Meidän nro1 jouluahjatoiveet.
Tutta,
hullaannuttavat pallot.
Olen aivan rakastunut!
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Joulu. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Joulu. Näytä kaikki tekstit
keskiviikko 18. joulukuuta 2013
perjantai 29. marraskuuta 2013
239- Joulusillisalaatti
Sairastelun sijaan päälleni on kaatunut kamala joulustressi. Stressi siitä, kenen luona juhlitaan, miten juhlitaan, mitä lahjoja ostetaan, miten kotia koristellaan, mitä leivotaan... Eli stressiä lähes kaikesta, mitä jouluun voisi kuvitella liittyvän. Pitäisi siivota, pitäisi järjestellä, pitäisi remontoida, pitäisi olla perheenä, pitäisi tavata sukulaisia...pitäisi kaikkea.
Milloin lemppari juhlapyhästäni oikeasti on tullut näin kamalan ahdistava? Milloin joulusta tuli ylisuorittamisen juhla, sen itsensä ähkyyn syömisen sijaan?
Kyllä, arvatenkin tuon lapsen ja innokkaiden isovanhempien myötä. Kuten eräät saattavat muistaa, tämä samainen ongelmamme nousi esiin myös viime jouluna ja tulee nousemaan lähes joka joulu; missä vietämme minkäkin päivän. Minun ja mieheni vanhemmat ovat molemmat omilla tahoillaan eronneet ja minun isovanhempani ovat vielä elossa, eli kyläilypaikkoja ja kyläilykutsuja meille satelee kahden kodin sijaan viidestä paikasta. Ja jotenkin se meidän oma aikamme pitäisi jakaa toisia loukkaamatta. Ja neljän eri paikkakunnankin kesken.
Viime jouluna kyläilimme vain minun äitini sekä mieheni äidin sekä veljen luona, mutta en usko että monta vuotta voimme jatkaa samaa linjaa ennen soraääniä. Jos saisin aivan diktaattorimaisesti tehdä päätökseni meidän perheemme pysyisi kotona ja vain kotona; missään emme kyläilisi.
Kaiken lisäksi mieheni ei ole jouluihmisiä, ei millään muotoa. Oma äitini ja minä taas pidämme joulusta ja joulu on aina ollut meille perhejuhla, joten yritän tällä verukkeella aina karata omalle äidilleni, mutta sitten tiedän mieheni suvun pettyvän. Sillä vaikka mieheni ei joulusta pidä on hän silti perso hyvällä ruoalle ja siksi onkin joka aatto käynyt äitinsä luona syömässä ennen niitä menneisyydessä vietettyjä kapakka-aattoja, yes you heard me...
Ja kaiken lisäksi oma lukunsa tässä joulussa ovat ne lahjat. Olemme pyytäneet ettei pojalle ostettaisi juurikaan vaatteita tai leluja vaan olemme toivoneet kirjoja, mutta voin varmuudella väittää että pyyntömme menevät kuuroille korville. Vaatteiden suhteen myönnän olevani aivan kamala, mutta yhden vuoden melkein pelkästään sitä sinistä väriä ja vaihtuvia örkkimörkkejä tuijotelleena en tahdo kokea samaa enää ensi vuonna. Oma vaatemakuni lapseni suhteen on aivan jotain muuta, eikä kukaan anoppiappi tunnu sitä millään ymmärtävän. Rakastan värikkäitä vaatteita! Kiitos ensimmäisen vuoden (lahja)vaatehankintojen olen ruvennut täysin anti-siniseksi enkä halua mitään sinistä enää koskaan! En tiedä miten osaisin tämän selittää kuulostamatta aivan täydellisen kiittämättömältä, mutta tässä asiassa kyllä myönnän olevani aivan totaalinen ämmä, jos niin saan asian ilmaista.
Vaikka joulun pitäisi olla antamisen ja ilon juhlaa minussa se silti tuntuu tuovan vain pahimmat piirteeni esille. Mutta kinkkua, sitä minä odotan.
Milloin lemppari juhlapyhästäni oikeasti on tullut näin kamalan ahdistava? Milloin joulusta tuli ylisuorittamisen juhla, sen itsensä ähkyyn syömisen sijaan?
