rv 30+4 sekä neuvolakuulumiset

Suluissa viimekertaiset

Rv          30+4            (25+5)     
Paino      60,1             (58,0) 
RR:        125/68          (113/691)
B-hb       ei mit.           (124)    
Kohd.pohj. korkeus   27          (24)
Sydämensyke          134          (150)  
Liikkeet                    ++           (++)   

Eli tälläisiä numeroita saatiin tällä kerralla, eikä noistakaan nyt kummosempia voi sanoa.
Aikasta tasapaksusti mennään eteenpäin ja samoilla keskikäyrillä kuin aiemminkin.

Uutuutena ovat tänä päivänä yllättäneet harjoitussupistukset.
Olen niitä kyllä aiemminkin kokenut, mutta tänään niitä vasta on tullutkin. Eilen illalla alkoivat, pari kun nukkumaan pääsi. Yöllä taisin hereillä ollessa tuntea yhden, aamulla kolme ennen sängystä nousua ja vielä pari sen jäljestä. Mainitsin niistä neuvolassa, lähinnä siksi kun nyt tuntui tulevan oikein urakalla. Eivät kuitenkaan hätääntyneet, kun itsekin sanoin etteivät nämä ole mitenkään kivuiliaita, yrittivät kyllä urkkia olenko tehnyt jotain erityisen rasittavaa joka voisi vaikuttaa. 
Kuunnellut "anopin" hössöttämistä koko eilisen illan, check.

Siitä olen yllättynyt, ettei neuvolassa ole kertaakaan kyselty sen enempää ikäerostamme, vaikka kaikki muu tuntuukin heitä kiinnostavan. Jotenkin olisin olettanut heidän edes utelevan asiasta, kun koko muu parisuhteemme tuntuu aina tapetilla olevan.
Tämän asian mieleeni palautti eräs tuttavani, joka kyseisestä asiasta itsekin kirjoitti ja totesi, ettei ikäerolla ole väliä. Kuin pakostakin minun on oltava samaa mieltä siitä, ettei ikäerolla parisuhteessa ole väliä.
Ikäerolla ei olekaan väliä, ei minulle.
Siltikin ymmärrän sen, että jollekin toiselle sillä voi olla suurikin merkitys.

En tiedä olenko kasvanut tähän ajatusmaailmaan siksi, koska suvussamme ikäeroa on
esiintynyt melkein joka suhteessa.
Äitini vanhin sisko on saman ikäinen kuin oma isoäitini isäni puolelta.
Syntyvällä lapsellani on pikkuserkkuja ikähaitarilla 0-30+v.
Itselläni on serkkuja, jotka ovat äitini ikäisiä ja jopa vanhempia.
Isovanhemmillani, äitini puolelta, oli ikäeroa sirot 13 vuotta.
Isoäitini vanhemmilta ikäeroa löytyi taas kunnioitettavat 21 vuotta.

Minun ja mieheni ikäero sopii jonon jatkoksi siis aivan kuin nakutettu eikä edes pistä silmään.

Tuttavillamme taas on totuttelu voinut viedä aikaa ja ainakin parilta koulututultani olen leuan saanut loksahtamaan mainitsemalla mieheni iän, mutta siitäkin järkytyksestä on selvitty.

Mieheni oli jo teini-ikäinen kun itse synnyin.
Olin kolme, kun miestäni kutsuivat kutsunnat.
Mieheni juoksi naisten perässä ja eli nuoruuttaan, kun itseäni kiinnostivat pelkästään pehmolelut ja Muumit.
Kuulostaako oudolta,
ehkä.
Mutta meille se on siltikin täyttä arkielämää.

Onko iällä teille merkitystä, 

missään suhteessa?

ps. Ja tässä vaiheessa ihan vain jo selvennykseksi, etten tarkoita tälläkään ääripäätä, jossa teini-ikäinen seurusteli keski-ikäisen kanssa.

-------------------------------

I've been thinking about age difference, in relationships. 

I got the idea of a friend of mine, who also wrote about it.
I really don't think that age is such a big issue, because I've been around it all my childhood.My mum's oldest sister is the same age as my grandmother (from dad's side)
I have cousins as old as my mom or even older.
My mother's parents had an age difference of 13 years.
My great-grandfather was 21 years older then her wife.

My bf was already a teenager when I was born.
When I was three, he went to army.

Sounds strange, eh?
For us is only our everyday life.

Ystävämme alkoholi

Raskauden aikana olen pohtinut omaa suhdettani suomalaisten rakastamaan ystävään, alkoholiin.

