240 - Syy miksi kaikki tökkii:

"Näemmä tuo perheen pienin oli sitä mieltä, että äidin on jo korkea aika vaihtaa puhelimensa uudempaan. Seuraavan taidan kääriä pumpuliin."

Ote facebookistani. Blogger tökkii, instagram tökkii, kaikki tökkii ainakin nyt hetken. Tämän lisäksi meillä on taas kylässä räkätauti aka huonot unet 24/7, jonka vuoksi tämä blogi on jo pidemmän aikaa tökkinyt. Nyt melkein jo itkettää.

239- Joulusillisalaatti

Sairastelun sijaan päälleni on kaatunut kamala joulustressi. Stressi siitä, kenen luona juhlitaan, miten juhlitaan, mitä lahjoja ostetaan, miten kotia koristellaan, mitä leivotaan... Eli stressiä lähes kaikesta, mitä jouluun voisi kuvitella liittyvän. Pitäisi siivota, pitäisi järjestellä, pitäisi remontoida, pitäisi olla perheenä, pitäisi tavata sukulaisia...pitäisi kaikkea. 

Milloin lemppari juhlapyhästäni oikeasti on tullut näin kamalan ahdistava? Milloin joulusta tuli ylisuorittamisen juhla, sen itsensä ähkyyn syömisen sijaan?

Kyllä, arvatenkin tuon lapsen ja innokkaiden isovanhempien myötä. Kuten eräät saattavat muistaa, tämä samainen ongelmamme nousi esiin myös viime jouluna ja tulee nousemaan lähes joka joulu; missä vietämme minkäkin päivän. Minun ja mieheni vanhemmat ovat molemmat omilla tahoillaan eronneet ja minun isovanhempani ovat vielä elossa, eli kyläilypaikkoja ja kyläilykutsuja meille satelee kahden kodin sijaan viidestä paikasta. Ja jotenkin se meidän oma aikamme pitäisi jakaa toisia loukkaamatta. Ja neljän eri paikkakunnankin kesken. 

(Helsinki, Kirkkonummi, Varkaus, Lahti)  

Viime jouluna  kyläilimme vain minun äitini sekä mieheni äidin sekä veljen luona, mutta en usko että monta vuotta voimme jatkaa samaa linjaa ennen soraääniä. Jos saisin aivan diktaattorimaisesti tehdä päätökseni meidän perheemme pysyisi kotona ja vain kotona; missään emme kyläilisi. 

Kaiken lisäksi mieheni ei ole jouluihmisiä, ei millään muotoa. Oma äitini ja minä taas pidämme joulusta ja joulu on aina ollut meille perhejuhla, joten yritän tällä verukkeella aina karata omalle äidilleni, mutta sitten tiedän mieheni suvun pettyvän. Sillä vaikka mieheni ei joulusta pidä on hän silti perso hyvällä ruoalle ja siksi onkin joka aatto käynyt äitinsä luona syömässä ennen niitä menneisyydessä vietettyjä kapakka-aattoja, yes you heard me...

Ja kaiken lisäksi oma lukunsa tässä joulussa ovat ne lahjat. Olemme pyytäneet ettei pojalle ostettaisi juurikaan vaatteita tai leluja vaan olemme toivoneet kirjoja, mutta voin varmuudella väittää että pyyntömme menevät kuuroille korville. Vaatteiden suhteen myönnän olevani aivan kamala, mutta yhden vuoden melkein pelkästään sitä sinistä väriä ja vaihtuvia örkkimörkkejä tuijotelleena en tahdo kokea samaa enää ensi vuonna. Oma vaatemakuni lapseni suhteen on aivan jotain muuta, eikä kukaan anoppiappi tunnu sitä millään ymmärtävän. Rakastan värikkäitä vaatteita! Kiitos ensimmäisen vuoden (lahja)vaatehankintojen olen ruvennut täysin anti-siniseksi enkä halua mitään sinistä enää koskaan! En tiedä miten osaisin tämän selittää kuulostamatta aivan täydellisen kiittämättömältä, mutta tässä asiassa kyllä myönnän olevani aivan totaalinen ämmä, jos niin saan asian ilmaista.

Vaikka joulun pitäisi olla antamisen ja ilon juhlaa minussa se silti tuntuu tuovan vain pahimmat piirteeni esille. Mutta kinkkua, sitä minä odotan.

Torstai on toivoa täynnä

Olkapääni päätti ottaa ennalta määrittelemätöntä lomaa.

Nyt täällä sitten mennään päivät suurin piirtein yksikätisenä, mitä tuon koltiaisen nosteluun ja kaikkeen muuhun tulee.  

Illat ovat helpompia kun mies on kotona ja päivätkin pärjään kyllä jotenkuten,

mutta kipeäähän tämä tekee. 

 

Olkapää oli hieman kipeä jo tiistai iltana, mutta eilen tuo pallonivel sanoi itsensä irti lakananvaihdon jälkeen, kun minaria kannoin alakertaan. 

Venähtänythän se varmaan vain on, eikä varmasti puoliksikaan niin kipeä kun voisi olla, mutta silti... raivostuttaa.

Sitten vielä tuo vesisade.
Emme pääse ulos, tosin ulosmeno olisi jo mielenkiintoista pelkästään tämän kädenkin vuoksi. Toiseksi en voi edes autoa ajaa, joten olemme tuomittuja neljän seinän sisälle.
Raivostuttaa ja ärsyttää niin suunnattomasti.

 

Tämä syyksi hiljaisuuteen, 

yritän tuossa myöhemmin saada näpyteltyä tänne jotain positiivisempia uutisia mm. L:n kehityksestä.

