224 - Niin monta jo.

Vuosi synnytyksestä ja kehoni alkaa taas palaamaan lähtokuoppiinsa.

Paino alkaa vihdoinkin halutulla nelosella ja pari päivää sitten jouduin ostamaan uudet farkutkin- vihdoinkin vanhaa kokoa, 34:sta.

Tuijottelin tänään hetken aikaa mahaani peilistä kummastuneena,

sillä olen ollut onnekas. 

Nykyiseni ei paljoa poikkea vanhasta.

Napa tosin näyttää hassulta. 

Muuten tunnen oloni muuttuneeksi. 

Olen huomannut, kuinka nykyään saatan helposti lähteä ilman meikkiä ulos ja vaatteitakaan en yleensä jaksa sen kummemmin enää valita. 
Kunhan housut löytyvät jalasta ja paita päältä.

Kaipaan omaa aikaa, mutta en sellaista kuin ennen.
Kaipaan aikaa, jolloin voin vain lukea kirjaa rauhassa tai tehdä ruokaa kiireettä. Joskus tosin haaveilen, että jaksaisin laittautua enemmän. 

Tai että hennot kesämekkoni, jotka on tuomittu vaatekaapin henkareihin, vielä joskus löytäisivät tiensä päälleni. 

Ilman, että ne olisivat hetken päästä aivan hiekassa.

En enää vaadi itseltäni niin paljon.
Kodin ei tarvitse näyttää aina viimeisen päälle siivotulta, vaikka kotona päivät olenkin. Neuvolastakin jo neuvottiin pitämään oma aika omana aikana ja että tekisin sitä, mitä haluaisin.

Meinasin palaa loppuun kaiken sen siivoamisen keskellä.

Ja niin talostamme muodostui koti.

Välillä sekaisa ja sotkuinen, mutta silti niin rakas koti.

Ja minä aloin viihtyä.

Eivätkä päivät enää tuntuneetkaan niin pitkiltä, eivätkä seinät enää kaatuneet päälleni. 

Joskus sitä vain unohtaa sen rentoutumisen tarpeen 

ja yrittää liikaa mahtua muottiin, joka puristaa jo varpaiden kohdalta.

Turhaa jorinaa

Kuvassa tämän päivän treffikumppanini,
oikea eliittikumppani.
Ohjelmassa lattioiden pesua.

JOS totuudessa pitää pysyä, oikeasti pesin pelkästään keittiön lattian.
Eteisessä oli aivan liikaa tavaraa (mm. vaunut, iso kasaan kenkiä sekä porakonekin se lattialla näytti lepäilevän) eikä minulla tällä hetkellä ole olohuoneen parketille sopivaa pesuainetta. Ja yhtään kiertelemättä tämä "tietokonehuonekin" muistuttaa lähinnä varastoa, jonka siivoamisesta ihan lähipäivinä on turha edes haaveilla.

Nyt viikonlopun viettoon,
pikkumies aloitti heräilyähinänsä yläkerrassa.
Ihanat viikonloput kaikille!

ps. Onko kukaan muu pannut merkille sen eliittikumppanit-mainoksen?
Siis ihan oikeasti. Kirurgi ja hotellijohtaja?
Pikemminkin Jorma 60v ja ammattina oman alapään rapsutus.

Viikonloppua ja siivousinhoa

Suurin huomio viikonlopusta sisältyy seuraavaan lauseeseen:
Meillä kääntyillään nykyään kovasti selältä mahalleen!

Into on jopa niin kovaa, että välillä käännytään vaikkei maailmaa ehkä haluaisikaan katsella siitä kulmasta. Ja niissä fiiliksissä kun lopulta mahalleen päädytään alkaa aivan jäätävä itkuraivohuuto.

Itseasiassa meillä on kääntyilty jo hetken aikaa, en vaan ole tainnut kyseisestä tapahtumasta tänne mainita sanallakaan. Huono minä, tiedän.

Viikonloppuna innostuin ja siivoilin!

En aina ihan ymmärrä, että mistä meille tuota pölyä ihan oikeasti kertyy aina niin hirveästi. Ja voin ensimmäisten joukossa myöntää että vihaan siivoamista koko sydämestäni. Aiemmin olen imuroinut omaa huonettani asuessani äitini luona, yksiötä, kaksiota ja soluhuonetta. 
Nyt imuroitavana löytyy kaksi kerrosta omakotitaloa. 