Kyllä, arvatenkin tuon lapsen ja innokkaiden isovanhempien myötä. Kuten eräät saattavat muistaa, tämä samainen ongelmamme nousi esiin myös viime jouluna ja tulee nousemaan lähes joka joulu; missä vietämme minkäkin päivän. Minun ja mieheni vanhemmat ovat molemmat omilla tahoillaan eronneet ja minun isovanhempani ovat vielä elossa, eli kyläilypaikkoja ja kyläilykutsuja meille satelee kahden kodin sijaan viidestä paikasta. Ja jotenkin se meidän oma aikamme pitäisi jakaa toisia loukkaamatta. Ja neljän eri paikkakunnankin kesken.
(Helsinki, Kirkkonummi, Varkaus, Lahti)
Viime jouluna kyläilimme vain minun äitini sekä mieheni äidin sekä veljen luona, mutta en usko että monta vuotta voimme jatkaa samaa linjaa ennen soraääniä. Jos saisin aivan diktaattorimaisesti tehdä päätökseni meidän perheemme pysyisi kotona ja vain kotona; missään emme kyläilisi.
Kaiken lisäksi mieheni ei ole jouluihmisiä, ei millään muotoa. Oma äitini ja minä taas pidämme joulusta ja joulu on aina ollut meille perhejuhla, joten yritän tällä verukkeella aina karata omalle äidilleni, mutta sitten tiedän mieheni suvun pettyvän. Sillä vaikka mieheni ei joulusta pidä on hän silti perso hyvällä ruoalle ja siksi onkin joka aatto käynyt äitinsä luona syömässä ennen niitä menneisyydessä vietettyjä kapakka-aattoja, yes you heard me...
Ja kaiken lisäksi oma lukunsa tässä joulussa ovat ne lahjat. Olemme pyytäneet ettei pojalle ostettaisi juurikaan vaatteita tai leluja vaan olemme toivoneet kirjoja, mutta voin varmuudella väittää että pyyntömme menevät kuuroille korville. Vaatteiden suhteen myönnän olevani aivan kamala, mutta yhden vuoden melkein pelkästään sitä sinistä väriä ja vaihtuvia örkkimörkkejä tuijotelleena en tahdo kokea samaa enää ensi vuonna. Oma vaatemakuni lapseni suhteen on aivan jotain muuta, eikä kukaan anoppiappi tunnu sitä millään ymmärtävän. Rakastan värikkäitä vaatteita! Kiitos ensimmäisen vuoden (lahja)vaatehankintojen olen ruvennut täysin anti-siniseksi enkä halua mitään sinistä enää koskaan! En tiedä miten osaisin tämän selittää kuulostamatta aivan täydellisen kiittämättömältä, mutta tässä asiassa kyllä myönnän olevani aivan totaalinen ämmä, jos niin saan asian ilmaista.
Vaikka joulun pitäisi olla antamisen ja ilon juhlaa minussa se silti tuntuu tuovan vain pahimmat piirteeni esille. Mutta kinkkua, sitä minä odotan.
maanantai 7. tammikuuta 2013
Joulun kosto
Vaikka sanoin, että joulukuusen jo pois vein, ei joulu ole vielä lähimainkaan kadonnut talostamme:
Vanha seinäkalenteri roikkuu vieläkin omalla paikallaan ja kovasti yrittää muistuttaa, että se uusikin pitäisi ostaa.
Joulutähti, voi luoja... En tästä sano sanaakaan.
Tuossa hetki sitten, kun pyöräytin viimeiset JOULUtortut tuolta pakasteesta uuniin...
... löysin muistoja viime joulusta!
Kyseisen herkun sain niinkin kaukaa, kuin Englannista. Nirsona syöjänä en kyseistä suklaayllätystä viitsinyt valitettavasti edes maistaa. Ja vanhaksikin tuo jo näyttää menneen, joten mitäpä sitä enää edes yrittämään.
Itse en yhtään joulua ilmentänyt enää, itseasiassa yritin olla keväinen.
Ainakin L:llä oli hauskaa, äidin hassunväristä ja hassunkuvioista paitaa/mekkoa tuijotellessa!
perjantai 4. tammikuuta 2013
4kk Neuvola
Harmittaa, sillä koko neuvolareissu tuntui niin hirvittävän turhalta!
Oma terveydenhoitaja oli vielä joululomaansa viettämässä, joten tällä kerralla vastassa oli uppo-outo terkka ja vielä lääkäri, jonka oli kerran aikaisemmin vain nähnyt. Eipä olla varmaan ikinä koettu noin nopeaa neuvolakäyntiä, kun ei paljon tarvinnut jutella. Lääkäri kyseli joitain pieniä kysymyksiä, mutta terveydenhoitaja itse vain hymähteli L:n jokelteluille.