 

Ai että,

miten voi pientä ihmistä ***** näin paljon.

Välillä

...ärsyttää kaikki.

Taas koneellinen pyykkiä, jota pestä.
Tiskikone ääriään myöten täynnä.

Villakoiria nurkissa, jotka pitäisi imuroida pois. 

Ikkunoistakin olisi välillä kiva nähdä kunnolla ulos
Mutta nyt, 
nyt minua suoraan sanoen suututtaa.

Olen iloinen, kun saan katsoa päivittäin poikani iloa ja riemua kaikesta uudesta, mitä hän löytää. Vaikkakin poju olisi löytänyt kyseisen asian, esimerkiksi pienen tahran matossa jo viidennettä kertaa sen saman päivän aikana, on se kyseinen tahra silti joka kerralla aina yhtä mielenkiintoinen. Kaiken tämänkin keskellä tunnustan ; olen silti välillä hirveän kateellinen miehelle siitä, että tämä pääsee päiväksi töihin. Tapaamaan muita aikuisia ihmisiä. Tietenkin, töihinhän hän menee, mutta töissä on niitä kollegoita, joiden kanssa jutella muutakin kuin ättäntättää

 

Myöskin sen olen huomannut tässä äitiydessä, että aivan sama mitä tekisit, jollakin on aina jotain nokan koputtamista. Sen tiedän, että ympäristö on herkkä arvostelemaan äitiä joka viettää liikaa omaa aikaa ja ei viihdy tarpeeksi kotona, mutta sitä en olisi ikinä uskonut hirveäksi synniksi jos kotona viihtyy. 
 

Kyllä, olen ihmeellinen.
Kuulemani mukaan minun menemättömyyttäni ihmetellään. 

 Ilmeisesti tämäkään, 

että viihdyn lapseni seurassa  

vaikka välillä kateellinen kaikesta muusta olenkin 
 ei ole oikein. 

Näiden 7kk aikana, mitä olen äitiydestä saanut nauttia, olen ollut itsekseni kolmesti shoppailemassa, kerran syömässä, kerran ystävälläni ja kahdesti ulkona; kerran pienesti ja viime viikonloppuna hieman isommassa mittakaavassa. Uskoisin, että vapaa aikaa olen ottanut vähemmän kuin toiset, mutta enemmän kuin jotkut. Listaamatta jätän tosin ne kerrat, kun olen ollut jossain päivällä minimies mukanani tai kun joku ystävistäni tai sukulaisistani on käynyt luonani.

Mutta ei,

kuulemani mukaan olen erakko ja kadottanut mielenkiintoni toisiin ihmisiin.  

Että näin. 

Että mitähän helvettiä tässä seuraavaksi tekisi?

Itse aiheutettu stressi.

Pääsiäisen jälkeen pärähtää tuolle miekkoselle pyöreät vuodet kuppiin.

Minä naisena stressaan tätä tapahtumaa aivan kamalasti lähinnä siksi, etten yhtään tiedä mitä miehelle ostaisin lahjaksi.

Aivan kuin kaikki hyvät miehet, myös tuo oma miekkoseni jatkuvasti toitottaa ettei hän halua mitään, eikä tarvitse kakkuakaan leipoa.
Mutta, kun minä haluan?

Tänään aina mahdollisuuksien mukaan olen istunut tietokoneen edessä ja hakukoneet ovat huudelleet hallelujaa. Hakusanoiksi ovat nyt vakaasti junnautuneet Harley Davidson, Metallica, Converse ja sivustoiksi joko EMP tai Leatherheaven.

kuva emp.fi

Ja siltikään en löydä yhtään mitään.

Kaikki keksimäni lahjaideat tuntuvat niin mitättömiltä synttärisankarin kerryttämiin vuosiin verratessa. Jotenkin tuntuu, että lahjan tulisi olla jotain megalomaanisen hienoa ja isoa ja kallista. 

 

 

kuva emp.fi

 

Yhtäkkiä tuntuu, etten tunne miestäni ollenkaan. En keksi yhtään mitään, mistä hän tuntuisi pitävän. Kaikki t-paidat ja muut vaatekappaleet ovat omasta mielestäni aivan tajuttoman hienoja ja heti perään nousee epäilys. 

 Ei, ei hän varmaan tuosta pitäisi.

kuva emp.fi

Kaikki mitä löydän, tuntuu niin hirveän persoonattomalta.
Sitä samaa vanhaa, paita sieltä, muki tuolta ja fiilis hey, I really did think of you - not 100% omasta päästä.

Mattimyöhäisenä olen jo sisäistänyt sen tosiasian, että tilaamalla lahjaa en millään saa syntymäpäiväksi itselleni. 

Mutta yritän positiivisesti ajatella, että parempi lahja myöhässä kun ei lahjaa ollenkaan. 

Voi sinä kauhea,

täysin itse aiheutettu stressi,

mene jo pois.

 

 Olo on hieman kurja, yksi sana selittäköön kaiken: riita. 

Siitä ei sitten sen enempää.

Poju herätteli minut tänään jo ihanasti hieman ennen kuutta, joten olo oli aivan kamala, kun takana oli yllä sanotusta syystä huonosti nukuttu yö. Myöskään heti aamusta koettu mykkäkoulu ei nostattanut fiilistä, mutta naurun onneksi minusta kaivoi lopulta sylissäni pyörinyt pojankoltiainen. 

Ihanalla, iloisella hymyllään.

