Joulu tuli, joulu meni

Ihanaa, että tämä kaikki hömpötys on nyt vihdoin takana ja ainoa harmitus jonka itse keksin on se, että taas saa vuoden odottaa yhtä hyviä pöperöitä ruokapöytään.

Aaton vietimme rauhallisesti kotona kolmisin, mies käväisi vain äitinsä ja veljensä luona viemässä heille ostamamme lahjat - vaihdossa saimme myös heidän lahjansa meille.

Kenellekään ei varmaankaan tule yllätyksenä, jos totean L:n lahjakasan olleen suurin. Mutta yllätyksenä voi tulla, ettei se mitenkään tajuttoman kokoinen ollut. L taisi yhteensä saada kymmenisen pakettia - joista yksi oli vain meiltä vanhemmilta.  Emme kokeneet mitään ylilyöntejä, mutta yksi asia minua hieman harmittaa. Tiedän, että oma toivomuksemme olivat vaatteet jos lahjaa L:lle ylipäätänsä halusi antaa, mutta en odottanut sitä että melkeinpä jokainen vaatekappale oli sininen.
Baby blue.

Ja ai että se kyseinen sävy on alkanut jo pidemmän aikaa ärsyttämään minua ja suuresti.

Rupeaako jollakulla muullakin palamaan pipo noiden perinteisten värien kanssa?

Itse suosin maanläheisiä värejä, vihreää ja ruskeaa, miksei valkoistakin. Myös punaisesta pidän ja ennen sininen jopa oli lempivärini, mutta nyt kyseinen sävy alkaa jo ärsyttämään suuresti. Tummansininen sulatan, turkoosikin on ihana .. mutta se ainainen baby blue.

Inhottaa valittaa, sillä hyväähän ihmiset tarkoittavat. Lapset kasvavat nopeasti vaatteistaan ulos ja kiitollinen olen.. mutta silti. Tästä edespäin teen toivomuksen siitä, että vaatteiden väri olisi joku muu, kuin se ainainen sininen.

Sinistä sulatan enää vain, jos siinä jossain kohtaa lukee myös Fazer.

Joulupäivänä kävimme katsomassa äitiäni ja tätiäni, tapanina miehen äitiä ja veljeä.
Ja söimme paljon.

Joulun jälkeen minuun iski uudemman kerran suuri tatuointikuume, eikä kyseistä kuumetta ole helpottanut yhtään Jimiltä tulevan LA Inkin katsominen. Ensimmäisen ja vielä ainokaisen tatuointini olen ottanut aikoinaan 15-vuotiaana ja aika tuntuu kullanneen muistot tarpeeksi, että seuraava jo harkitsen. Totta puhuen, olen janonnut uutta mustetta jo siitä hetkestä asti, mutta hiljaa mielessäni kypsytellyt seuraavaa aihetta. Ja suurimpaa kaipuuta toputellut lävistyksillä ja laskin kehoni kohdanneen lävistysneulan nyt 14 kertaa, tosin enää jäljellä ovat industrial sekä medusa.

Suurin syy tatuointikaipuulle taitaa olla L:n syntymä ja halu ikuistaa äitiyis jotenkin itseeni. Myönnän, jalanjälkitatuoinnit saavat sydämeni pamppailemaan ja pidän niistä, mutten kumminkaan voisi kuvitella sellaista omalla ihollani. Hetken aikaa olen mielessäni kypsytellyt ajatusta old school tyylisestä äitihahmosta, joka pitäisi pientä nyyttiä käsivarsillaan ja alta löytyisi teksti May your journey be safe. Myös vanha sininen ruusuni istuisi uuten kuvaan kuin nakutettu ja sen voisi katsoa symboloivan ihanaa esikoispoikaani. Aika tosin näyttää, tuleeko tälläinen kuva koskaan koristamaan selkääni vaiko joku aivan toinen.

ps. L 4kk !

Huomenta tai hyvää päivää

Aamu on alkanut tänään taas aovam <--- huomaako tekstistäkin? siis aivan! ruokottoman aikaisin, sillä näemmä tuo aamuyö tuntuu olevan pojalle se vaikein pätkä nukkua - vaikka väsyttääkin. Heräsin ensimmäisen kerran kahdelta, kun L nälkäänsä tuhisi - otin rinnalle ja siinä hetken silmiä kiinni pidin.
Lopulta kun havahduin, huomasin L:n olevan aivan unessa...ehkä hieman liiankin syvässä unessa, ottaen huomioon ettei hän ole voinut nukkua kuin pari minuuttia.

Mietin pojan siirtämistä hetken aikaa, mutta onneksi katsahdin kelloa ensin, sillä se tosissaan näytti jo neljää eli ilmeisesti olin nukahtanut, L syönyt itsensä täyteen ja tehnyt heti perään samoin.

En viitsinyt enää poikaa siirtää pinnasänkyynsä, sillä todennäköisesti hän olisi herännyt siinä ja noiden vieressäni nukuttujen torkkujen voimalla jaksanut taas kerran kertoa kuulumiset herra palohälyttimelle. Oikein toimin, sillä ei kulunut kuin tunti ja tuttu ähinä herätti minut uudemman kerran. Viidestä kuuten leikittiin tutin kanssa, kuudelta L katsoi parhaaksi pöräyttää oikein kunnolla tervehdyksensä vaippaan, joten lopulta vaipan vaihdon jälkeen luovutin itse ja nousin taas ylös.
L tosin jatkoi nukkumista vielä puoli yhdeksään.

