Olen saanut nauttia viikonlopun verran ihanista ja harvinaisista yöunista, jotka ovat jatkuneet kahdeksaan asti. Mutta tietenkin heti, kun uusi viikko sai alkunsa, palasimme nopeasti takaisin niihin aamuihin, jotka alkavat jo kello seitsemältä.
Ihanaa.
Tänään päätin uhmata kohtaloa ja lähteä L:n ensimmäisten päiväunien ajaksi ulos vaunuilemaan, lumisateesta huolimatta. Alku sujuikin hyvin ja sain itseni sekä vaunut kolattua pihan läpi, auraamattomalle tielle. Aluksi pidin ajatuksesta sillä tälläkään kertaa tie ei olisi niin liukas... mutta raskasta se vaunujen työntäminen kyllä kieltämättä oli.
Kotiinpäästessä olo oli, kuin olisin viettänyt monen tunnin saunamaratonin.
Let's be honest, en ole täydellinen äiti tuon ulkoilun suhteen.
Ja täydellistähän minusta ei saa juuri minkään asian kanssa.
Pidän ideasta paperilla, pitkiä vaunulenkkejä pari kertaa päivässä ja hetken päästä ollaankin taas rantakunnossa jo seuraavaa bikinikautta varten.
Meillä vaan tuo ei käytännössä toimi.
En pidä toteutuksesta, sillä kunnon vaunulenkin halutessani minun tulisi pakata itseni, lapseni, vaunut, sekä kaikki ylimääräinen tilpehööri pieneen Peugeottiini ja huristaa jonnekin, josta löytyy kävelytie.
Jos arvion heitän, löydän tuollaisen paikan kyllä helposti, jopa kymmenen minuutin ajomatkan päästä.
Mutta, jos haluan päästä vaunuilemaan kohteeseen, jossa on mahdollisuus esimerkiksi kesken kaiken vaikkakin vaihtaa vaippa, tarkoittaa se lähemmäs 12 kilometrin ajomatkaa. Vain päästäkseni tekemään kunnon vaunulenkin.
Jotenkin minua ei päivittäin huvita tuollainen ruljanssi.
Tyydyn siis satunnaisesti tuohon pikkutiehen ja vartin turhauttavaan työntelyyn, jonka aikana lapsi ei kunnolla edes nukahda ja äiti meinaa mennä nassulleen niin monia kertoja, ettei kädessäkään riitä siihen sormia kertomaan sitä määrää.
Minä en siis varmaankaan tule olemaan minkään muotoisessa rantakunnossa ensi kesänä, mutta
en kyllä ole kyseistä meriittiä napannut ikinä aiemminkaan.