Joten voitte kuvitella innostustani aina imurinvarren nähdessäni.

Inhoni siivoamista kohtaan juontaa alkunsa itseasiassa lapsuudenkotiini ja äitiini, joka kaikkien ihanien ominaisuuksiensa lisäksi on valitettavasti hyvinkin siivousrakas ihminen. 
Minä, kuten ylempänäkin on jo todettu, en valitettavasti lukeudu siihen kastiin.
Ja koko lapsuuteni ajan suurin riidanaihe äitini kanssa oli huoneeni siivoaminen. 
Koska ihan oikeasti, joinakin kertoina huone tosiaankin oli jo valmiiksi siisti.
Myöhemmin keksin ratkaisun näihin riitoihimme ja otin iloisena imurin käteeni,  imuroin mattoa 10 min ja totesin siivonneeni. 

Sanomattakin on selvää, että tuo kyseinen temppu ei pidemmän päälle toimi enää tässä huushollissa. 
Pölylle sokea mieheni tarttuu imuriin vasta siinä vaiheessa, kun ovella on vastassa jo armeijan verran villakoiria.  

Olen siis päättänyt vihdoin ja viimein tehdä uuden vuoden lupauksen ja ystävystyä vanhan ja rämän imurimme kanssa.
 
Tai sitten ostaa uuden ja söpömmän, jonka kanssa imuroin ihan mielellään.

Huomenta tai hyvää päivää

Aamu on alkanut tänään taas aovam <--- huomaako tekstistäkin? siis aivan! ruokottoman aikaisin, sillä näemmä tuo aamuyö tuntuu olevan pojalle se vaikein pätkä nukkua - vaikka väsyttääkin. Heräsin ensimmäisen kerran kahdelta, kun L nälkäänsä tuhisi - otin rinnalle ja siinä hetken silmiä kiinni pidin.
Lopulta kun havahduin, huomasin L:n olevan aivan unessa...ehkä hieman liiankin syvässä unessa, ottaen huomioon ettei hän ole voinut nukkua kuin pari minuuttia.

Mietin pojan siirtämistä hetken aikaa, mutta onneksi katsahdin kelloa ensin, sillä se tosissaan näytti jo neljää eli ilmeisesti olin nukahtanut, L syönyt itsensä täyteen ja tehnyt heti perään samoin.

En viitsinyt enää poikaa siirtää pinnasänkyynsä, sillä todennäköisesti hän olisi herännyt siinä ja noiden vieressäni nukuttujen torkkujen voimalla jaksanut taas kerran kertoa kuulumiset herra palohälyttimelle. Oikein toimin, sillä ei kulunut kuin tunti ja tuttu ähinä herätti minut uudemman kerran. Viidestä kuuten leikittiin tutin kanssa, kuudelta L katsoi parhaaksi pöräyttää oikein kunnolla tervehdyksensä vaippaan, joten lopulta vaipan vaihdon jälkeen luovutin itse ja nousin taas ylös.
L tosin jatkoi nukkumista vielä puoli yhdeksään.

Aamun leikimme ja juttelimme, puhuin myös äitini kanssa puhelimessa ja L kuunteli keskustelua ihmeissään. Lopulta laitoin puhelimen kaiuttimelle, jotta L kuulisi ettei äiti sentään seinille puhu, niinkuin poikansa. Mummosta oli hauskaa jutella lapsenlapselleen ja L tuijotteli kapistusta ihmeissään ja yritti tarttuakin puhelimeeni tahmatassuillaan. Vedin tosin laitteen nopeasti pois, sillä riskinä olisi ollut kosketusnäytössä se, että kohta oltaisiin puhuttu ties kelle ja minne ties Zimbabween saakka.

Totutusti L simahti päiväunilleen puolisen tuntia sitten ja tämän päivän suunnitelmissa olisi tällä äidillä taas kerran pesaista vessan kaakelit. Tosissaan, mieshän niitä silloin KOHTA 4KK sitten oli saumaamassa, kun lapsivedet menivät... Jäi puhdistus puolitiehen, joten siitä asti ollaan mein hienon remontoidun vessan ylimääräisiä saumalaasteja yritetty hinkkailla irti, katsotaan kuinka käy..
Tsemppailkaa ihmiset!

