Aaton vietimme rauhallisesti kotona kolmisin, mies käväisi vain äitinsä ja veljensä luona viemässä heille ostamamme lahjat - vaihdossa saimme myös heidän lahjansa meille.
Kenellekään ei varmaankaan tule yllätyksenä, jos totean L:n lahjakasan olleen suurin. Mutta yllätyksenä voi tulla, ettei se mitenkään tajuttoman kokoinen ollut. L taisi yhteensä saada kymmenisen pakettia - joista yksi oli vain meiltä vanhemmilta. Emme kokeneet mitään ylilyöntejä, mutta yksi asia minua hieman harmittaa. Tiedän, että oma toivomuksemme olivat vaatteet jos lahjaa L:lle ylipäätänsä halusi antaa, mutta en odottanut sitä että melkeinpä jokainen vaatekappale oli sininen.
Baby blue.
Ja ai että se kyseinen sävy on alkanut jo pidemmän aikaa ärsyttämään minua ja suuresti.
Rupeaako jollakulla muullakin palamaan pipo noiden perinteisten värien kanssa?
Itse suosin maanläheisiä värejä, vihreää ja ruskeaa, miksei valkoistakin. Myös punaisesta pidän ja ennen sininen jopa oli lempivärini, mutta nyt kyseinen sävy alkaa jo ärsyttämään suuresti. Tummansininen sulatan, turkoosikin on ihana .. mutta se ainainen baby blue.
Inhottaa valittaa, sillä hyväähän ihmiset tarkoittavat. Lapset kasvavat nopeasti vaatteistaan ulos ja kiitollinen olen.. mutta silti. Tästä edespäin teen toivomuksen siitä, että vaatteiden väri olisi joku muu, kuin se ainainen sininen.
Sinistä sulatan enää vain, jos siinä jossain kohtaa lukee myös Fazer.
Joulupäivänä kävimme katsomassa äitiäni ja tätiäni, tapanina miehen äitiä ja veljeä.
Ja söimme paljon.
Joulun jälkeen minuun iski uudemman kerran suuri tatuointikuume, eikä kyseistä kuumetta ole helpottanut yhtään Jimiltä tulevan LA Inkin katsominen. Ensimmäisen ja vielä ainokaisen tatuointini olen ottanut aikoinaan 15-vuotiaana ja aika tuntuu kullanneen muistot tarpeeksi, että seuraava jo harkitsen. Totta puhuen, olen janonnut uutta mustetta jo siitä hetkestä asti, mutta hiljaa mielessäni kypsytellyt seuraavaa aihetta. Ja suurimpaa kaipuuta toputellut lävistyksillä ja laskin kehoni kohdanneen lävistysneulan nyt 14 kertaa, tosin enää jäljellä ovat industrial sekä medusa.
Suurin syy tatuointikaipuulle taitaa olla L:n syntymä ja halu ikuistaa äitiyis jotenkin itseeni. Myönnän, jalanjälkitatuoinnit saavat sydämeni pamppailemaan ja pidän niistä, mutten kumminkaan voisi kuvitella sellaista omalla ihollani. Hetken aikaa olen mielessäni kypsytellyt ajatusta old school tyylisestä äitihahmosta, joka pitäisi pientä nyyttiä käsivarsillaan ja alta löytyisi teksti May your journey be safe. Myös vanha sininen ruusuni istuisi uuten kuvaan kuin nakutettu ja sen voisi katsoa symboloivan ihanaa esikoispoikaani. Aika tosin näyttää, tuleeko tälläinen kuva koskaan koristamaan selkääni vaiko joku aivan toinen.
ps. L 4kk !