Aamun leikimme ja juttelimme, puhuin myös äitini kanssa puhelimessa ja L kuunteli keskustelua ihmeissään. Lopulta laitoin puhelimen kaiuttimelle, jotta L kuulisi ettei äiti sentään seinille puhu, niinkuin poikansa. Mummosta oli hauskaa jutella lapsenlapselleen ja L tuijotteli kapistusta ihmeissään ja yritti tarttuakin puhelimeeni tahmatassuillaan. Vedin tosin laitteen nopeasti pois, sillä riskinä olisi ollut kosketusnäytössä se, että kohta oltaisiin puhuttu ties kelle ja minne ties Zimbabween saakka.

Totutusti L simahti päiväunilleen puolisen tuntia sitten ja tämän päivän suunnitelmissa olisi tällä äidillä taas kerran pesaista vessan kaakelit. Tosissaan, mieshän niitä silloin KOHTA 4KK sitten oli saumaamassa, kun lapsivedet menivät... Jäi puhdistus puolitiehen, joten siitä asti ollaan mein hienon remontoidun vessan ylimääräisiä saumalaasteja yritetty hinkkailla irti, katsotaan kuinka käy..
Tsemppailkaa ihmiset!

Aamufiiwis

Aamuni aloitin epävirallisesti jo kello 5,
virallisesti vasta kuuden jälkeen.

Viideltä nimittäin rakas touhottajani heräsi johonkin (köh isin herätys köh...)  eikä tahtonut jatkaa uniaan. Nälkä ei ollut ja tutti suussa uinuttiin niin pitkään, kun se kapistus siellä suussa pysyi. Yritin epätoivoisesti itse vielä tässä vaiheessa kaivautua peittojen alle piiloon, kun rakas kupeitteni käpy keskusteli kiivasta monologiaan katossa killuvan palovaroittimen kanssa, mutta turhaan... Lopulta kohotin päätäni vain tokaistakseni, et hys nyt on yö nyt NUKUTAAN, mut siitäkös tuo mamman mussukka vasta innostuikin kun sai juttukumppanin...
 
Kuuden jälkeen iski lopulta nälkä, joka toi kauan kaivatun unenkin silmäkulmaan.
Siis L:lle, ei minulle.
Minähän olin jo hyvinkin hereillä tuon tunnin jälkeen, eikä kukaan tainnuttanut minua tissillä.


Luovutin siis ja kömmin itse kahvinkeittoon ja jätin jälkeläiseni sänkyynsä önisemään unissaan.

Yhdeksän pintaan itkuhälytin parahti päälle ja sieltä kuului tuttua tuhinaa, L oli hereillä.
Koska aamu muutenkin meni hieman uusiksi, vaihdoin toiselle päivävaatteet jo siinä samalla ja teimme aamupesut. Hetken aikaa toisiamme tuijottelimme, juttelin puhelimessa flunssaa potevan äitini kanssa ja puhelun päätyttyä päätin vihdoin ja viimein pestä ne ristiäisissä lahjaksi saadut HD-vaatteet. Käsin tietenkin, olen hieman hermoheikko tämmöisissä jutuissa

Hyi muuten kun näyttää kameran läpi likaiselta tuo vesi, mutta totuus oli kyllä toinen.
Lattian pesuvedeksi voisin tuon kyllä uskoa.

Koska nuo vaatteet ovat tällä hetkellä kuivumassa, en niitä saanut kokonaisuudessaan kuvattua. Aikani googleteltua löysin tämänmoisen kuvan, tosin pipo meillä on tuollaista samanlaista tekstikuviota kuin housuissa.
Ja tuo peitto on tosissaan torkkupeitto, eikä nenäliinan kokoinen.

http://store.barnettharley.com/common/images/products/large/s9lb-50hd.jpg

 
Vielä kun käyttöön saisi! 

Tällä hetkellä L vetelee päiväuniaan tyytyväisenä ja mamma valittaa fb:ssä turhankin tyytymättömänä, joten tähän on hyvä lopettaa.

Viime vuosi

Joulun jälkeen tulee täyteen vuosi siitä, kun sain tietää olevani raskaana.
En tahtonut uskoa koko mahdollisuuteen, vaikka kuukautiset olivatkin jo viikon myöhässä ja mahdollisuus tietenkin oli olemassa.

___________

Ensimmäinen viiva.
Toinen himmeä.
TOINEN?!
Odotetaan vielä pari minuuttia.

Nautimme silloin sähkökatkosta, kuten moni viime vuoden lopulla.

Toinen tai kolmas päivä ilman sähköä,
päivä oli kuitenkin arkipäivä joulunpyhien jälkeen ja mies juurikin sähkökatkon vuoksi myös sattumalta kotona.

Oli ilta ja tein raskaustestin salaa yksikseni sillä aikaa, kun mies kellarissa lisäili puita lämmityspönttöön. Koko testinkin ostin salaa kauppareissulla läheisestä apteekista.
(bepanthen loppu...)

Paniikissa soitin ensin ystävälleni, joka alkutyrmistykseltään kuitenkin onnitteli.

Hiivin kellariin.
Ujostutti ihan hirveästi.

"Kulta,
yksi joululahja jäi vielä antamatta."

Mies epäilevänä tarttui tikkuun ja sitä katsoessaan kysyi hymyssä suin, että olenko raskaana.
Otti huikan olut tölkistään (alkujärkytykseen) ja silitti mahaani.

______

Kulunut vuosi on ollut muutosten vuosi, minulle ja meille molemmille.
Sain tietää olevani raskaana, kirosin kouluani ja lopulta valmistuin lähihoitajaksi, muutin pois Espoosta mieheni luo ja jäin ensimmäistä kertaa elämässäni tyhjänpäälle.
Työttömäksi ja vasta valmistuneeksi, joka kuitenkin oli raskaana.