Olen itse ollut varhaisherännyt kyseiselle tuttavuudelle, en muista milloin ensimmäisen kerran maistoin alkoholia, mutta ensimmäisen kännini muistan.
Olin silloin 17-vuotias ja kyseessä entisen seurustelukumppanini ylioppilasjuhlat.
Myönnän, ennen tuota maagista tapahtumaa olin kyllä maistellut aiemmin, tuolloin vaan maistelu meni hieman pidemmälle.

täältä

En ole koskaan ollut alkoholin suurkuluttaja enkä tiedä johtuuko se pitkälti siitä, että tutustuin tapaan vasta melkein täysi-ikäisenä. Kaikki kerrat jolloin olen vahvasti humaltunut voidaan laskea yhden käden sormilla.
Mutta kyllä, baareissa on tullut käytyä ja monesti kuppilaan lähdettyä sille yhdelle.
Monen muun tavoin, olen pystynyt pitäytymään siinä yhdessä monesti.

Olen myös ollut baarissa usein selvinpäin, kuskina ja muuten. Useimmiten omat baarireissuni ovat sisältäneet maksimissaan 3-4 tuoppia, jonka jälkeen olen siirtynyt joko limuun tai veteen.
Siltikään raittiiksi henkilöksi minua ei ole voinut sanoa.

Minulle ei siis ole ollut kovinkaan vaikeaa siirtyä nollatoleranssiin raskauden myötä.
Ainoa kerta, kun olen toivonut että olisin voinut hieman juoda olivat omat valmistujaisjuhlani.
Ei minun edes erityisemmin tehnyt mieli juoda, mutta kaiken se aherruksen päätteeksi olisin halunnut ottaa edes sen yhden kaljan.
En tietenkään silloin juonut ja sovimme  ystävieni kannsa, että otamme juhlat uusiksi joskus myöhemmin, jolloin myös minä voisin hieman tutustua lähemmin alkoholinkäytön iloon.

Juhlimme silti ystäviemme kanssa sinä iltana, minä vesilinjalla ja muut omillaan.
Illan aikana kuulin kommenttia siitä, että miten mukavaa oli että siltikin tulin paikalle.
Ymmärsin vihjauksen liittyvän siihen, että tulin siltikin vaikken juoda voisi.

Täytyy todeta, että olen hieman yllättynyt tästä reaktiosta mitä raskaus on aiheuttanut sosiaaliseen elämääni. Kuten todettu, olen aiemminkin juhlinut ystävieni kesken selvinpäin, mutta sitä mukaa kun mahani kasvaa myös kutsut yhteisiin illanviettoihin vähentyvät.
En enää kelpaa edes kuskiksi.
Enkä itse enää viitsi yrittää tuppautua.

Meillä myös mies on osallistunut tähän tipattomaan aikaan.
Ja täytyy sanoa, että herran tipattomuutta se vasta onkin ollut mielenkiintoista seurata. Mies itse suhtautuu tipattomuuteensa hyvin ja vaikka ehdotus alunperin tulikin minulta, päätti mies ryhtyä siihen aivan itse.
Mutta miehen ystävät tuntuvat aina silti ymmärtävän, että minä olen se joka pitää korkin suuta kiinni.
Kun olimme juhlistamassa eräitä syntymäpäiviä, tuli juhlaporukasta vaimeita soraääniä mieheni limulinjalle ja lopulta minulta kyseltiin sitä, että kai minä nyt annan miehen pitää vähän hauskaa poikien kanssa.
Olin myös kuulemma pilannut hyvän alkoholistin.
En edes viitsinyt vastata kysymyksiin mitään, sillä loppujen lopuksi mies tekee päätöksensä itse, mutta soraääniä ei tahtonut hiljentää edes tieto siitä että olimme tulleet juhlapaikalle omalla autolla.
Ja yleisessä tiedossa on, että minähän en mieheni autoa aja.
Lopulta he luovuttivat, mutta minua vannotettiin ryhtymään kuskiksi elokuussa eräille toisille syntymäpäiville.
Jotta mies saisi hieman pitää hauskaa poikien kanssa.

Sori pojat, laskettu aikani on elokuussa enkä tosissani ajatellut viimeisilläni ryhtyä kännikuskiksi.

Olen ollut tietoinen siitä, kuinka paljon juomattomuuttaan joutuu puolustelemaan tässä yhteiskunnassa ja vaikka minulta se tällä hetkellä hyväksytään, tietää se siltikin ongelmia miehelleni.
En nimittäin haluaisi, että raskauteni romuttaisi myös mieheni sosiaalisen elämän.

Ääretön seksuaalisuus

täältä

Idean kirjoitukseeni sain tästä kyseisestä tekstistä: "Äiti rakastathan minua, vaikka en ole hetero"
Innostuin, sillä ihastuin äidin asenteeseen ja suhtautumiseen koskien tyttärensä bi-seksuaalisuutta.
Samalla sain pontta ajatella itsekseni, miten itse suhtautuisin asiaan, jos tuleva nyyttini vihjaisisi tulevaisuudessa kuuluvansa seksuaalivähemmistöön.  

Minun täytyy tunnustaa, etten ole yhtään varma. 