U nearly break my heart

Kävimme tiistaina viimeistä kertää äitiysneuvolassa ja tällä kertaa Nyytin kera.
Ensimmäinen käynti lastenneuvolaan onkin jo heti huommenna ja hieman jo jännittää. Äitiysneuvolassa Nyyttiä ei pahemmin vielä sorkittu, terkkari punnitsi ja hieman tutkiskeli heijasteita. Kehuja saimme imetyksestä, sillä poju on nyt kahdeksassa päivässä mennyt ohitse syntymäpainonsa ja ylös merkittiin luku 3260g.

Tätä äitiä alkoi hieman hymyilyttämään jo ajatus siitä, että millainen pullaposki meillä kuukauden kuluttua täällä majailee.

Olen itse tässä pistänyt merkille hiljaisen kasvuni äitiyteen ja eilen se ajatus lopulta iski tajuntaan: olen äiti. Huvittuneena makoilin sohvalla, poju rinnalla ja mietin raskauden aikaisia puheitani siitä, kuinka viimeistään lokakuussa haluan lähteä juhlimaan väliin jääneet valmistujaiseni ja pelottelin miestä jo odottavasta koti-isyysillasta. Eilen tuota Nyyttiä tuijottaessani tajusin viimein, etteivät tuommoiset riennot enää juurikaan kiinnosta. Eivät ainakaan nyt heti, sillä onnellisin olen kun saan tuota pientä tuijottaa. Eli mies pääsee pälkähästä, ainakin hetkeksi.

Nyytin syntymä tuli ajallisesti kyllä aivan parhaimpaan kohtaan, sillä mies aloitti samana päivänä virallisesti kesälomansa, kun tuota pientä itsestäni ulos puskin. Käytännössä se merkitsee, että minulla on saatavillani pari apukäsiä kuukauden ajan, mutta tuon kylppäriremontin vuoksi käytäntö ja arki eivät aina kohtaa. Minulla on käytössäni apukädet aina iltaisin, mutta täytyy sanoa että tieto avusta auttaa joskus päivisinkin, sillä eihän tuo mies ole vessaa kauempana. Nykyään päivät kuluvat vaippaa vaihtaessa ja imettäessä ja nämä luksushetket koneella ovat harvinaista herkkua, sillä talouttakin pitäisi jossain välissä pyörittää. Kasvava pyykkivuori ja likaiset tiskit tiskialtaassa tuovat piston sydämeen, sillä vaikken suuri siivoamisen ystävä olekaan pidän siitä, että kotona on edes jossain määrin siistiä. Välillä siivottomuus jopa ahdistaa, varsinkin siinä vaiheessa kun joku soittaa ja kärkkyy kyläilykutsua.

Yksi asia mihin on ollut vaikea tottua on tämä uusi vartalo. Ylimääräisiä kiloja jäi itselle kuusi ja eilen uskaltauduin ensimmäistä kertaa kokeilemaan vanhoja farkkujani ja suureksi yllätykseksi ne mahtuivat jalkaan. Minun ei oikeasti tarvitsisi enää käyttää noita epäviehkeitä äitiyshousuja, jos en halua. Siltikin, niistä luopuminen tuntuu jotenkin vaikealta ja kerta toisensa jälkeen vedän ne tottuneesti vieläkin jalkaan.

8 päivää synnytyksestä ja olo on outo

 
Viimeiseksi haluaisin kertoa siitä, kuinka äsken koimme historiallisen hetken.
Täytimme wc-pöntön vesisäiliön ensimmäistä kertaa pitkään aikaan vedellä.
Samalla koimme myös historiallisen pettymyksen, kun vedentulo ei loppunut, sillä pönttö ilmeisesti vuotaa.

Saa nauraa, sillä en itsekään keksi enää mitään muuta mitä tehdä.

Musica, maestro!

Tänään olen....
...sivonnut
...pessyt ikkunoita
...vaihtanut verhoja
...puunannut keittiötä
...istutellut kukkasipuleita
...leikkinyt sisustajaa
........ja siivonnut vähän lisää.

Ollut siis melkein täydellinen kodinhengetär, mies tosin teki ruoan tällä kertaa.
Ja mitäpä siivoaminen olisi ilman hyvää musiikkia?

Kyseisen miehen kitarataiturointia pääsin todistamaan viime kesänä herran esiintyessä Helsingissä

Mmmh, kun siivoaminen ottaa päähän.

Tämä leidi toimii minuun aina, oli biisi tai paikka mikä tahansa.
Siksi häneen onkin täydellistä lopettaa.