Vallitsevissa olosuhteissa vietimme yhdeksän kuukauden tipattoman, me molemmat.
Mies lopulta synnytyslaitoksella lopetti tupakointinsa, minä jo aiemmin.
Kotimme on kokenut muutoksen myllerryksiä pinnasängyn ja muiden vauvatarvikkeiden myötä, sekä miehen moottoripyörät ovat jääneet vaille huomiota.
Minua taas harmittaa se, miten vähälle huomiolle ovat marsut jääneet.


Mutta suurimman muutoksen olemme kokeneet yhdessä. 


Sillä tämä vuosi
teki toisesta äidin,
toisesta isän.

Kuuden päivän putki...

...hiljaisuutta.

Ja syitäkin löytyy monia,
esimerkkinä jokaisen omakotitaloasukin unelma: lumityöt.

L:n ollessa päiväunilla olen hyvin monet hetket siitä käyttänyt itse lumitöihin ja yrittänyt lykkiä tuota valkoista sementtiä mahdollisimman kauas meistä; mutta siltikin se löytää aina tiensä takaisin. Välillä en ole aina edes viitsinyt, kun jo ulos katsoessa tuntuu nuppi kasvavan jo otsaan: juuri se eilen kolattu kaunis polku on jo kadonnut ja pihalla odottaa taas tasaisen kaunis massa lunta.
Silloin olen suosiolla odottanut miehen kotiinpaluuta.

Viikonloppukin meni hujauksessa ohitse, osaksi lumitöissä ja osaksi syntymäpäiväkekkereissä, joihin vaadittavan lahjan ostoon meni kaksi päivää ja monta eri kauppakeskuskäyntejä: ja siltikään emme löytäneet sitä, mitä halusimme. No, juhlat on juhlittu nyt ja edelleenkin ottaa päähän.

L on ollut oma höppänä itsensä ja viihdyttänyt äitiään monena yönä juttelemalla aina pienen pätkän katolle, ennen nukahtamistaan. Vieläkin mietin itsekseni, että mitä kummaa sille katolle täytyy joka ilta jutella. Muutenkin, nukkumaanmeno on nykyään päivisin välillä niin hulvatonta, kun väsynyt lapsi tuntuu sitä protestoivan viimeiseen asti.
Äskenkin kun vein L:n päiväunille, makasi hän sängyssä tutti suussa ja silmät kiinni; mutta siltikin suusta kuului vielä pieni ja loukkaantunut  "hy-yhyyy."
Aivan kuin hän jo manaisi minulle sitä kuuluisinta tyhmää äitiä.
Uni kumminkin vei lopulta voiton, vaikka äiti oli kuinka tyhmä tahansa ja unta näyttää piisaavan.

Jouluvalmisteluissa olen jäänyt auttamatta aivan jälkeen: miehelle tilasin eilen vasta joululahjan ja jos totta puhutaan, L:lle emme ole ostaneet yhtään mitään. Mutta ihan tarkoituksella, sillä mitä tuon ikäinen vielä osaisi kaivata tai ymmärtää? Minä ne lahjat kuitenkin lopulta avaan.
Kinkku on ostamatta, laatikoita en edes viitsi tehdä itse vaan turvaudun Saarioiseen, rosolleista meillä on turha edes unelmoida: meidän joulumme koostuu kahdesta ruoasta: perunalaatikosta ja kinkusta.
Mies ei välitä ja muista minä en tykkää.
Kuusi meillä sentään on, se muovinen muttei mustana vaan valkoisena.

 

 Kaikkea pitäisi tehdä ja joitain asioita jättää ehdottomasti tekemättä.
Mitä lähemmäs jouluaatto hiipii, sitä enemmän hermoni joutuvat kestämään. Vaikka mieheni ei joulusta välitäkään, tulee esiin jatkuvasti se kysymys että mitä todella teemme jouluna.
Iloksemme ja onneksemme meidän molempien vanhemmat ovat eronneet; joten kutsuja kyläilemään tulee neljästä eri paikasta; viides mahdollinen olisi vielä omien isovanhempieni koti.

Oma äitini on jouluihmisiä, joten hän on alusta asti haaveillut tästä joulusta jouluna, jolloin hänen ensimmäinen lapsenlapsensa viettäisi ensimmäistä jouluaan hänen luonaan. Minulle tämä ei ole ongelma muuten, kuin ihan käytännönjärjestelyissä (pieni asunto, kaksi kissaa + vaikeus löytää L:lle rauhallinen nukkumapaikka) Itse haluaisimme olla ihan kotona, mutta samalla myös tuossa naapurissa asuva anoppi kaipailee meitä luokseen käväisemään ja se vaihtoehto on se, mikä varmaan pilaisi minun jouluni. Tietysti myös Lahden tienoilla asuvat isäni ja isovanhempani olisivat enemmän kuin iloisia yllärivisiitistä - mutta toisaalta, en ole koskaan yhtään joulua heidän kanssaan viettänyt. Mutta sitäkin suuremmalla syyllä ilo olisi varmaankin mitä ylin, jos sinne päättäisimme suunnata.
Paljon muttia tuntuu sisältyvän meidän jouluumme, ihan jo suunnitteluvaiheessakin.