Ehkä lapsi arvasi, että äidillä oli mieli kehnona, sillä tänään ei kiukuteltu. Tänään on nukuttu kiltisti, leikitty ja jopa niin nätisti, että äitikin sai purkaa sydäntään hieman puhelimen välityksellä. Tänään on halittu, loikoiltu ja tuijoteltu ikkunasta ulos. Enää puuttuu vain lohtujäätelö.

 

Noh, ainakin ulkona paistaa aurinko.

Kun kaikki menee päin honkia.

Mieheni on perinteinen suomalainen tee-se-itse-mies. 

Oli kysymyksessä sitten kaakelointi, panelointi, pienet putkimiehen hommat tai hitsaus, kaikki kokeillaan aina ensin itse.

Onneksi tässä tapauksessa tieto ja taito kulkevat usein käsikädessä ja suurimmilta katastrofeilta olemme välttyneet. Täytyyhän myös kehaista, että helpotustahan se arkeen tuo ettei autoa tarvitse joka kolinasta korjaamolle kiikuttaa. Tai jos keittiön hana vuotaa, osaa tuo perheemme kaksilahkeinen tehdä asialle enemmänkin, kuin pelkästään nykäistä ympärille jesaria.

Eilen mies sai vihdoin inspiraation tehdä jotain juurikin tuolle vuotavalle keittiön hanallemme. Se on juuri sitä vanhaa mallia, josta löytyvät omat vipunsa niin kuumalle kuin kylmälle vedelle ja tarkoitus oli vaihtaa uudempaan. Ja sellaiseen, joka ei mielellään myöskään vuotaisi. 

Harmittavaa vain, että parhaimmatkaan insinöörintaidot eivät auta siinä vaiheessa, jos kaikki liitokset pitävät paremmin kuin hyvin, mutta itse vaihdettu hana on totaalinen katastrofikappale. 

Kyseinen, ihana uusi hanamme, vuotaa pahemmin kuin tuo vanha muisto -70 luvulta.

Se vuotaa jokaikisestä mahdollisesta välistä.

Että hyvää maanantaita vaan kaikille.

Ja kyllä, känkkäränkkäkin on vielä paikalla.

Hei ja moikka.

Tänään,

voi luoja tänään,

meillä on kiukuteltu.

Eipä mulla muuta,

tarttee hieman hengähtää.

kuva *täältä*

Puuh.

Miksi aina silloin,

kun itse olet nukkunut yösi huonosti ja päätät itsekin nukkua lapsen kanssa,
ne aiemmin niin ihanat puolentoista tunnin mittaiset aamupäivän unet 
lyhenevätkin äkkiä puoleen tuntiin?

Ja se aiemmin niin suloinen ja iloinen kiljahtelu alkaa tietenkin siinä vaiheessa, kun itse olisit juuri saamassa unen päästä kiinni?

Näinä päivinä, myönnän,

kaikki tämä ihanuus on välillä  

ihan sieltä ja syvältä

Ja niiden aamupäivän tynkäunien vuoksi lapsi meinaa nukahtaa jo kaksi tuntia normaaliaikataulua aiemmin, mutta herää kuitenkin hetken päästä.
Ja kun lopulta veisit lapsen kellon mukaisesti nukkumaan, löytyy aiemmin niin kitisevästä ja väsyneestä lapsesta vielä uusi vaihde ja koko sänky möyritään läpi hymy naamalla. 

Siinä vaiheessa en enää voinut muuta, 

kuin nauraa. 

Mikä vielä voisi mennä vikaan?

Ihanat viikonloput! 

Itse täydellisyys.

Viikonloppuna perheeseemme ilmestyi kutsumaton ja hyvinkin toivomaton vieras.

Mystinen ihottuma.

Alku ihottumalle on ollut jo pitkään nähtävissä. Kaksi tarkkareunaista, punaista täplää ovat asuttaneet jo pidemmän aikaa pojan mahaa, mutta suuremmin en ole niitä kummastellut. Olettanut vain, että aiheuttaja löytyy pojasta itsestään: pojan pyöriessä mahallaan, on iho vain ärtynyt pikkaisen.
Ja voi luoja kun niitä olen rasvaillut ja taas rasvaillut.

Viime neuvolakäynnilläkin niitä terveydenhoitajalle näytin, mutta ei hänkään niistä juuri mitään osannut sanoa. Arveli vain sitä samaa, kuin minä itsekin.

Mutta viikonloppu,

voi viikonloppu...

Annoin viikonloppuna L:lle nimittäin omenaa ensimmäisen kerran. Tai tuo kyseinen hedelmä on ainoa poikkeus, jonka näin jälkikäteen keksin

   Ja silloin se ihottuma räjähti.   

Päivän aikana sitä levisi jo kaulalle, sunnuntaina sitä löytyi jo selästä.
Ja käsistä.

Ja jaloista.

Maanantaina löysin lopulta itseni lääkärin vastaanotolta,

mutta valitettavasti en tullut siellä yhtään viisaammaksi asiani suhteen.

Voi olla allerginen reaktio, 
voi olla nokkosihottumaa, 
voi olla sitätätätuota..

Ja mitäkö sain ohjeeksi?
Rasvausta, rasvausta ja seurantaa.
Sekä ajanvarausohjeet verikoetta varten.

Jo itsestään niin täydellistä viikonloppua vain paransi se mahtava nuppi, joka otsaani kasvoi anoppilassa.
 

Moni mies olisi sitä kadehtinut.

Kitinäkonserttia

Voi että, kunpa vaan olisin tiennyt aamulla, millainen päivä tästä kehittyykään.
Aamulla vielä niin iloisesti ja viattomasti hymyilevä L muuttui ensimmäisiltä päiväuniltaan herätessään pieneksi kitinämonsteriksi, jolle ei tuntunut kelpaavan mikään.