Mutta:
Painoa tasan 7 kg, pituutta 62,5cm
On se poju taas itseään kasvattanut!
Tänään aamumme venähti pitkäksi, sillä L herätteli minut ruokailuaan varten kahdelta ja seuraavan kerran vasta puoli seitsemältä. Väsyneenä äitinä nukahdin kesken syötön ja heräsin vieressä köllivän jälkeläiseni kanssa seuraavam kerran vasta puoli yhdeksältä, tunnin normaalia aikataluamme jäljessä. Päähän hieman otti, mutta kyllä oli myös levännyt olo!
L hieman kummallisen oloisena katseli ensin hetken aikaa ympärilleen, koska ilmeisesti heräsi minun heräämiseeni, kunnes aloitti tutun iloisen aamuhöpinänsä. Oman lapsensa iloinen jokeltelu on kyllä maailman kauneinta kuunneltavaa ja vielä se kaunis hymyily siihen päälle.
Ah, ei tämä äiti ainakaan voi ihanammin aamuaan aloittaa.
Loppupäivä onkin hieman luovittu ja oteltu torkkuja silloin tällöin, lopullinen tavoitteeni nimittäin oli saada poju rytmiinsä ja kello 12 pidemmille päikkäreilleen - suunnitelma, joka ainakin vielä tuntuu toimivan.
Tänään otin viimein myös kuusen pois olohuoneesta ja surutta survoin sen portaiden alle, ensi joulua odottamaan.
Olohuone tuntuu yhtäkkiä hirveän autiolta ja suurelta, kun tuo 180 senttinen härpäke on nurkasta poistettu ja sohvat työnnetty taas toisiaan lähemmäksi - ja ai että sitä tehdessäni, unelmoin taas kerran kauniista, mustasta kulmasohvasta. Unelmoin paljonkin uusista asioista ja eniten odotan miehen vieläkin pitämätöntä isyysvapaata, jolloin saisimme mahdollisuuden hieman karsia tätä turhaa roinaa, joka taloamme asuttaa.
Vai kuulostako miehen veljen ex-vaimon juhlamekko vaatekaapissa vieläkin ajankohtaiselta säilytettävältä?
Mitä kummallisuuksia teidän kaapeista löytyy?
Oma terveydenhoitaja oli vielä joululomaansa viettämässä, joten tällä kerralla vastassa oli uppo-outo terkka ja vielä lääkäri, jonka oli kerran aikaisemmin vain nähnyt. Eipä olla varmaan ikinä koettu noin nopeaa neuvolakäyntiä, kun ei paljon tarvinnut jutella. Lääkäri kyseli joitain pieniä kysymyksiä, mutta terveydenhoitaja itse vain hymähteli L:n jokelteluille.
Mutta:
Painoa tasan 7 kg, pituutta 62,5cm
On se poju taas itseään kasvattanut!
Tänään aamumme venähti pitkäksi, sillä L herätteli minut ruokailuaan varten kahdelta ja seuraavan kerran vasta puoli seitsemältä. Väsyneenä äitinä nukahdin kesken syötön ja heräsin vieressä köllivän jälkeläiseni kanssa seuraavam kerran vasta puoli yhdeksältä, tunnin normaalia aikataluamme jäljessä. Päähän hieman otti, mutta kyllä oli myös levännyt olo!
L hieman kummallisen oloisena katseli ensin hetken aikaa ympärilleen, koska ilmeisesti heräsi minun heräämiseeni, kunnes aloitti tutun iloisen aamuhöpinänsä. Oman lapsensa iloinen jokeltelu on kyllä maailman kauneinta kuunneltavaa ja vielä se kaunis hymyily siihen päälle.
Ah, ei tämä äiti ainakaan voi ihanammin aamuaan aloittaa.
Loppupäivä onkin hieman luovittu ja oteltu torkkuja silloin tällöin, lopullinen tavoitteeni nimittäin oli saada poju rytmiinsä ja kello 12 pidemmille päikkäreilleen - suunnitelma, joka ainakin vielä tuntuu toimivan.
Tänään otin viimein myös kuusen pois olohuoneesta ja surutta survoin sen portaiden alle, ensi joulua odottamaan.