Innostus

Tänään on ollut ihana aamu, sillä pitkästä aikaa heräsin ennen L:ää.
Tai, itseasiassa L herätti minut nälkäisenä enkä enää imetyksenä jälkeen saanut unta, joten päätin nousta ylös ja olen iloinen, että niin tein. Tuntui niin rentouttavalta oleskella alakerrassa aivan omassa rauhassaan, juoda kahvi yksikseen ja vielä parit leivät siinä huitaista naamariin. Katsoa digiboksilta vanha jakso Criminal Mindsia ja kauhistella ihmisyyttä, mutta kaikista tärkeintä: olla.
Olla oman itsensä kanssa hetki tekemättä juuri mitään ja tuntematta jatkuvaa vastuuta.
Suomeksi: eli laiskotella.

Toisaalla olen ottanut itseäni niskasta kiinni. Ainakin ajatuksen tasolla, sillä olen pidemmän aikaa mielessäni miettinyt kuntosalikortin ostoa ja nyt vihdoinkin olen tehnyt jonkun sortin päätöksen jo paikan kanssakin. Olen jo pitkään silmäillyt Elixian sivuja, mutta arkana jättänyt silmäilyn aina siihen. Nyt olen tosissani ottanut tietoa ja suunnitellut jopa tutustumiskäyntiä, sillä en todellakaan aio sitoutua mihinkään vuodeksi pelkän netin välityksellä. Haluan saada ensiksi tuntumaa paikkaan.

Kotona olen aloitellut pienesti ja koettanut kuntoilla edes vähän aina L:n päiväunien aikana.
Tavoitteeni ei ole niinkään pudottaa painoa, vaan kiinteytyä ja saada takaisin timmi vatsani, jonka aikoinaan omasin. Myös noille ylimääräisille senteille reisissä voisi tehdä jotain.

Alku:
Paino: 53kg
Vyötärön ympärys: 68cm 
Mahan ympärys: 84 cm
Lantion ympärys: 87cm
Peppu: 90,5cm  (hahaha, pepun ympärys?)
Reiden ympärys: 53,5cm.

Ihan mahdotonhan tämä alkukaan ei ole, mutta itse olen hyvin tyytymätön, sillä aivan muuhun olen tottunut. Ja aloitan hyvinkin pienesti, ihan normeja vatsoja, selkälihaksia, reisitreeniä, punnerruksia ja kyykkyjä sekä mahdollisuuksien mukaan kävelyä. Kun kuntosalijäsenyyten asti itseni saan tsemppailtua alkaa se todellinen työ.

Imetys

Meillä alkoi imetys vallan taivaallisesti,
poika tajusi homman heti synnyttyään ja oikeaoppisesti imi tissiä jo parin minuutin ikäisenä.
Otetta ei tarvinnut korjata ikinä ja rintaraivareitakaan ei alussa koettu lainkaan.
Rintakumejakaan emme koskaan joutuneet kokeilemaan, sillä imetin hampaat irvessä - vaikka aluksi hieman nirhamaa tulikin. Oikein luomumeiningilla mentiin.

L:n ollessa kuukauden ikäinen alkoivat meille, muiden iltaitkujen lomassa, hiipimään myös rintaraivarit - jotka sijoittuivat pelkästään illan viimeiselle syötölle. Itsepintaisesti niitä vastaan yritin taistella ja imettää - ja lopulta jopa itkin yhtälailla pojan kanssa.  
Tuntui, etten riittänyt.
En edes imettää osannut.

Nyt pojan ollessa kolme kuukautta luovutin lopulta iltojen suhteen ja olemme antaneet parin viikon verran lisäkorviketta pullosta. Imetän yleensä niin pitkälle kuin L:n hermot kestävät, jonka jälkeen tarjoan pullosta loput, jos itku jatkuu. Nyt kahtena iltana ei poika ole suostunut illalla tissille enää ollenkaan, kolme iltaa takaperin riitti pelkkä tissikin. Harmikseni tuo pulloratkaisu tuntuu tuoneen ongelmia myös päivällä tapahtuvaan imetykseen, sillä poika ei enää tunnu täyttyvän ikinä yhdestä rinnasta vaan kiukkuaa ja raivoaa niin, että on puolessa välissä pakko jatkaa toisella.
Joko ei täyty - tai turhautuu siihen, ettei ruoka suihkua helposti.
Myös öihimme ovat tulleet tutuksi L:n ruokaraivot, joita aiemmin ei ollut.

Nyt kamppailen ratkaisuni kanssa,
jatkanko taistelua vai valitsenko helpomman tien ja lopetan koko imetyksen.
Minua harmittaa, että koko asiaa edes joudun miettimään, sillä L on kasvanut niin hyvin pelkällä rintamaidolla ja neuvolakin antoi siunauksensa kiinteiden miettimiseen vasta tammi - jossei jopa helmikuussa.
Itse nimittäin olisin halunnut kyetä siihen kuuteen kuukauteen, mutta tuostakin etapista joudun jo iltaisin lipsumaan. 

Laiska päivä

Tänään emme ole juurikaan tehneet mitään mainitsemisen arvoista,
lähinnä siksi että äitiä väsyttää.
L herätteli minua taas viime yönä parin tunnin välein, enkä keksi että miksi.
Yleensä hyvin yönsä nukkuva poikamme tunsi tarvetta jutella mobilelleen, eikä siinä keskusteluryöpyssä saanut kyllä viereisesä parisängyssä peiton alla piilotteleva äiti juuri nukutuksi.
Noh, ainakin lapsella oli hauska yö.
 

Ystäväni kävi kahvilla puolen päivän aikaan, ennen töihin menoaan. Sain L:n juuri parahiksi päiväunille, joten saimme kahvimme juoda rauhassa ja äitikin sai jutella aikuisten juttuja.

Ulos ei huvita mennä, pakkaslukema näyttää -11.
En näe järkeä siinä, että pukisin poikaa vartin verran ulos, kun tuolla tiellä se lenkkimme kestäisi suurinpiirtein saman ajan.
Siltikin, olisi kivaa päästä hetkeksi raittiiseen ilmaan.