Hetken oli kiva kölliä selällään,
hetken raas mahallaan.
Hetken oli hauskaa sylissä,
toisen hetken hauskaa potkia äitiä.
Äidin sylissä oli hauskaa, 
kunhan vaan sai istua kuin iso poika jo.
Tutti viihdytti viitisen minuuttia,
äidin sormi harsoon kietaistuna toisen.
Huuto vain voimistui,
kun ruokaa yritti tarjota 
siinä luonnollisimmassa muodossa.

Mutta ai että, kuinka kivaa
siitä tuttipullosta olikaan syödä.
Sitten ja vasta sitten,
jaksettiin hetki hymyillä.

Suuri huokaus.
Eli nälkä taisi olla.

L:n rauhoituttua päätin hieman hemmotella lasta ja kasasin yhden hänelle aikoja sitten kannetuista leluista. Suositus tosin on +6kk, mutta kyseistä muovihärpäkettä taottiin sellaisella omistautumisella, etten usko koko hököttimen selviävän ehjänä sinne asti. 

Leikkien jälkeen päätin palkita itseni aamupalalla (köh11.00köh....)
ja nostin L:n siksi aikaa sitteriin seurakseni. Nykyisin L seuraa hirveästi syömisiämme ja tuijottaa tarkasti, vaikka kurkkuun päätyisikin vain lasillinen vettä. Joskus tekee ihan pahaa syödä, kun toinen tuijottaa niin intensiivisesti ja näyttää siltä, että maistiaista tekisi mieli.

Olenkin tässä nyt pari päivää leikitellyt ajatuksella, jospa sittenkin antaisin jo sosemaistiaisia. Yritän toppuutella itseäni odottelemaan edes seuraavaan neuvolakäyntiin, joka on tämän kuun lopussa. Silloin L olisi jo 5kk ja jotenkin uskon, että neuvolastakin aletaan jo rohkaisemaan kiinteisiin siinä vaiheessa. Mutta toisaalta, viidestä kuukaudesta on enää kuukausi siihen puoleen vuoteen.

Olen itse hiljalleen menettänyt innostukseni imettämiseen, pidän toki sen tarjoamasta läheisyydestä lapsen kanssa ja totta puhuen imettämisen "helppoudesta"(noh, ainakin joskus se sitä oli.) En vain ikinä ole kyennyt imettämään julkisilla paikoilla ja kauhistun ajatuksesta imettää anoppini läsnäollessa. Lisääntyvät rintaraivarit ja riittämättömyyden tunne vaikeuttavat herumista, joka puolestaan hermostuttaa lapsen pistämään vieläkin enemmän kapuloita rattaisiin. Huudon muodossa.
Aikoihin ei lapsi enää ole tyytynyt ruokailemaan vain yhdestä rinnasta ja suosii selvästi toista, josta ilmeisesti sitä ruokaa saa helpommin.

Taisin ensimmäisen kerran jo tuoda ilmi halukkuuttani lopettaa imetys pari kuukautta sitten. Siltikin, päätin taistella. 
Luovutin vain illan osalta ja L sai yhden ruokailukertansa pullosta, kuten edelleenkin. Välillä on ollut helpompaa ja välillä on päiviä, jolloin lisäruokaa saa antaa imetyksen jälkeen joskus päivälläkin. Tämä päivä oli taas sellainen.

Olen ihmisenä hyvin itsepäinen, joka varmaankin luonteenpiirteenä edesauttaa sitä etten heittänyt hanskoja tiskiin jo kuukausia sitten. Myöskin tieto siitä, että kaikista ongelmista huolimatta L kasvaa hienosti. 

Näiden tappeluntäytteisten imetyskuukausien jälkeen olen yhdestä asiasta hyvinkin varma,
tulevaisuudessa, aina isin ollessa kotona, siirtyy lapsemme ruokintavastuu hänen harteilleen. 
Ainakin hetkeksi.

Tämä maitolaituri tarvitsee pienen hengähdystauon.

Kuuden päivän putki...

...hiljaisuutta.

Ja syitäkin löytyy monia,
esimerkkinä jokaisen omakotitaloasukin unelma: lumityöt.

L:n ollessa päiväunilla olen hyvin monet hetket siitä käyttänyt itse lumitöihin ja yrittänyt lykkiä tuota valkoista sementtiä mahdollisimman kauas meistä; mutta siltikin se löytää aina tiensä takaisin. Välillä en ole aina edes viitsinyt, kun jo ulos katsoessa tuntuu nuppi kasvavan jo otsaan: juuri se eilen kolattu kaunis polku on jo kadonnut ja pihalla odottaa taas tasaisen kaunis massa lunta.
Silloin olen suosiolla odottanut miehen kotiinpaluuta.

Viikonloppukin meni hujauksessa ohitse, osaksi lumitöissä ja osaksi syntymäpäiväkekkereissä, joihin vaadittavan lahjan ostoon meni kaksi päivää ja monta eri kauppakeskuskäyntejä: ja siltikään emme löytäneet sitä, mitä halusimme. No, juhlat on juhlittu nyt ja edelleenkin ottaa päähän.