Olohuone tuntuu yhtäkkiä hirveän autiolta ja suurelta, kun tuo 180 senttinen härpäke on nurkasta poistettu ja sohvat työnnetty taas toisiaan lähemmäksi - ja ai että sitä tehdessäni, unelmoin taas kerran kauniista, mustasta kulmasohvasta. Unelmoin paljonkin uusista asioista ja eniten odotan miehen vieläkin pitämätöntä isyysvapaata, jolloin saisimme mahdollisuuden hieman karsia tätä turhaa roinaa, joka taloamme asuttaa.
Vai kuulostako miehen veljen ex-vaimon juhlamekko vaatekaapissa vieläkin ajankohtaiselta säilytettävältä?
Mitä kummallisuuksia teidän kaapeista löytyy?
perjantai 28. joulukuuta 2012
Joulu tuli, joulu meni
Ihanaa, että tämä kaikki hömpötys on nyt vihdoin takana ja ainoa harmitus jonka itse keksin on se, että taas saa vuoden odottaa yhtä hyviä pöperöitä ruokapöytään.
Aaton vietimme rauhallisesti kotona kolmisin, mies käväisi vain äitinsä ja veljensä luona viemässä heille ostamamme lahjat - vaihdossa saimme myös heidän lahjansa meille.
Kenellekään ei varmaankaan tule yllätyksenä, jos totean L:n lahjakasan olleen suurin. Mutta yllätyksenä voi tulla, ettei se mitenkään tajuttoman kokoinen ollut. L taisi yhteensä saada kymmenisen pakettia - joista yksi oli vain meiltä vanhemmilta. Emme kokeneet mitään ylilyöntejä, mutta yksi asia minua hieman harmittaa. Tiedän, että oma toivomuksemme olivat vaatteet jos lahjaa L:lle ylipäätänsä halusi antaa, mutta en odottanut sitä että melkeinpä jokainen vaatekappale oli sininen.
Baby blue.
Ja ai että se kyseinen sävy on alkanut jo pidemmän aikaa ärsyttämään minua ja suuresti.
Rupeaako jollakulla muullakin palamaan pipo noiden perinteisten värien kanssa?
Itse suosin maanläheisiä värejä, vihreää ja ruskeaa, miksei valkoistakin. Myös punaisesta pidän ja ennen sininen jopa oli lempivärini, mutta nyt kyseinen sävy alkaa jo ärsyttämään suuresti. Tummansininen sulatan, turkoosikin on ihana .. mutta se ainainen baby blue.
Inhottaa valittaa, sillä hyväähän ihmiset tarkoittavat. Lapset kasvavat nopeasti vaatteistaan ulos ja kiitollinen olen.. mutta silti. Tästä edespäin teen toivomuksen siitä, että vaatteiden väri olisi joku muu, kuin se ainainen sininen.
Sinistä sulatan enää vain, jos siinä jossain kohtaa lukee myös Fazer.
Joulupäivänä kävimme katsomassa äitiäni ja tätiäni, tapanina miehen äitiä ja veljeä.
Ja söimme paljon.
Joulun jälkeen minuun iski uudemman kerran suuri tatuointikuume, eikä kyseistä kuumetta ole helpottanut yhtään Jimiltä tulevan LA Inkin katsominen. Ensimmäisen ja vielä ainokaisen tatuointini olen ottanut aikoinaan 15-vuotiaana ja aika tuntuu kullanneen muistot tarpeeksi, että seuraava jo harkitsen. Totta puhuen, olen janonnut uutta mustetta jo siitä hetkestä asti, mutta hiljaa mielessäni kypsytellyt seuraavaa aihetta. Ja suurimpaa kaipuuta toputellut lävistyksillä ja laskin kehoni kohdanneen lävistysneulan nyt 14 kertaa, tosin enää jäljellä ovat industrial sekä medusa.
Suurin syy tatuointikaipuulle taitaa olla L:n syntymä ja halu ikuistaa äitiyis jotenkin itseeni. Myönnän, jalanjälkitatuoinnit saavat sydämeni pamppailemaan ja pidän niistä, mutten kumminkaan voisi kuvitella sellaista omalla ihollani. Hetken aikaa olen mielessäni kypsytellyt ajatusta old school tyylisestä äitihahmosta, joka pitäisi pientä nyyttiä käsivarsillaan ja alta löytyisi teksti May your journey be safe. Myös vanha sininen ruusuni istuisi uuten kuvaan kuin nakutettu ja sen voisi katsoa symboloivan ihanaa esikoispoikaani. Aika tosin näyttää, tuleeko tälläinen kuva koskaan koristamaan selkääni vaiko joku aivan toinen.
ps. L 4kk !
