Torstai on toivoa täynnä

Olkapääni päätti ottaa ennalta määrittelemätöntä lomaa.

Nyt täällä sitten mennään päivät suurin piirtein yksikätisenä, mitä tuon koltiaisen nosteluun ja kaikkeen muuhun tulee.  

Illat ovat helpompia kun mies on kotona ja päivätkin pärjään kyllä jotenkuten,

mutta kipeäähän tämä tekee. 

 

Olkapää oli hieman kipeä jo tiistai iltana, mutta eilen tuo pallonivel sanoi itsensä irti lakananvaihdon jälkeen, kun minaria kannoin alakertaan. 

Venähtänythän se varmaan vain on, eikä varmasti puoliksikaan niin kipeä kun voisi olla, mutta silti... raivostuttaa.

Sitten vielä tuo vesisade.
Emme pääse ulos, tosin ulosmeno olisi jo mielenkiintoista pelkästään tämän kädenkin vuoksi. Toiseksi en voi edes autoa ajaa, joten olemme tuomittuja neljän seinän sisälle.
Raivostuttaa ja ärsyttää niin suunnattomasti.

 

Tämä syyksi hiljaisuuteen, 

yritän tuossa myöhemmin saada näpyteltyä tänne jotain positiivisempia uutisia mm. L:n kehityksestä.

 

Ai että,

miten voi pientä ihmistä ***** näin paljon.

Missio verikoe

Tänä aamuna heräsin äärimmäisen hermostuneena jo ennen kuutta ja juuri parahiksi sanomaan heipat töihin hiippailevalle miehelle.

Kahden kahvikupin jälkeenkin hermostuneisuus tuntui vain lisääntyvän kohti ahdistuneisuutta, joten lopulta tartuin puhelimeen. 

Oli pakko puhua jollekin.

Yritin eilen varata aikaa L:än verikoetta varten, mutta laihaksi jäi se ajanvaraus. Menin nimittäin kysäisemään sitä, miten verikoe otetaan noin pieneltä ja siinä vaiheessa puhelimen toisessa päässä puhunut hoitajakin hiljeni ja hetken kuluttua alkoi empimään. Ehdotti jopa Jorvia tuon lähimmän terveyskeskusen sijaan, mutta halusi vielä tarkistaa mitä mieltä kollega on. 

"Juu, kyllä sen  pitäisi onnistua ihan sormenpäästäkin, mutta kannattaa mennä silti siihen isompaan terveyskeskukseen. On sitten enemmän ottajia, jos ihan suonesta täytyy."

Tuohon keskustan terveyskeskukseenhan sitä aikaa ei saa varattua.

Tänä aamuna heräsin siis hermostuksissani. Harmitti jo, se jonotus jota oletin joutuvani kokemaan. Harmitti se, että mitäs jos lapsi ei jaksa jonottaa. Jos kiukuttaa tai väsy iskee. Tai jos vaikka vaan kattokin saattaisi päähän tipahtaa.

Kaikki järjellinen ja järjetön hermostutti. 

Pikemminkin, niin kuin jokaisen true-paniikkimamman tavoin, taisin lähinnä olla huolestunut siitä tosiasiasta, että pieni vauvani joutuisi verikokeeseen. 

Loppujen lopuksi koko toimitus oli helpompi kuin kuvittelin, vaikkakin verikoe otettiin aikuisten tyylillä: kyynärtaitteesta.  Ajatus siltikin hieman hirvitti.
Pahinta kuitenkin koko hommassa jälkipolven mielestä taisi olla pelkkä kiinnipitäminen, sillä L itki jo siinä vaiheessa, kun minä ja avustava hoitaja otimme lapsesta tahoillamme tiukan otteen. 

Kaksi kokonaista putkiloa hoitaja valutti ja hetken rauhoittumisen jälkeen väläytti jäppinen valloittavat hymyt molemmille hoitajille. 

Kaunaa ei ilmeisesti kannettu enää,

paitsi äidille.
Joka toisen raukan noin hirveään paikkaan vei.

Äidille ei nimittäin juuri hymyilty.

Eroahdistus

Minulle,

todellakin minulle, 

ilmestyi kyseinen ahdistus ensimmäisenä.

Päädyimme nimittäin eilen siirtämään pinnasängyn kauemmas omasta sängystämme ja lopulta pinnasänky siirtyi niinkin kauas, kuin vastakkaiselle seinälle. Olen itse hirveän levoton unissani ja välillä tuntuu ihan, että alitajunnassani piileskelee sambatanssija, joka herää henkiin öisin ja aina lopulta pyörin kuin hyrrä ympäri sänkyä. Toivomuksissa siis olisi, ettei lapsi ainakaan minun yökarkeloihini heräisi enää kertaakaan.
Kun pojun vein illalla nukkumaan ja iltasadun luettuani lähdin pois makuuhuoneesta, tunsin piston sydämessäni nähdessäni sen, kuinka kaukana pieni pinnasänky onkaan omasta parisängystämme. 

Minun pieneni,

tuolla.
Noin kaukana. 

Naurettavaa oli lähinnä se, ettei L tuntunut olevan muutoksesta moksiskaan. Päinvastoin, ensimmäistä kertaa pitkään aikaan meillä nukuttiin jopa aamukahdeksaan asti ja äidinkään ei yöllä tarvinnut nousta omasta sängystään kuin kahdesti; kerran nostamaan tutin ja kerran syöttämään.

Tosin yön rauhallisuuten on saattanut vaikuttaa myös illalla antamani Panadol, sillä ilmassa oli illalla tavallista enemmän kitinää. Mahdollista kuumettakin koetin tarkkailla, mutta korvamittari teki temput, mitaten toisesta korvasta jopa 38,3 astetta ja toisesta 37 ..... 

Kainalosta saimme lopulta lukemat 37,2, joten kuumetta ei meille ekana iltana noussut, mutta kitinän vuoksi päädyin kuitenkin antamaan särkylääkettä. 

Ja juurikin siksi, että ne kyseiset rokotteet saimme eilen. 

Normaalissa tilanteessa olisin jättänyt antamatta.
Kuinka herkästi sinä lääkitset lasta?

Ja hyvin lopulta levättiinkin,

äidin eroahdistuksesta huolimatta.

Tänään ainakin on tuo pienempi miehekkeeni jaksanut kovasti taas touhuta ja hymyillä urheasti. Lounaalla L sai ensimmäistä kertaa perunaa bataatin joukossa ja hyvällä ruokahalulla sitä syötiinkin. Itse en tosin meinannut pysyä tahdissa perässä ja useasti sainkin soraääniä hitaudestani, kun uusi lusikallinen ruokaa ei ollut suussa samantien, kun edellinen oli nielaistu. 

Ensi viikolla vuoron saavatkin hedelmäsoseet ja sen jälkeen tarkoituksena olisi testata kaurapuuroa.

Meissä vanhemmissa ei kummastakaan oikein löydy puuronsyöjää, mutta katsotaan mitä mieltä jälkipolvi onkaan.

Hyvät viikonloput kaikille

ja ensi viikkoon!

rv 38+4

Ai mitkä fiilikset?

Tämmöset, mutta siltikään mitään ei tapahdu.
Hhhuoh.


En osaa sanoa, onko nää mun selkävihlasut olevinaan supistuksia vai mitä, mut toivoisin todellakin et joko

a) ne katois kokonaan
 
tai

b) jos ne on supistuksia, nii voimistuis sitten.


Tack och adjöö.