L on ollut oma höppänä itsensä ja viihdyttänyt äitiään monena yönä juttelemalla aina pienen pätkän katolle, ennen nukahtamistaan. Vieläkin mietin itsekseni, että mitä kummaa sille katolle täytyy joka ilta jutella. Muutenkin, nukkumaanmeno on nykyään päivisin välillä niin hulvatonta, kun väsynyt lapsi tuntuu sitä protestoivan viimeiseen asti.
Äskenkin kun vein L:n päiväunille, makasi hän sängyssä tutti suussa ja silmät kiinni; mutta siltikin suusta kuului vielä pieni ja loukkaantunut  "hy-yhyyy."
Aivan kuin hän jo manaisi minulle sitä kuuluisinta tyhmää äitiä.
Uni kumminkin vei lopulta voiton, vaikka äiti oli kuinka tyhmä tahansa ja unta näyttää piisaavan.

Jouluvalmisteluissa olen jäänyt auttamatta aivan jälkeen: miehelle tilasin eilen vasta joululahjan ja jos totta puhutaan, L:lle emme ole ostaneet yhtään mitään. Mutta ihan tarkoituksella, sillä mitä tuon ikäinen vielä osaisi kaivata tai ymmärtää? Minä ne lahjat kuitenkin lopulta avaan.
Kinkku on ostamatta, laatikoita en edes viitsi tehdä itse vaan turvaudun Saarioiseen, rosolleista meillä on turha edes unelmoida: meidän joulumme koostuu kahdesta ruoasta: perunalaatikosta ja kinkusta.
Mies ei välitä ja muista minä en tykkää.
Kuusi meillä sentään on, se muovinen muttei mustana vaan valkoisena.

 

 Kaikkea pitäisi tehdä ja joitain asioita jättää ehdottomasti tekemättä.
Mitä lähemmäs jouluaatto hiipii, sitä enemmän hermoni joutuvat kestämään. Vaikka mieheni ei joulusta välitäkään, tulee esiin jatkuvasti se kysymys että mitä todella teemme jouluna.
Iloksemme ja onneksemme meidän molempien vanhemmat ovat eronneet; joten kutsuja kyläilemään tulee neljästä eri paikasta; viides mahdollinen olisi vielä omien isovanhempieni koti.

Oma äitini on jouluihmisiä, joten hän on alusta asti haaveillut tästä joulusta jouluna, jolloin hänen ensimmäinen lapsenlapsensa viettäisi ensimmäistä jouluaan hänen luonaan. Minulle tämä ei ole ongelma muuten, kuin ihan käytännönjärjestelyissä (pieni asunto, kaksi kissaa + vaikeus löytää L:lle rauhallinen nukkumapaikka) Itse haluaisimme olla ihan kotona, mutta samalla myös tuossa naapurissa asuva anoppi kaipailee meitä luokseen käväisemään ja se vaihtoehto on se, mikä varmaan pilaisi minun jouluni. Tietysti myös Lahden tienoilla asuvat isäni ja isovanhempani olisivat enemmän kuin iloisia yllärivisiitistä - mutta toisaalta, en ole koskaan yhtään joulua heidän kanssaan viettänyt. Mutta sitäkin suuremmalla syyllä ilo olisi varmaankin mitä ylin, jos sinne päättäisimme suunnata.
Paljon muttia tuntuu sisältyvän meidän jouluumme, ihan jo suunnitteluvaiheessakin.

Imetys

Meillä alkoi imetys vallan taivaallisesti,
poika tajusi homman heti synnyttyään ja oikeaoppisesti imi tissiä jo parin minuutin ikäisenä.
Otetta ei tarvinnut korjata ikinä ja rintaraivareitakaan ei alussa koettu lainkaan.
Rintakumejakaan emme koskaan joutuneet kokeilemaan, sillä imetin hampaat irvessä - vaikka aluksi hieman nirhamaa tulikin. Oikein luomumeiningilla mentiin.

L:n ollessa kuukauden ikäinen alkoivat meille, muiden iltaitkujen lomassa, hiipimään myös rintaraivarit - jotka sijoittuivat pelkästään illan viimeiselle syötölle. Itsepintaisesti niitä vastaan yritin taistella ja imettää - ja lopulta jopa itkin yhtälailla pojan kanssa.  
Tuntui, etten riittänyt.
En edes imettää osannut.

Nyt pojan ollessa kolme kuukautta luovutin lopulta iltojen suhteen ja olemme antaneet parin viikon verran lisäkorviketta pullosta. Imetän yleensä niin pitkälle kuin L:n hermot kestävät, jonka jälkeen tarjoan pullosta loput, jos itku jatkuu. Nyt kahtena iltana ei poika ole suostunut illalla tissille enää ollenkaan, kolme iltaa takaperin riitti pelkkä tissikin. Harmikseni tuo pulloratkaisu tuntuu tuoneen ongelmia myös päivällä tapahtuvaan imetykseen, sillä poika ei enää tunnu täyttyvän ikinä yhdestä rinnasta vaan kiukkuaa ja raivoaa niin, että on puolessa välissä pakko jatkaa toisella.
Joko ei täyty - tai turhautuu siihen, ettei ruoka suihkua helposti.
Myös öihimme ovat tulleet tutuksi L:n ruokaraivot, joita aiemmin ei ollut.

Nyt kamppailen ratkaisuni kanssa,
jatkanko taistelua vai valitsenko helpomman tien ja lopetan koko imetyksen.
Minua harmittaa, että koko asiaa edes joudun miettimään, sillä L on kasvanut niin hyvin pelkällä rintamaidolla ja neuvolakin antoi siunauksensa kiinteiden miettimiseen vasta tammi - jossei jopa helmikuussa.
Itse nimittäin olisin halunnut kyetä siihen kuuteen kuukauteen, mutta tuostakin etapista joudun jo iltaisin lipsumaan. 

Mur.

Miten käy,
kun ihminen joka ei pidä juhlista eikä ole juhlinut juuri mitään moneen vuoteen,
joutuu suunnittelemaan ristiäisiä?