Aaton vietimme rauhallisesti kotona kolmisin, mies käväisi vain äitinsä ja veljensä luona viemässä heille ostamamme lahjat - vaihdossa saimme myös heidän lahjansa meille.
Kenellekään ei varmaankaan tule yllätyksenä, jos totean L:n lahjakasan olleen suurin. Mutta yllätyksenä voi tulla, ettei se mitenkään tajuttoman kokoinen ollut. L taisi yhteensä saada kymmenisen pakettia - joista yksi oli vain meiltä vanhemmilta. Emme kokeneet mitään ylilyöntejä, mutta yksi asia minua hieman harmittaa. Tiedän, että oma toivomuksemme olivat vaatteet jos lahjaa L:lle ylipäätänsä halusi antaa, mutta en odottanut sitä että melkeinpä jokainen vaatekappale oli sininen.
Baby blue.
Ja ai että se kyseinen sävy on alkanut jo pidemmän aikaa ärsyttämään minua ja suuresti.
Rupeaako jollakulla muullakin palamaan pipo noiden perinteisten värien kanssa?
Itse suosin maanläheisiä värejä, vihreää ja ruskeaa, miksei valkoistakin. Myös punaisesta pidän ja ennen sininen jopa oli lempivärini, mutta nyt kyseinen sävy alkaa jo ärsyttämään suuresti. Tummansininen sulatan, turkoosikin on ihana .. mutta se ainainen baby blue.
Inhottaa valittaa, sillä hyväähän ihmiset tarkoittavat. Lapset kasvavat nopeasti vaatteistaan ulos ja kiitollinen olen.. mutta silti. Tästä edespäin teen toivomuksen siitä, että vaatteiden väri olisi joku muu, kuin se ainainen sininen.
Sinistä sulatan enää vain, jos siinä jossain kohtaa lukee myös Fazer.
Joulupäivänä kävimme katsomassa äitiäni ja tätiäni, tapanina miehen äitiä ja veljeä.
Ja söimme paljon.
Joulun jälkeen minuun iski uudemman kerran suuri tatuointikuume, eikä kyseistä kuumetta ole helpottanut yhtään Jimiltä tulevan LA Inkin katsominen. Ensimmäisen ja vielä ainokaisen tatuointini olen ottanut aikoinaan 15-vuotiaana ja aika tuntuu kullanneen muistot tarpeeksi, että seuraava jo harkitsen. Totta puhuen, olen janonnut uutta mustetta jo siitä hetkestä asti, mutta hiljaa mielessäni kypsytellyt seuraavaa aihetta. Ja suurimpaa kaipuuta toputellut lävistyksillä ja laskin kehoni kohdanneen lävistysneulan nyt 14 kertaa, tosin enää jäljellä ovat industrial sekä medusa.
Suurin syy tatuointikaipuulle taitaa olla L:n syntymä ja halu ikuistaa äitiyis jotenkin itseeni. Myönnän, jalanjälkitatuoinnit saavat sydämeni pamppailemaan ja pidän niistä, mutten kumminkaan voisi kuvitella sellaista omalla ihollani. Hetken aikaa olen mielessäni kypsytellyt ajatusta old school tyylisestä äitihahmosta, joka pitäisi pientä nyyttiä käsivarsillaan ja alta löytyisi teksti May your journey be safe. Myös vanha sininen ruusuni istuisi uuten kuvaan kuin nakutettu ja sen voisi katsoa symboloivan ihanaa esikoispoikaani. Aika tosin näyttää, tuleeko tälläinen kuva koskaan koristamaan selkääni vaiko joku aivan toinen.
ps. L 4kk !
tiistai 18. joulukuuta 2012
Kuuden päivän putki...
...hiljaisuutta.
Ja syitäkin löytyy monia,
esimerkkinä jokaisen omakotitaloasukin unelma: lumityöt.
L:n ollessa päiväunilla olen hyvin monet hetket siitä käyttänyt itse lumitöihin ja yrittänyt lykkiä tuota valkoista sementtiä mahdollisimman kauas meistä; mutta siltikin se löytää aina tiensä takaisin. Välillä en ole aina edes viitsinyt, kun jo ulos katsoessa tuntuu nuppi kasvavan jo otsaan: juuri se eilen kolattu kaunis polku on jo kadonnut ja pihalla odottaa taas tasaisen kaunis massa lunta.