Onnellinen olisin siksi, että lapseni on löytänyt itsensä ja luottaa minuun tarpeeksi pystyessään asiasta kertomaan, mutta täytyy myöntää että samalla tuntisin surua.

Ennen kuin revitte pääni, lukekaa loppuun asti.

Tähän väliin sen tunnustan: olen itse bi-seksuaali ja olen aikoinani seurustellut naisen kanssa 4-vuotta.
Luulisi, että menneisyyteni myötä osaisin varmuudella sanoa mielipiteeni mutta ei, en osaa.
Syy tähän löytyy omista ja korviini kantautuneista kokemuksista.

Myös minun kohdallani äitini suhtautui asiaan hyvin ja osoitti tukensa, mutta kuitenkin samalla uskon hänen sisimmässään toivoneen asioiden olleen silloin toisin. Koskaan hän ei asiasta ääneen puhunut, mutta huomaan silti pienen eron siinä miten hän suhtautuu mieheeni nykyään kuin aiemmin entiseen tyttöystävääni. Siltikin, emme ikinä hänen toimestaan saaneet kieltoa olla tuomatta itseämme esille sinä, mitä olemme. Oma äitini on aina tukenut minua kaikessa, mihin olen ryhtynyt ja siitä olen kiitollinen hänelle.
Ainoa negatiivinen kokemukseni tältä puolelta sukuani on se, kun eräs tädeistäni soitteli juorumielessä puoli sukuamme läpi kertoakseen minun olevan lesbo.
Juuri sellainen täti, jonka olen itse nähnyt viimeksi vuosia sitten ja juuri sille puolelle sukua, johon en ole yhteyksissä kuin äitini kautta.
Ja siksi, kun äitini kertoi minun muuttaneen samaan asuntoon tytön kanssa.
Tottahan tuo sinällään oli, mutta olisi tehnyt mieli kysäistä tädiltäni että onko hän mahdollisesti koskaan kuullut termistä kämppäkaveruus?

Isäni taas, on aivan oma lukunsa.

Sanotaanko, etten ehkä koskaan voi olla hänelle tarpeeksi hyvä. En silloin, enkä nytkään.
Lukioon menin vain hänen toiveidensa mukaan, etten tuottaisi pettymystä.
Kun valmistuin lähihoitajaksi, ei isäni sitä millään mahtanut muistaa ja muistutettaessa uteli heti jatko-opinnoistani, joita minun tietenkin tulisi käydä.
Silloin suruissani tokaisin äidilleni, että jos minusta olisi tullut lääkäri, olisi isäni sen varmasti muistanut.
Ja kuuluttanut kaikille.

Isäni ei juurikaan hyväksy homoseksuaaleja tai kauniimmin sanottuna; ei tiedä miten heihin suhtautua.
Näin siis oletan koska asiasta emme koskaan ole keskustelleet. Lause siitä, ettei "homojen tarvitse kasvattavat tänne lisää homoja" oli se joka mursi sydämeni, vaikkei isäni siihen aikaan edes tiennyt seksuaalisuudestani. Kun asiasta lopulta kerroin, hyväksyi hän sen hiljaisesti, mutta kielsi kertomasta asiasta isovanhemmilleni. Myöhemmin hän oli kuitenkin kertonut asiasta mummolleni, josta hän vahingossa lipsautti eräässä keskustelussamme ja samalla viittasi suhteeseemme sanoilla se vaihe mikä sinulla nyt on.
Mummo kyseli aina silloin kaverini kuulumisia, mutta siihen keskustelut suhteestani sitten jäivätkin.
Kunnioitin isäni pyyntöä, enkä asiasta heille juuri puhunut.

Tuon neljän vuoden aikana loittonimme toisistamme ja nykyään soitan hänelle yhä harvemmin.
Surullista, mutta totta.

arkistojen aarteita

Itse olen päässyt helpolla, mutta tiedän tuon ajan tuttavistani pahimpiakin tarinoita.
Siksi en tarkoita pahalla sitä, että tuntisin surua.
Tuntisin surua siksi, etten äitinä haluaisi hänen kokevan kaikkea sitä negatiivisuutta, minkä itse tiedän mahdolliseksi.
Tuntisin surua siksi, että tietäisin sen omasta kokemuksestani mitä hän saattaisi joutua kokemaan tuntemattomien sekä oman lähipiirinsä vuoksi.

Suruni ei vähentäisi vähääkään sitä ylpeyttä, mitä lapsestani tuntisin.

Tämän kirjoituksen myötä teen seuraavan lupauksen nyytilleni:
tuli sinusta ikinä mitä tahansa, äitisi on aina läsnä.
Samalla myös toivon tulevalle lapselleni itseluottamusta olla oma itsensä ja olla ylpeä siitä.
Olkoon hän hetero tai homoseksuaali. Ammatiltaan tuomari tai siivooja.
Kaiken tämän ylitsekin hän olisi aina pohjimmiltaan minun lapseni.