Huonosti, sillä en tahdo edes käsittää mistä aloittaisin.

Ottaako pitopalvelua vaiko ei,
juhliako kirkossa, kotona vai seurakuntatalolla.
Kutsuako vieraita viisi, kymmenen, vai peräti kaksikymmentä.
Mitä niissä juhlissa edes tehdään? Olen viimeksi ollut kastejuhlassa kolme vuotta sitten.

Panostaakko ja tehdä itse kutsukortit, vaiko tyytyä lirkuttelemaan vieraille puhelinlankoja pitkin.

Ja miksi ihmeessä minä aina stressaan näistä asioista näin paljon?

Kuva lainattu http://www.anninjuhla.fi

Mistä te aloititte, kun nimeämis/kastejuhlia aloitte suunnittelemaan?
Papista ja paikasta vaiko jostain aivan muusta?



Ps. Olen pitänyt hermoni nyt kurissa salaisella lempiartistillani ja tällä biisillä, varsinkin kertosäe rauhoittaa kummasti.

rv 37+6. Perhevalmennus part 2 sekä neuvola.

Selässä kyllä tuntuu, että on tullut istuttua. Eilinen perhevalmennus vielä venähti pidemmäksi kuin piti, joten voin sanoa että se viimeinen puolituntinen istumista oli aivan kidutusta.
Mutta nyt on ne istumiset istuttu, eikä hetkeen tarvitse uusiksi käydä.

Itse en vieläkään tykännyt aiheista tai koin ne lähinnä hieman myöhään tuleviksi - itselleni siis. Miehelle taas oli hyvinkin hyödyllinen tietoisku luvassa kun aiheena oli pelkkä synnytys. Lopuksi oli vain hieman puhetta ehkäisystä synnytyksen jälkeen, mutta muuten koko n.3h oli pelkkää synnytystä - kivunlievitystä, supistuksia sekä kuvia mahdollisesti synnytyksessä käytettävistä välineistä. 

lainattu täältä

Perhevalmennuksen jälkeen kaasutimme kotiin vielä kaupan kautta, jotta tämä hehkuva olento valas pääsisi tuttuun tapaan löhöämään sohvalle ja hakemaan helpotusta jumittuneeseen selkäänsä.

Onnistuimme vielä kehittämään keskenämme aivan naurettavan riidan illan päätteeksi, mutta onneksi sekin oli nopeasti unohdettu. Olen huomannut ainakin itsessäni sen, että tuo mies saa olla hirveän varovainen sanoissaan nykyään, sillä suutahdan joskus todella nopeasti, usein aivan syyttä ja mitä pienimmistäkin asioista. Rupean vaan olemaan jo niin kyllästynyt tähän olooni ja haluaisin aivan hirveästi tuon keskivartaloni taas omakseni ja palautua entisiin mittoihini, sillä oloni on kaikkea muuta kuin hehkeä. Itseasiassa olen tuntenut oloni suoraan sanottuna rumaksi tai kauniimmin sanottuna mahdollisimman epäviehättäväksi jo pidemmän aikaa. Eikä asiaa auta se, että selkään jomottelee jatkuvasti, käveleminen on välillä mitä on ja nivusissa vihloo aina kun ylös tulisi nousta.

Ja jos siinä vaiheessa mies edes sormellaan hipaisee minua väärällä tavalla, räjähdän.

Mutta tänään oli vuorossa taas neuvolakäynti, jonne suunnistin jo aamusta. Raskauteni tuntuu olevan niin täydellisen tasapaksua, etten sen suurempia numeroita viitsi laitella. Hemoglobiini tosin oli noussut, mikä on vain ihan hyvää. Painoakin on nyt 62 kg, joten lihottuhan tässä on, suurinpiirtein sellaiset 10kg. Terkkari myös totesi pään kiinnittyneen ja hänen mielestään olisin fyysisessä mielessä aivan valmis synnyttämään, naureskellen totesin toivovani, että joku kertoisi saman tuolle nyytillekin.

rv. 34+0 ja huono päivä.

Tänään ei ole ollut hyvä päivä, ei yhtään.

Itseasiassa turhautuneisuus on alkanut jo viikonlopulta, jolloin lopulta havahduin toisen marsumme outoon vikinään sen yrittäessä tehdä tarpeitaan. Seurailin sitä ja poistin tuoreen ruoan ruokalistalta, mutta vikinä jatkui. Kävimme lopulta eläinlääkärissä emmekä tulleet juurikaan viisaammiksi, siellä epäiltiin että eläimen lonkissa olisi jotain, joka aiheuttaisi kipua ja se tuntuu kun marsumme yrittää papanaansa pyöräyttää.
Hassua vaan, että vikinää ei kuulu kävellessä, ei pomppiessa (kyllä, vanhuksemme on vielä riehakas) eikä muuten kun vain tuona hetkenä.

Eläinlääkäri pisti marsuun kipulääkettä ja lupaili tabletteja kotiin, joita murennella sopiviksi.
Lopputuloksena sain kaksi kipulääkepiikkiä, joista ensimmäistä yritin tänään tuikkasta mursumme niskaan huonolla lopputuloksella.
Vaikka olenkin koulutusta saanut ihmisen pistelyyn, en kyllä varmuudellakaan osaa sanoa onnistuinko saamaan kipulääkkeen s.c vai kenties vain turkin sekaan. 
Nyt vaan harmittaa ja suoraan sanottuna vituttaa se, että jos lääkettä ei oikeaan paikkaan mennyt kostautuu se marsullemme kivun muodossa.