Silloin olen suosiolla odottanut miehen kotiinpaluuta.
Viikonloppukin meni hujauksessa ohitse, osaksi lumitöissä ja osaksi syntymäpäiväkekkereissä, joihin vaadittavan lahjan ostoon meni kaksi päivää ja monta eri kauppakeskuskäyntejä: ja siltikään emme löytäneet sitä, mitä halusimme. No, juhlat on juhlittu nyt ja edelleenkin ottaa päähän.
L on ollut oma höppänä itsensä ja viihdyttänyt äitiään monena yönä juttelemalla aina pienen pätkän katolle, ennen nukahtamistaan. Vieläkin mietin itsekseni, että mitä kummaa sille katolle täytyy joka ilta jutella. Muutenkin, nukkumaanmeno on nykyään päivisin välillä niin hulvatonta, kun väsynyt lapsi tuntuu sitä protestoivan viimeiseen asti.
Äskenkin kun vein L:n päiväunille, makasi hän sängyssä tutti suussa ja silmät kiinni; mutta siltikin suusta kuului vielä pieni ja loukkaantunut "hy-yhyyy."
Aivan kuin hän jo manaisi minulle sitä kuuluisinta tyhmää äitiä.
Uni kumminkin vei lopulta voiton, vaikka äiti oli kuinka tyhmä tahansa ja unta näyttää piisaavan.
Jouluvalmisteluissa olen jäänyt auttamatta aivan jälkeen: miehelle tilasin eilen vasta joululahjan ja jos totta puhutaan, L:lle emme ole ostaneet yhtään mitään. Mutta ihan tarkoituksella, sillä mitä tuon ikäinen vielä osaisi kaivata tai ymmärtää? Minä ne lahjat kuitenkin lopulta avaan.
Kinkku on ostamatta, laatikoita en edes viitsi tehdä itse vaan turvaudun Saarioiseen, rosolleista meillä on turha edes unelmoida: meidän joulumme koostuu kahdesta ruoasta: perunalaatikosta ja kinkusta.
Mies ei välitä ja muista minä en tykkää.
Kuusi meillä sentään on, se muovinen muttei mustana vaan valkoisena.
Kaikkea pitäisi tehdä ja joitain asioita jättää ehdottomasti tekemättä.
Mitä lähemmäs jouluaatto hiipii, sitä enemmän hermoni joutuvat kestämään. Vaikka mieheni ei joulusta välitäkään, tulee esiin jatkuvasti se kysymys että mitä todella teemme jouluna.
Iloksemme ja onneksemme meidän molempien vanhemmat ovat eronneet; joten kutsuja kyläilemään tulee neljästä eri paikasta; viides mahdollinen olisi vielä omien isovanhempieni koti.
Oma äitini on jouluihmisiä, joten hän on alusta asti haaveillut tästä joulusta jouluna, jolloin hänen ensimmäinen lapsenlapsensa viettäisi ensimmäistä jouluaan hänen luonaan. Minulle tämä ei ole ongelma muuten, kuin ihan käytännönjärjestelyissä (pieni asunto, kaksi kissaa + vaikeus löytää L:lle rauhallinen nukkumapaikka) Itse haluaisimme olla ihan kotona, mutta samalla myös tuossa naapurissa asuva anoppi kaipailee meitä luokseen käväisemään ja se vaihtoehto on se, mikä varmaan pilaisi minun jouluni. Tietysti myös Lahden tienoilla asuvat isäni ja isovanhempani olisivat enemmän kuin iloisia yllärivisiitistä - mutta toisaalta, en ole koskaan yhtään joulua heidän kanssaan viettänyt. Mutta sitäkin suuremmalla syyllä ilo olisi varmaankin mitä ylin, jos sinne päättäisimme suunnata.
Paljon muttia tuntuu sisältyvän meidän jouluumme, ihan jo suunnitteluvaiheessakin.
Ja syitäkin löytyy monia,
esimerkkinä jokaisen omakotitaloasukin unelma: lumityöt.