Kiedoin siis itseni mieheni neuleeseen ja päätin, että tänään en murehdi ulkonäöstäni.
Kukapa minua täällä korvessa edes kattelisi ja L:lle kelpaan aina, oli meikkiä naamassa tai ei.
Toivottavasti myös miehelle.

Myös pitkät villasukat löysivät tiensä jalkoihini.
Tyytyväisenä siis olen makoillut sohvalla ja katsellut hömppäohjelmia televisiosta, kuunnellut L:n kanssa musiikkia ja tanssinut.
Tiskit tosin tiskasin, hyvä minä.

Ah, mikä kotivalasrouva täällä tänään röhnöttääkään.

Kuvaongelmia

Pojastani on tullut ikiliikkuja, eikä kuvaaminen ole enää niin yksinkertaista.
Aiemmin, tuo suloisesti selällään tyytyväisenä kellivä olento on keksinyt sätkimisen jalon taidon ja enää ei rauhallisesti olla. Ei niin missään.

Kameralle tosin yritetään vielä hymyillä, jos äiti tarpeeksi maanittelee: mutta niitä viuhtovia jalkoja/käsiä ei malteta pitää paikallaan sitä aikaa että yksi hieno kuva tallentuisi muistiin. Tänään, kun pojalle uuden hienon isojen poikien paidan vedin ensimmäistä kertaa päälle ja yritin ottaa hymyilevästä L:stä puhelimellani kuvaa miehen työpäivän piristykseksi, päädyin yhden onnistuneen kuvan sijasta räpsimään suttuisia kuvia sen tusinan verran. Että näin.

Lopullinen kuva, joka miehelle päätyi sisälsi hymyilevän naaman ja suttuisena viuhtovat jalat.

L on myös oppinut vahingossa tarttumaan tavaroihin. Hän repii omaa bodyaan jatkuvasti käsillään - tai ihan mitä tahansa mikä niiden pienten kourien ulottuviin erehtyy jäämään. Hauskin näky, minkä olen kohdannut on sisältänyt L:n, puuhamaton sekä puuhamaton kaaressa roikkuvan lelun.
Käsillään huitova L rukka oli vahingossa onnistunut takertumaan parilla sormellaan kaaressa roikkuvaan leluunsa - ja epätoivoisesti yritti samanaikaisesti vetää sitä samaista kättä suuhunsa.
Leluhan ei tietenkään antanut periksi, joten lopputuloksena oli suuri itku, kun se tyhmä nyrkki ei sekunnissa ollutkaa suussa järsittävänä.

Myös ympäristölleen entistä valppaampi L saa yllätyspaluun tehneen herra Moron vieraakseen, kun jotain säpsähtää. Viimeisimmässä neuvolassa terkkariopiskelija onnistui säikäyttämään L:n niin pahan päiväisesti, että hän sai herra Moron nähtyään tavata myös herra Itkun.

Kehityksessä lisämainintana, että nyt myös meidän perheen miespuoleinen vanhempi on viimein nähnyt näitä meidän vahinko kääntymisiämme, joten minun ei enää tarvitse kuvitella sen kokeneeni.
Uusi mysteeri kehityksessä syntyi jo tänään, kun voisin vannoa L:n naureskelleen herättyään. Ihmettä ei tapahtunut enää uudestaan, joten tämä äiti jäi taas epätietoisuuden valtaan -
kuvittelinko minä sen?

Tänään myös tämä äitiä aloitti taistelun tupajumiuteen, nimittäin...
Välillä totaalisen tympääntyneenä näihin yksitoikkoisiin päiviin, menin ja rekisteröidyin Lapselle Kaveri-sivustolle. Eipä taida meidän poika olla vielä kaveria vailla - lähinnä tämä äiti ehkä. 

Katsotaan, onko kukaan täältä meidän kyläpahasesta löytänyt tietään samoille sivuille.

Talvi

Pakko se on uskoa: sieltä se tuli.
Talvi, kylmyys ja lumi. Kaikki mitä inhoan.

Yksi ainoa asia näissä kylmissä kuukausissa saa hymyni kaartumaan suupieliin: Joulu kinkku.Sitä mukaan mitä enemmän maa peittyy tuohon inhaan ja kylmään lumeen, minun odotukseni joulua ja sen syöminkejä kohtaan kasvaa. Pikkuhiljaa kaivan mieheni piilottamia joulukoristeita ja krääsää kaapeistamme ja nostelen niitä takaisin paikoilleen tuon joulunvihaajan ollessa töissä.
Salaa tietenkin.
Kun väsynyt duunarimme kotiin palaa, ei hän enää viitsi marmattaa kyntteliköstä keittiönikkunalla tai jouluvaloista ulkona.

Mieheni siis vihaa joulua.
Minä en.

Ja taas nousee kysymys tässä yhteiselossamme koskien tulevaisuutta.
Mitenkäs nyt?

Itse haluan tarjota L:lle joulun kaikki ihanuudet: kuusen, lahjat, KINKUN, joulutortut ja jos hyvin pitkälle saan mieheni pinnan venytettyä: hänet jouluisin joulupukkina.

Tänä vuonna olemme päässeet jo yhteen kompromissiin: joulusyömingit järjestämme ja joulua vietämme, tosin pelkästään pienenä perheenämme. Myös kuuseen olen luvan saanut, mutta tekohärveliin.
Ja mieluiten sen tekopuunkin tulisi olla myös musta.
No problemo, pieni mukamas-sisustaja sisälläni innostui ajatuksesta:
Musta kuusi ja valkoiset koristeet! Ehkä jotain punaista seassa.
Kuinka fantsua ja niin tyylikästä.