Huomenna uusi yritys ja jos muutosta ei tapahdu, taas eläinlääkäriin. Mutta en ole varma vielä hakeudunko tuohon samaan, vaikka palvelu asiallista olikin. Jos vikaan ei muuta helpotusta heiltä löydy kuin kipulääke joka pitää pistää, etsin jotain muuta, sillä en haluaisi altistaa toista jatkuvalle ammattitaidottomalle tuikkimiselleni.

Turhautuneena päätin lähteä kävellen ostamaan parin kilometrin päässä myytävää mansikkaa, jotta saisin hieman raitista ilmaa.

Perillä odotti tälläinen näkymä:

Eli; ei mansikkaa.


Ps. Huomenna neuvolaan siihen mittauskontrolliin. Hieman jännittää sekin.

Sorry!

Tunnustan, olen taas ollut hiljaisena.

Syykin tähän löytyy tekniikasta sillä oma rakas pöytäkoneeni otti ja hiljeni, lopullisesti ilmeisesti.
Tai siltä se vaikuttaa, kun koko masiinaa ei käyntiinkään enää saa.
Vaihtoehto minulle löytyy mieheni vanhan kannettavan muodossa (ja alleviivattuna tuo sana v-a-n-h-a.)
Oma koneeni oli myös iäkäs, 6 vuotta jo palvellut, mutta tämä kannettava taitaa vuosissaan lähestyä jo ihka ensimmäistä konettani, jonka sain 15-vuotiaana. Ainakin merkiltään on melkein sama.

Tämä kyllä toimii, mutta siltikin yritän pysytellä koko kapistuksesta erossa.

Olen viime päivät yritellyt tiirailla uutta pöytäkonetta itselleni, mutta pääni menee pyörälle heti kun johonkin kauppaan astun.

On 2,6 - 3,3 - 1,65 Ghz valittavana
Intel Core i3 tai i5.
Näytönohjaimina löytyy nVidiaa, Intelin HD:ta, AMD Radeonia.
Muistiakin löytyy nykyään aivan rajattomia määriä.

Tällä hetkellä minusta tuntuu siltä, että en enää edes tietokonetta osaa ostaa.  

Ja muuten, miksi kaikki tietokoneet tuntuvat olevan nykyään pelkkää Acer:ia?
Gigantin sivuja selaillessani löysin kaksi Packard Bellia, muut Applea tai Aceria.
Missä on HP? Tai Fujitsu?
Mitä tietotekniikan saralla on oikein tapahtunut näiden viime vuosien aikana?
Onko tuosta Acerista mihinkään, eli olisiko kannattava ostos?
Voisiko joku muu tehdä tämän ostoksen puolestani.

Voisinko vaan pistää sähköt poikki ja elellä erakkona,
lintuja kiroillen ja puihin kiipeillen.

rv 29+1

Sain eilen ikäviä uutisia
ja tajusin lopulta sen kuinka epäreilua elämä voi välillä olla.

Kuinka toisille annetaan jotain niin helposti, mitä he eivät ehkä edes halua
ja toiset eivät koskaan saa sitä, mitä hartaimmin toivovat.

Toisille annetaan se viimeinen toivon kipinä,
vain siksi 
että senkin voisi aivan lopussa viedä pois.

Tästä eteenpäin en aio ottaa enää omaa raskauttani itsestäänselvyytenä
tai valittaa pienistä asioista, kuin se miten ja minne sattuu.
Sattukoot minuun, ainakin vauvallani on kaikki hyvin.
Tulkoot kiloja tai turvotusta,
saan jotain paljon parempaa vastineeksi.
Jos valitan,
olkaa kiltit ja muistuttakaa minua tästä.

Arvostakaa sitä, mitä teillä on.
Se voidaan ottaa niin helposti pois.

*

-------------------
Heard some bad news yesterday,
and I'm pissed of at life right now.

I will not take my own pregnancy for granted anymore
and bitch about little things.

Cherish everything you have,
it can be taken away from you too easily.

Teknologiakammoinen täällä, terve.

Luin tuossa erästä lehteä illalla ja silmiini osui automainos viimeisellä sivulla.
"Edistyksellinen kosketusnäyttö. Kosketusnäytöllä ohjaat ajotietokonetta ja navigaattoria, katselet kuvia muistitikulta sekä kuuntelet musiikkia langattomasti matkapuhelimellasi."

Miksi haluaisin autossani katsella kuvia muistitikulta?

täältä

Vähän aikaa sitten pääsin auton kyytiin, joka oli vuosimallia 2011 ja leukani loksahti saman tien, kun etupenkille istahdin. Tuntui, etten ollut ikinä nähnyt niin montaa vipua ja nappulaa autossa, vaan auton sisusta muistutti enemmänkin lentokoneen ohjaamoa. Mies kysyi minulta haluanko itse kokeilla ajaa, mutta en suoraan sanottuna uskaltanut.
Pelkäsin etten edes valoja osaisi käyttää siinä teknologian huipussa.
Saati käynnistää koko hökötystä.

Hetken matkaa ajettuamme rupesi näytössä vilkkumaan kuva kahvikupista. Katsoimme molemmat epäuskoisina toisiamme ja lopulta mieskin tuhahti "ettei täältä nyt kahvia voi saada."
Ei saanut, mutta kaivoin silti ohjekirjan käteeni ja lopulta kävi ilmi auton ehdottavan meille ajotaukoa.
Ja tosiaan, ilmeisesti koko auton etuosaa nimitettiin ohjekirjassa cockpitiksi.
Siis lentokoneen ohjaamoksi.