L:n ollessa päiväunilla olen hyvin monet hetket siitä käyttänyt itse lumitöihin ja yrittänyt lykkiä tuota valkoista sementtiä mahdollisimman kauas meistä; mutta siltikin se löytää aina tiensä takaisin. Välillä en ole aina edes viitsinyt, kun jo ulos katsoessa tuntuu nuppi kasvavan jo otsaan: juuri se eilen kolattu kaunis polku on jo kadonnut ja pihalla odottaa taas tasaisen kaunis massa lunta.
Silloin olen suosiolla odottanut miehen kotiinpaluuta.
Viikonloppukin meni hujauksessa ohitse, osaksi lumitöissä ja osaksi syntymäpäiväkekkereissä, joihin vaadittavan lahjan ostoon meni kaksi päivää ja monta eri kauppakeskuskäyntejä: ja siltikään emme löytäneet sitä, mitä halusimme. No, juhlat on juhlittu nyt ja edelleenkin ottaa päähän.
L on ollut oma höppänä itsensä ja viihdyttänyt äitiään monena yönä juttelemalla aina pienen pätkän katolle, ennen nukahtamistaan. Vieläkin mietin itsekseni, että mitä kummaa sille katolle täytyy joka ilta jutella. Muutenkin, nukkumaanmeno on nykyään päivisin välillä niin hulvatonta, kun väsynyt lapsi tuntuu sitä protestoivan viimeiseen asti.
Äskenkin kun vein L:n päiväunille, makasi hän sängyssä tutti suussa ja silmät kiinni; mutta siltikin suusta kuului vielä pieni ja loukkaantunut "hy-yhyyy."
Aivan kuin hän jo manaisi minulle sitä kuuluisinta tyhmää äitiä.
Uni kumminkin vei lopulta voiton, vaikka äiti oli kuinka tyhmä tahansa ja unta näyttää piisaavan.
Jouluvalmisteluissa olen jäänyt auttamatta aivan jälkeen: miehelle tilasin eilen vasta joululahjan ja jos totta puhutaan, L:lle emme ole ostaneet yhtään mitään. Mutta ihan tarkoituksella, sillä mitä tuon ikäinen vielä osaisi kaivata tai ymmärtää? Minä ne lahjat kuitenkin lopulta avaan.
Kinkku on ostamatta, laatikoita en edes viitsi tehdä itse vaan turvaudun Saarioiseen, rosolleista meillä on turha edes unelmoida: meidän joulumme koostuu kahdesta ruoasta: perunalaatikosta ja kinkusta.
Mies ei välitä ja muista minä en tykkää.
Kuusi meillä sentään on, se muovinen muttei mustana vaan valkoisena.
Mitä lähemmäs jouluaatto hiipii, sitä enemmän hermoni joutuvat kestämään. Vaikka mieheni ei joulusta välitäkään, tulee esiin jatkuvasti se kysymys että mitä todella teemme jouluna.
Iloksemme ja onneksemme meidän molempien vanhemmat ovat eronneet; joten kutsuja kyläilemään tulee neljästä eri paikasta; viides mahdollinen olisi vielä omien isovanhempieni koti.
Oma äitini on jouluihmisiä, joten hän on alusta asti haaveillut tästä joulusta jouluna, jolloin hänen ensimmäinen lapsenlapsensa viettäisi ensimmäistä jouluaan hänen luonaan. Minulle tämä ei ole ongelma muuten, kuin ihan käytännönjärjestelyissä (pieni asunto, kaksi kissaa + vaikeus löytää L:lle rauhallinen nukkumapaikka) Itse haluaisimme olla ihan kotona, mutta samalla myös tuossa naapurissa asuva anoppi kaipailee meitä luokseen käväisemään ja se vaihtoehto on se, mikä varmaan pilaisi minun jouluni. Tietysti myös Lahden tienoilla asuvat isäni ja isovanhempani olisivat enemmän kuin iloisia yllärivisiitistä - mutta toisaalta, en ole koskaan yhtään joulua heidän kanssaan viettänyt. Mutta sitäkin suuremmalla syyllä ilo olisi varmaankin mitä ylin, jos sinne päättäisimme suunnata.
Paljon muttia tuntuu sisältyvän meidän jouluumme, ihan jo suunnitteluvaiheessakin.
maanantai 3. joulukuuta 2012
Talvi
Pakko se on uskoa: sieltä se tuli.
Talvi, kylmyys ja lumi. Kaikki mitä inhoan.