Itse ongelma ilmenee toteutuksessa:
mistä hemmetistä minä tähän hätään taion MUSTAN tekokuusen?

Valkoisen löysin jo Prismasta, mutta musta?
Olen leikitellyt ajatuksella että spraymaalaisin vanhan tekokuusen, mutta sitä tekelettä saisi tuulettaa toista kuukautta, jotta se haju haihtuisi. Joten noilla näkymillä, saisimme kuusen sisälle helmikuussa.

Ehkä vaan luovutan tuon kuusihomman kanssa; loppujen lopuksi, olen jo voittanut yhden taistelun tässä sodassa:

Kirteli tai kaarteli sen miten päin tahansa, me vietämme kuitenkin joulua.

3 kk Neuvola

"Ponteva poika!
Pään kannatus hyvä. Vatsalla ojentaa itseään kovasti. Hymy herkässä.
Iho hieno. Yöt rauhalliset"

Tänä aamuna kun ikkunasta katsoi ulos, ei sinne olisi tehnyt millään mieli lähteä. Ympäri Suomea, jokainen varmaan ymmärtää että miksi.
Neuvolaan oli kuitenkin mentävä.

L 3kk, painoa 6,165kg, pituutta 60,5 cm. Pipokin kohta ihan miehenmitoissa, 40,3cm.
Meidän pieni/iso poju.
Perunasoseet ja vellit siirrettiin suunnitelmiksi hamaan tulevaisuuteen,
niitä voidaan kuulemma katsella tammi/helmikuun puolella. Paino kuitenkin nousee ihan hyvin tällä rintamaidollakin. Ensimmäistä kertaa meidän kohdallamme mukana oli myös opiskelija, tosin hän tuntui enemmän meidän kohdallamme tarkkailevan varsinaista terveydenhoitajaa ja hänen toimiaan.
Heijasteita opiskelija tutki, mutta rokotteet pisti suosiolla oma terkkarimme.

L rohkeasti kohtasi piikit, äidillä tosin sydän tuntui skippaavan parit lyönnit kun neula lähestyi pienen pullamussuni pulleaa reittä. Neula ei saanut itkua aikaiseksi, vasta kirvelevä rokote nosti kyyneleet silmiin pienelle. Onneksi isä oli kuitenkin paikalla, sillä äiti ei toista pystynyt siinä tilanteessa pitämään sylissä, vasta piikkien jälkeen varastin L:n omaan syliini rauhoittumaan.

Nyt tuo pieni reppanani heräsi päiväuniltaan, joten tämän mamman on aika mennä pientään hieman hemmottelemaan!

Ihanat viikonloput kaikille, 
tämän kaiken lumen keskelle.

...and that's who I am.

*kuvat http://andthatswhoiam.tumblr.com/*


Minua ei tähän haastettu,
mutta halusin tämän silti tehdä.
Enjoy,
and do it yourself too!

 

 

                                                   oon jäänyt totaalisesti koukkuun.
          

                                                                          and the final

L 3kk

Tänään tuolla äidin pienelle pojulle pamahti taas kuukausi lisää ikään ja sitä juhlistettiin railakkaasti jo yöllä herättämällä uniset vanhemmat kahden, KAHDEN, tunnin välein.

Yleensähän meillä nukutaan yhdeksästä kahteen, kahdesta viiteen ja viidestä kahdeksaan.

Muutenkin, 3-kuinen poikani, päätti romuttaa jo heti aamusta rytmin tynkämme nukkumalla puoli yhdeksään. Yhdeksältä uni tosin maittoi, kuten päivärytmi saneleekin, mutta unta jatkettiinkin pidempään kuin se normaali tunti. Joten yhdentoista päiväunet siirtyivät kello 12 päiväuniksi ja katsellaan, herätäänkö näiltä unilta tutusti ja turvallisesti kello kahdelta - vaiko myöhemmin.
Poika oli eilenkin tavallista unisempi (yö poislukien) joten en tiedä, meinaako tuo lapsi kursia itselleen metrin lisää pituutta.

Yhdestä asiasta olen todella iloinen.
Viimeisen viikon ajan ei iltoihimme ole kuulunut lainkaan itkua.
Pelkästään syömistä ja satunnaista syliin nukahtelua.

Toinen uusi asia, joka vauvantuoksuiseen kuplaamme on hiipinyt äidille hyvin läheiseksi ystäväksi, on väsymys. Eikä nyt kyse ole pelkästään viime yöstä, vaan ihan joka päiväisestä arjesta.
Hormonihuurut ovat ilmeisesti väistyneet piristävän vaikutuksensa kanssa ja tuoneet tilalle silmäpussit ja jatkuvan haukottelun.
Edes kahvikaan ei tunnu auttavan.

Äiti on väsynyt jatkuvasta heräilystä, isi väsynyt siitä, että herää töihin niin aikaisin. Yhteinen aikamme, joka alkaa yleensä kello yhdeksältä illalla kuluu lähinnä sohvalla makoillessa ja oman tyynyn haaveilemisesta. En yhtään enää ihmettele niitä tilastoja parisuhteista, jotka päättyvät eroon vauvan ollessa vielä alle vuoden ikäinen, sillä kyllä tässä täytyy tunnustaa, että parisuhde hieman kokoon kuivahtaa.  Aina vain ei yksinkertaisesti jaksa.