Itse olen onnellinen ja ihmeissäni siitä, että omassa autossani on tällä hetkellä keskuslukitus ja sähköikkunat, sillä edellinen autoni oli samaa vuosimallia omistajansa kanssa.

täältä

Sain jo autokoulussa tarpeekseni uudemmista autoista, kun edes käsijarru ei ollut niissä vanhalla tutulla paikallaan. Eikä se käsijarru edes näyttänyt käsijarrulta.

Taidan olla hieman vanhanaikainen,
mutta anteeksi vaan.

Minä en haluaisi joutua samaan aikaan tien päälle henkilön kanssa, joka ajaessaan voi samalla selailla kuvia autonsa kosketusnäytöltä.

Weekend

Sanon jo nyt heti tähän alkuun, että minua ottaa todella päähän, mutta kerron siitä vasta tuonnempana.
Aloitetaan viikonlopusta, kun tässä on eletty nyt hieman blogihiljaisuutta.

Viikonloppu oli meille hyvinkin tavanomainen, mies viimeisteli autoa tallissa ja minä pyörin pihapuuhissa. Ilouutinen viikonlopulta olkoon se, että autovanhus alkaa vihdoinkin olla sopivassa kunnossa katsastusasemaa varten.
Ehkäpä vanha Ford Anglia päätyy tienpäälle piakkoin ja pois meidän nurkistamme. 

Päädyimme myös etsimään pölyttyneen pallogrillimme kellarista ja kokeilemana sitä ensimmäistä kertaa tänä kesänä. Nyt tuntuu vihdoinkin siltä, että kesä on kunnolla korkattu auki.
(Sopivasti siihen ajankohtaan, kun sään luvattiin viilenevän.)

Mies halusi piristää minua hieman ja ehkä samalla hieman korvata jatkuvaa tallissa notkumistaan viemällä minut shoppailemaan lauantaina. Vaikka tällä kertaa olisin ihan luvalla saanut korttia vinguttaa, en päätynyt ostamaan kuin kaksi uutta paitaa kesäksi h&m:än Mama-mallistosta. Niistäkin tunsin pienen vihlaisun, vaikkakin paitani tahtovat jo kiristellä mahan kohdalta, koska kuitenkin olen päättänyt vähentää vaateostoksiani.

Lauantai-iltana naapurissamme vietettiin hyvinkin äänekkäitä juhlia, joten saimme nauttia tasokkaasta karaokesta yön pikkutunneille asti.

Sunnuntai tuli liian nopeasti ja käytimme kyseisen päivän pihaa raivaten. Leikkasimme vuorotellen molemmat nurmikkoa ja trimmailimme oksia pihallamme olevista puista sekä pensaista.

Yritän itse ottaa raskauden vuoksi rauhallisemmin ja mieskin siitä jo jaksaa muistuttaa, mutta siltikin tuntuu turhauttavalta huomata ettei jaksakaan enää samalla tavalla. Selkää särkee uudella tavalla ja kyykistyminen on vaikeaa. Myös tunne siitä, että olisin vain tiellä tuntuu kasvavan ja nostavan päätään yhä useammin.
Oloni on joskus harvinaisen hyödytön.
Innolla odottelen, kuinka pahaksi tämä tunne vielä paisuu tulevien kuukausien aikana.

 

Nyt, siihen tämän päiväiseen ärsytykseeni.
Olen tässä odotellut Kelalta päätöstä tulevasta äitiyslomastani, koska työkkärini haluaa sen tiedon kirjallisena. 

Sen takia sovimme seuraavan tapaamisemme niin, että kävisin näyttäytymässä ennen tämän kuun 30 pvä, jotta ehtisin saada kyseiset paperit.
No, ne kyseiset paperit ovat nyt pyörineet Kelassa kaksi viikkoa ja määräaikani alkaa umpeutua. 

Kun eilen tarkistin tietojani netistä eikä päätöksestä ollut tullut mitään uutta, päätin käyväni tänään työkkärissä kääntymässä jotta saisin sen alta pois, vaikkei minulla niitä papereita vielä olekaan.
Päätin käydä, vaikka en millään olisi halunnut.
Päätin meneväni, vaikka edellisyön nukuin huonosti ja mieleni ei tehnyt mitään muuta kuin nukkua.
Lähdin, vaikka minusta tuntuu siltä, että jokainen mahdollinen ontelo on tukossa (kiitos kevään)
 

Miten kävikään, kun ajelin 12km per suunta päästäkseni lähimpään työvoimatoimistoon?
Kyseinen palveluneuvoja joka vastaa nuorten palveluista ei olekaan paikalla, vaikka hänen piti.
Huomenna, ehkä. 

Kyllä melkein itku pääsi kun otti niin kovasti päähän.
Lähinnä siksi, että jos olisin kuunnellut itseäni olisin välttynyt turhalta ajelemiselta.

Kimpaannuin niin etten edes tajunnut kysyä, olisinko voinut käydä näyttämässä naamaani ihan vaan jonkun luona, jotta saisin sen alta pois.

Juuri tällä hetkellähän minulla on rahaa ajella päivittäin se 24 km huvikseni.

Huomenna uusi yritys, mutta tällä kertaa soitan ja varmistan, että kyseinen rouva on paikalla.

Yritin tehdä huviajelustani lopulta hyödyllisen ostamalla marsuille lisää heinää.
Sitähän ei lähempää löydä....


---------------------

We spend the weekend at home, me in the garden and my bf fixing up an old Ford Anglia.
We also decided to eat some grilled food outside for the first time in this summer.
Our neighbours had some sort of a party on saturday night, and we had the delight to listen them singing late in to the night.