282

Ihana, kamala uhma on rantautunut tähän huusholliinkin oikein kunnolla. Kun pyydän aamulla juuri herännyttä lasta tulemaan pissalle ja hän katsoo minua sillä tietyllä ilmeellä mieleni tekisi välillä heittää pyyhe kehään heti käsittelyssä. Arvaan jo miten aamun käy, maanittelen ja poika juoksee karkuun. Juoksen karkurin kiinni ja sanon astetta komentavammalla äänellä "pissalle, nyt." Silloin se alkaa, poika kaareutuu, potkii ja huutaa, kuin syötävä sika sylissä. Potalle päästäessä riuhtominen yltyy ja mahdollisuudet kauniisti istumisesta ovat ampaisseet jo raketilla kuuhun. Pissat päätyvät lopulta kaaressa seinään tai pesukoneen taakse ja seuraava kamppailu on edessä, kun vastassa on seuraavaksi hampaide harjaus. Kaksivuotias haluaa välttämättä nyt heti hammasharjan itselleen eikä äiti saisi harjata ollenkaan. Taas lankutetaan sylissä, kun hammaspeikkoa yritetään karkottaa Muumipeikon avustuksella (trust me, joskus toimi, ei enää. Muumipeikko ja Hammaspeikko eivät ole ottaneet rauhallista matsia hetkeen)

Minä vielä jotenkin jaksan ja yritän saada asiat hoidettua nätisti. Mutta auta armias, kun miehen olisi aika ottaa ohjat. Silloin kiukkukakaroita tuntuu olevan kaksi ja maailmansotakaan ei kuulosta kaukaiselta. 

Ruoka ei maistu, lelut ovat aivan pyllystä ja uloskaan ei ole kiva mennä ilman paria juoksupyrähdystä olohuoneen ympäri. Pysyy ainakin äiti kunnossa, kun haalari toisessa kädessä yritän kahmaista kainalooni kaksivuotiasta, joka uhman keskellä tuntuu jättävän jälkeensä maailmanluokan sprintteritkin.

Välillä minua väsyttää ja suoraan sanottuna ärsyttää käydä uudestaan samat tappelut asioista, jotka ovat sujuneet mutkattomasti jo pitkään. Tai silloin, kun aluksi hyvin sujunut homma muuttuukin kertaheitolla, kun poikaa ei enää huvitakkaan. Yritän kovasti mantrata päässäni, että tämä on vaihe joka tulee ja menee. Vaihe, joka on tarpeellinen ja kertoo pojan itsenäistymisen alkamisesta. Oman minuuden löytämisestä. 

Vaihe, joka ainakin minua vanhempana ottaa pattiin niin kovasti, etten aina edes sanotuksi saa.

Täytyy kyllä myöntää, että piilopaikat ovat hauskuuntuneet uhman myötä.

281

Meidän nykyinen arkemme on muuttunut jo pienesti elokuun aikana, mutta syyskyyn 22 päivä alkavat aivan uudet ajat, sillä tämä äiti meni ja nappasi itselleen työpaikan ainakin vuodeksi eteenpäin. Poikamme tosiaan aloitti päiväkodissa jo elokuun neljäs päivä ja harjoitteli enemmän ja vähemmän kaksi ekaa viikkoa ja siitäkin eteenpäin on ollut hoidossa normaalia lyhyempää päivää. Samana maanantaina minä ilmoittauduin työvoimatoimistoon työttömäksi työnhakijaksi ja olenkin viettänyt päiväni enemmän tai vähemmän työpaikkailmoitusten parissa. Jo kesän aikana lähettelin hakemuksia, mutta lopulta pääsin hastaatteluun vain yhteen paikkaan. Sielläkin suuria lupailtiin, mutta ilman paikkaa jäin. Ehkä hyvä näin, sillä nyt olen todellakin innostunut.

 

Nomnom, ruokalistan parhaat palat.

  Jo pelkästään elokuun aikana olen hakenut niin moneen työpaikkaan, etten enää kaikkia edes muista. Osasta en koskaan ole kuullut pihaustakaan takaisin, osalta on tullut, "valitettavasti valintamme ei kohdistunut sinuun." Ja ymmärrän kyllä, sillä työnhakijana tilanteeni ei ole ollut kaikista parhain. Kyllä, ammattini on tällä hetkellä hyvin työllistävä, mutta se mikä minulta uupuu ja monilta sitä taas löytyy, on se kuuluisa työkokemus. Olen tavallaan yrittänyt nauttia tästä ajasta, jonka olen saanut ja tehdä rästihommia alta pois. Ja osaksi olenkin nauttinut, mutta kyllä se omatunto on välillä nostanut päätään juuri siksi, että minä olen kotona ja poika tarhassa. Aivan turhaan.
Minua on suututtanut ja olen useasti ollut hyvin turhautunut tästä asiasta, vaikka poika onkin todella hyvin sopeutunut omaan ryhmäänsä ja päiväkoti on todella pieni, jotta meidänkin pikkuisemme siellä saa tarvitsemansa huomion.

Mutta silti. 
Minua on raivostuttanut se, että asiat ovat junnanneet paikallaan niin pitkään ja aikaa on kulunut eikä mitään konkreettista ole tuntunut tapahtuvan.

Viikonloppuisin olemme sitten yrittäneet oikein kunnolla viettää laatuaikaa toistemme kanssa ja ainakin itse olen yrittänyt kuroa takaisin niitä viikolla menetettyjä yhteisiä tunteja.

Tavallaan olo on haikea. Mutta olo on myös tyytyväinen ja kiitollinen, kun tämä epävarmuus on ohi. Nyt tiedän, mitä tuleva vuosi tuo mukanaan ja mitä minä tulen tekemään, enkä joudu enää roikkumaan työvoimatoimiston langoilla jatkuvasti. Sijaistan äitiysloman, joten rupeamasta voi tulla jopa tuota vuottakin pidempi. Ja salaa haaveilen, että ehkä sen putken jälkeen myös meidän perhettämme voisivat vauvauutiset kohdata.

Ehkä on luonnollista, että kesän taittuessa syksyyn myös arkemme muuttuu. Toivottavasti parempaan ja sopeudumme kaikki näppärästi tähän, kun äitikin käy töissä.