Ennen lakanoita saatettiin vaihdella intohimoisten öiden jäljiltä, nykyään siksi, että L on iltasyötöllä päättänyt puklata puolet maidostaan vanhempien sänkyyn.
Ja jos meillä joku nykyään joku huutaa, on se todennäköisimmin tuo pienin tulokas.
Mutta ei tätä arkea poiskaan vaihtaisi.

--------

Edit: Eli juunääs, eipä meillä nukuttu edes puoli kahteen.
Mitähän tästä loppupäivästä taas tuleekaan?

Rytmiä

Kahden ollessamme, olen saanut muodostumaan L:lle jo pientä päivärytmin tynkää.
Illat tosin vielä ovat hieman hakusessa, johtuen ihan siitä, että mihin aikoihin saatamme käydä kaupassa tai pääsemmekö illalla vielä vaunujen kanssa pienelle lenkille - vaiko emme.

Heräilemme siinä yhdeksän pintaan, aiemmin L heräsi kuin herätyskellon herättämänä klo 8, mutta nyt tuo herääminen ajoittuu yleensä puoli kahdeksan ja yhdeksän välille.
Enkä voi valittaa, sillä en ihan hirveän aikaisista aamuista nimittäin nauti itse.
Siinä hetken aikaa vielä kellitään sängyssä ja L yleensä juttelee ikkunalle, hassu tapaus.
Äidin naama ei vielä siinä vaiheessa oikein tahdo kiinnostaa.

Pidän pojalla yökkärin vielä päällä, mutta vaipan vaihdamme herätessä. Hetken aikaa aamuisin seurustelemme ja puuhailemme puuhamatolla ja L torkkuu pienet torkut aina jossain välissä. Yleensä näiden pienten torkkujen jälkeen (n. klo 10-10:30) vaihdan pojan vaatteet ja teen pienelle aamupesut.

Klo 11.00 on vakiintunut meillä ajankohdaksi ensimmäisiin kunnon päikkäreihin ja riippuen siitä, nukkuuko L ulkona vai sisällä, ovat unet pituudeltaan kahdesta tunnista-kolmeen. Yleensä tässä välissä saan sitten itse hieman siivoiltua ja puuhailtua omiani, kuten käyn koneella tai syön.
L jaksaa nykyään olla hereillä maksimissaan puolitoista tuntia ja jos tosissaan venytän tuota aikaa ihan tuonne maksimiin, on nukahtaminen kauhean vaikeaa.
Silloin harvemmin nukahdetaan ilman itkuja.
Ruokaa meillä vaaditaan yleensä kolmen tunnin välein, öisin aikaväli venyy neljään ja välillä viiteenkin tuntiin hyvällä tuurilla.

L yleensä herää kahden - kolmen aikoihin, jolloin taas vaihdellaan vaippaa ja touhutaan keskenämme. Joskus, jos olen laittanut aamupäivästä pyykkikoneen päälle, saatan näihin aikoihin nostella pyykit kuivumaan ja L seuraa touhujani sitterissä. Joskus taas laittelemme ruokaa.
Neljän jälkeen taas yleensä nukutaan jo toisia päikkäreitä, jotka kestävät viiteen - kuuteen, riippuen päivästä. Joskus nämä päikkärit koostuvat pienistä torkuista, jos satumme käymään kaupassa. Yleensä kotiin tultaessa L nukkuu vielä tovin vaunuissa.

Tästä eteenpäin ovat iltamme vielä hieman hataralla perustalla, mutta sen olen huomannut, että mieluisin aika pojalla käydä yöunilleen on klo 22.00, sillä silloin saattaa nukahtaa jopa ilman tuttiaan. Vielä pitäisi löytää nuo oikeat touhut, rutiinit sekä torkkuajat tuohon kuudesta kymmeneen, niin iltammekin alkaisivat tuntumaan hieman valoisimmilta :)

Eilinen tosissaan meni aivan mainiosti ja pääsimme hyvin pienillä itkuilla petiin. Ja L tosissaan nukahti ilman tuttia, eikä sitä kapistusta tarvittu muutenkaan koko yönä.
Enemmän tälläistä meille, kiitos!

Joko muillakin on rytmiä elämässä?

Popitusta

Pimenevinä syysiltoina käännän katseeni musiikkiin ja haen sieltä lohtua tähän vetisyyteen.

Millon tuo harmaus oikein loppuu?

                                                                      nostalgista

                                                               hieman toista kotimaista

Tänään oli tarkoitukseni kirjoitella meidän viikonlopustamme enemmän,
mutta luontoäidin oikkujen vuoksi (tuuleeniinmaanperkeleesti) ei rakas poikani pääse ulos nukkumaan, eikä suostu sisällä  päivisin nukkumaan putkeen kuin korkeintaan tunnin joten...
Tällä mammalla on paljon muutakin tekemistä.

Parempi onni huomenna?
Jos vaikka tännekin pääsisi kunnolla kuulumisia kertoilemaan.

Eilistä päivää

Koliikki?

Kyllä, taas yhden illan itkua kuunnelleena, alan jo kääntymään koliikin kannalle.
Ei tähän tunnu keksivän enää mitään järkevää syytä.

Suoraan sanottuna minua suututtaa.
Minua ei suututa se, että lapseni itkee.
Minua suututtaa se, etten tiedä miksi lapseni itkee.
Äitinä haen jatkuvasti syytä siihen, miksi päivisin niin hymyileväinen - hieman ehkä kitisevä  poikamme tuntee tarvetta melkein joka ilta itkeä kaikki päivän itkunsa kerralla.

