283

Työarkea nyt kolmisen viikkoa eläneenä pohdin, että voisin summata yhteen perheemme fiiliksia siitä, miten arki muuttui kun äitikin lähti töihin. Yksi sana, kiire. Kaikkialle tuntuu olevan nykyisin kiire, kiire töihin, kiire töistä, kiire hakea poika kotiin, kiire mennä kauppaan, kiire saada ruoka aluilleen ja kiire päästä illalla nukkumaan, että jaksaa taas seuraavan päivän kiireen kunnialla. Voisi kuvitella, että viikonloput olisivat helpompia, mutta työni ollessa epäsäännöllisen säännöllistä vuorotyötä, saatan aivan hyvin olla kolme viikonloppua kuusta itse töissä ja nauttia vapaani viikolla, joko kaksi päivää putkeen tai päivä siellä, päivä täällä. Kaksi viikkoa saatetaan mennä yhdellä vapaalla per viikko ja viimeisellä viikolla vapaita saattaa puskea päälle kolmekin.
Silloin tietysti helpottaa, mutta kotiäiti-fiiliksen muodossa, sillä useimmiten mies on juuri silloin itse töissä. 

Poika on kamalasti äitinsä perään. Kahteen viikkoon ei ole isä kelvannut aamulla aamupesuihin tai edes vaippaa vaihtamaan ja itse saan mennä tukkaputkella, että kerkeän töihin seitsemäksi. Sitten kun ovesta katoan, kelpaa isi vihdoin. Jos illalla olen kotona, olen ainoa joka kelpuutetaan sänkyyn viejäksi. Jos aloitan pukemaan poikaa, niin isille lankutetaan samantien ison huudon kera, jos hän epähuomiossa tarjoutuu avustamaan vaikka sormikkaissa. Päivisin, jos olemme vapaalla kotona, toistuu mantra "äiti,äiti,äiti,äiti,äiti,äiti" niin useasti, että välillä tuo maailman ihanin sana muuttaa muotoaan aivan totaalisesti.

Turvaudun siihen, että poikamme on vielä niin pieni, vasta hieman yli kaksivuotias ja me vasta totuttelemme. Tunnen toimineeni oikein, kun huomaan pojan kaipauksen ja se lämmittää sydäntä monella tasolla, mutta myönnän sen, että on päiviä joilloin antaisin mitä vain, että saisin hetken levätä sohvalla ilman jatkuvaa "äiti-äiti" mantraa korvissani. 

Ja olemmehan me edistyneet jo, sillä nykyisin perheemme miehet pystyvät jo aamuisin syömään aamupalan aivan kahdestaan.