Yksi ainoa asia näissä kylmissä kuukausissa saa hymyni kaartumaan suupieliin: Joulukinkku.Sitä mukaan mitä enemmän maa peittyy tuohon inhaan ja kylmään lumeen, minun odotukseni joulua ja sen syöminkejä kohtaan kasvaa. Pikkuhiljaa kaivan mieheni piilottamia joulukoristeita ja krääsää kaapeistamme ja nostelen niitä takaisin paikoilleen tuon joulunvihaajan ollessa töissä.
Salaa tietenkin.
Kun väsynyt duunarimme kotiin palaa, ei hän enää viitsi marmattaa kyntteliköstä keittiönikkunalla tai jouluvaloista ulkona.
Mieheni siis vihaa joulua.
Minä en.
Ja taas nousee kysymys tässä yhteiselossamme koskien tulevaisuutta.
Mitenkäs nyt?
Itse haluan tarjota L:lle joulun kaikki ihanuudet: kuusen, lahjat, KINKUN, joulutortut ja jos hyvin pitkälle saan mieheni pinnan venytettyä: hänet jouluisin joulupukkina.
Tänä vuonna olemme päässeet jo yhteen kompromissiin: joulusyömingit järjestämme ja joulua vietämme, tosin pelkästään pienenä perheenämme. Myös kuuseen olen luvan saanut, mutta tekohärveliin.
Ja mieluiten sen tekopuunkin tulisi olla myös musta.
No problemo, pieni mukamas-sisustaja sisälläni innostui ajatuksesta:
Musta kuusi ja valkoiset koristeet! Ehkä jotain punaista seassa.
Kuinka fantsua ja niin tyylikästä.
Itse ongelma ilmenee toteutuksessa:
mistä hemmetistä minä tähän hätään taion MUSTAN tekokuusen?
Valkoisen löysin jo Prismasta, mutta musta?
Olen leikitellyt ajatuksella että spraymaalaisin vanhan tekokuusen, mutta sitä tekelettä saisi tuulettaa toista kuukautta, jotta se haju haihtuisi. Joten noilla näkymillä, saisimme kuusen sisälle helmikuussa.
Ehkä vaan luovutan tuon kuusihomman kanssa; loppujen lopuksi, olen jo voittanut yhden taistelun tässä sodassa:
Kirteli tai kaarteli sen miten päin tahansa, me vietämme kuitenkin joulua.
Talvi, kylmyys ja lumi. Kaikki mitä inhoan.
Yksi ainoa asia näissä kylmissä kuukausissa saa hymyni kaartumaan suupieliin: Joulu
Salaa tietenkin.
Kun väsynyt duunarimme kotiin palaa, ei hän enää viitsi marmattaa kyntteliköstä keittiönikkunalla tai jouluvaloista ulkona.
Mieheni siis vihaa joulua.
Minä en.
Ja taas nousee kysymys tässä yhteiselossamme koskien tulevaisuutta.
Mitenkäs nyt?
Itse haluan tarjota L:lle joulun kaikki ihanuudet: kuusen, lahjat, KINKUN, joulutortut ja jos hyvin pitkälle saan mieheni pinnan venytettyä: hänet jouluisin joulupukkina.
Tänä vuonna olemme päässeet jo yhteen kompromissiin: joulusyömingit järjestämme ja joulua vietämme, tosin pelkästään pienenä perheenämme. Myös kuuseen olen luvan saanut, mutta tekohärveliin.
Ja mieluiten sen tekopuunkin tulisi olla myös musta.
No problemo, pieni mukamas-sisustaja sisälläni innostui ajatuksesta:
Musta kuusi ja valkoiset koristeet! Ehkä jotain punaista seassa.
Kuinka fantsua ja niin tyylikästä.
Itse ongelma ilmenee toteutuksessa:
mistä hemmetistä minä tähän hätään taion MUSTAN tekokuusen?
Valkoisen löysin jo Prismasta, mutta musta?
Olen leikitellyt ajatuksella että spraymaalaisin vanhan tekokuusen, mutta sitä tekelettä saisi tuulettaa toista kuukautta, jotta se haju haihtuisi. Joten noilla näkymillä, saisimme kuusen sisälle helmikuussa.
Ehkä vaan luovutan tuon kuusihomman kanssa; loppujen lopuksi, olen jo voittanut yhden taistelun tässä sodassa:
Kirteli tai kaarteli sen miten päin tahansa, me vietämme kuitenkin joulua.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