Huomaan myös itsekkäästi hakemalla hakevani syytä itkuun, ettei vika vain olisi minussa tai siinä, mitä syön. Välillä iltaisin tulee tunne siitä, että olisin huono äiti kun en saa lastani heti hiljentymään ja jos saisin syyn itkuun, voisin antaa itselleni armahduksen.  Syömisiäni en ole muuttanut suuntaan enkä toiseen, mutta silti tämä mysteeri-itku meille löysi tiensä lapsen ollessa +1kk ikäinen. Sekin yksi syy, minkä vuoksi neuvola ei tue koliikkiepäilyjäni.
Tähän itkuun vaan ei tunnu enää löytyvän selitystä.

Välillä syytän itsekkäästi miestäni - voi että kun tuo nyt tekee noin, aivan varmasti tuon vuoksi itkee.
Ehkä jotenkin päässäni iskostan hänen läsnäolonsa itkuun, koska päivin meillä ei itketä.
Ehkä vaan itsepintaisesti haluan syyn siihen itkuun.
Ehkä vaan haluan syyttää välillä jotakuta muuta, kuin itseäni.
Tämä vihamielisyyteni miestä kohtaan  ja L:n itkukin, valitettavasti alkaa jo pikkuhiljaa koettelemaan parisuhdettamme ja viimeiset kaksi iltaa olemme tiuskineet toisillemme ennennäkemättömällä tavalla.

Neuvola ei tunnu tarjoavan minulle apua, sillä jos olen ehdottanut mahdollisuutta koliikkiin, epäilyni tyrmätään, koska saamme pojan lopulta rauhoittumaan.
Paino sanalle, lopulta.
Minun käsittääkseni myös koliikkilapset rauhoittuvat aina lopulta.


Totta, meidän lapsemme ei itke kolmea tuntia eikä pitkälle aamuyöhön.
Meidän lapsemme itkee +/- tunnin, aina iltaisin ja rauhoittuu lopulta ennen yhtätoista.

Onneksi kohta ylitämme sen maagisen kolmen kuukauden rajan ja pikkuhiljaa alkaa tuntumaan siltä, että jos itkut sen jälkeenkin jatkuvat saattaa syy olla omassa syömisessäni.
Silloin, oi silloin, sen totean.
Rupean korvikeäidiksi.

Lynkatkaa, jos siltä tuntuu.

Häähumuhaaveilua

Olen yksi niistä naisista, jotka salaa haaveilevat omista häistään ja kiroavat miestensä saamattomuutta, vaikka häiden mahdollisuudesta ei olisi aiemmin puhuttu sanallakaan.

Haaveeni eivät yhteisen lapsen myötä tietenkään pienentyneet, vaan odotukset kasvoivat yhä enemmän ja enemmän...
Samalla tuoden aivan uuden muodon siihen pettymykseen, kun ei sitä kosintaa tullut vieläkään.
 
Haaveilin siitä raskausaikani.
Haaveilin siitä synnytyssairaalassa.
Haaveilin siitä synnytyksen jälkeen.
Haaveilin siitä kotiin tullessamme.
Haaveilin siitä ihan satunnaisena viikonloppuna.
Ja kyllä,
haaveilin siitä isänpäivänä.

Ja kaikista eniten,
haaveilen siitä mekosta.

http://www.dressale.com

Tänään,  kun painoin kauko-ohjaimessa olevaa punaista nappia, aukaisi televisio eteeni jokaisen hääpuvustaan haaveilevan painajaisen,
Hulluna häämekkoihin.

Siinä sitten istuskelin, tämä yhteinen lapsemme sylissäni ja tuijottelin kateudesta vihreänä naisia, jotka saivat hyvällä syyllä kokeilla päälleen mitä kauneimpia mekkoa.
Ja vihaisena melkein murisin, kun he löysivät niistä luomuksista jotain nokan koputtamista.

Itse en ole suurien ja muhkeiden häämekkojen ystävä - silmäni lepää paremmin yksinkertaisissa, hieman vintage-henkisissä A-linjaisissa tai Empire vyötäröllä varustetuissa mekoissa. Ehkä myös V:n muotoisella pääntiellä. Hiuksiini haluaisin yksinkertaisen nauhan koristeeksi.

http://www.dressale.com

http://www.dressale.com

yksi tämän hetkinen suosikki
http://www.dressale.com

http://www.dressale.com

Jos väriteemaa tulisi päättää, tällä hetkellä päätyisin yksinkertaiseen musta-valkoiseen.
Musta kun tuntuu olevan minun sekä mieheni lempiväri, ainakin jos vaatteita katsoo.
Joukkoon voisi mahtua myös ripaus vihreää.

http://www.weddingchaircoverskent.co.uk/

http://25.media.tumblr.com/tumblr_m7slvkdwYJ1r0bg3mo6_400.jpg

http://brideorama.com/

Nämä kirkuisivat nimeäni ja kovaa.

Ja se sormus?
Sanotaanko ihan suoraan, en pidä kultaisista koruista. Kaikista mieluiten pistän päälleni hopeaa,
mutta yhdet hopeakihlat kokeneena, en sitä valitsisi materiaaliksi enää johonkin, jonka toivoisin olevan ikuista.
Valkokulta on se minun juttuni.

http://weddingschannels.info/wp-content/uploads/2012/08/wedding-rings-white-gold-03.jpg

http://weddingschannels.info/wp-content/uploads/2012/08/wedding-rings-white-gold-01.jpg

Mistä itse haaveilet?
Ja jos häät olet jo kertaalleen suunnitellut, vastasivatko ne alkuperäisiä suunnitelmiasi?
Mistä lähdit liikkeelle, kun häitä aloit suunnittelemaan?

Kertokaa omia vinkkejänne suunnitteluun, 
jos meillekin vielä hääkellot joskus soisivat!