Maanantai, pitkästä aikaa.

Päivät tuntuvat valuvan hukkaan, 

aivan kuin hiekka tiimalasissa.

Huomasin pohtivani tuossa eräänä päivänä sitä, mihin kummaan aika tuntuu nykyään katoavan. Tai no, eiköhän se ole selvää mihin se aika minulta nykyään katoaa.
 Useasti huomaan ihmetteleväni sitä, ettei vuorokaudessa tunnu enää olevan tarpeeksi tunteja. Kieltosanat viuhtovat ilmassa useasti ja kun selkänsä kääntää ja hetkeksi mielenkiintonsa kohdistaa muualla valtaa se ikävä hiljaisuus talon.

Paljastava hiljaisuus.

Taas tehdään jotain kieltämisen arvoista.

Lukeudun näihin bloggareihin, jotka ovat nauttineet näistä poikkeuksellisen ihanista hellepäivistä olemalla ulkona. Joskaan auringonotto on ollut milteinpä mahdotonta tuon tuhatjalkaisen kanssa, olemme kuitenkin yrittäneet loikoilla viltillä varjossa. Minun ei tarvitse kuin pääni kääntää ja eikös silloin ole jo voikukka menossa vauhdilla suuta kohti.

Kielto ja itku.

Välillä ei auta edes huomion kiinnittäminen muualle. Taas jos selkäni käännän, muistaa tuo minimies hyvin vahvasti sen mitä olikaan tekemässä ennen kuin äiti kävi keskeyttämässä.

Crocsini ovat kohta kuin koiran syömät ja jokaisen hapsumaton hapsut mystisesti kadonneet jonnekin. 

Äiti on aivan mustelmilla ja isin partakin on harventunut huolestuttavasti. 

Emme juuri ole reissailleet, 

sillä tuon isimiehen lomakin häämöttää vasta jossain kesän lopun tienoilla. Itse olen pohtinut reissuun lähtemistä pojan kanssa kaksin ensi viikolla, mutta vain pariksi päiväksi. Sitäkin reissua varten pitäisi tosin matkasänky ja matkamuutakin ostella ensin. 

Ensiksi edessä ovat vielä ne hautajaiset sekä kauan odotettu lempiartistin keikka, molemmat vielä samana päivänä. 

Vakavoiduin ja kysäisin tuolta miekkoselta, että haluaako tämä joskus kanssani naimisiin. Hän ei kuulemma ollut edes ajatellut koko asiaa.

Tiedän hänen olleen kihloissakin aikoinaan, mutta minun kanssani, ei edes lapsen jälkeenkään, hän ei ole edes ajatellut asiaa.

No, ei se ainakaan suora kieltäytyminen ollut.

 Välillä tuntuu, että nämä minun murheeni ovat pieniä ja siltikin saavat maailmani romahtamaan. 

Jatkuuko pesänrakennusvietti vielä synnytyksenkin 

jälkeen ja kuinka pitkälle?

 

 Olo on hieman kurja, yksi sana selittäköön kaiken: riita. 

Siitä ei sitten sen enempää.

Poju herätteli minut tänään jo ihanasti hieman ennen kuutta, joten olo oli aivan kamala, kun takana oli yllä sanotusta syystä huonosti nukuttu yö. Myöskään heti aamusta koettu mykkäkoulu ei nostattanut fiilistä, mutta naurun onneksi minusta kaivoi lopulta sylissäni pyörinyt pojankoltiainen. 

Ihanalla, iloisella hymyllään.

Ehkä lapsi arvasi, että äidillä oli mieli kehnona, sillä tänään ei kiukuteltu. Tänään on nukuttu kiltisti, leikitty ja jopa niin nätisti, että äitikin sai purkaa sydäntään hieman puhelimen välityksellä. Tänään on halittu, loikoiltu ja tuijoteltu ikkunasta ulos. Enää puuttuu vain lohtujäätelö.

 

Noh, ainakin ulkona paistaa aurinko.

Talvi

Pakko se on uskoa: sieltä se tuli.
Talvi, kylmyys ja lumi. Kaikki mitä inhoan.

Yksi ainoa asia näissä kylmissä kuukausissa saa hymyni kaartumaan suupieliin: Joulu kinkku.Sitä mukaan mitä enemmän maa peittyy tuohon inhaan ja kylmään lumeen, minun odotukseni joulua ja sen syöminkejä kohtaan kasvaa. Pikkuhiljaa kaivan mieheni piilottamia joulukoristeita ja krääsää kaapeistamme ja nostelen niitä takaisin paikoilleen tuon joulunvihaajan ollessa töissä.
Salaa tietenkin.
Kun väsynyt duunarimme kotiin palaa, ei hän enää viitsi marmattaa kyntteliköstä keittiönikkunalla tai jouluvaloista ulkona.

Mieheni siis vihaa joulua.
Minä en.

Ja taas nousee kysymys tässä yhteiselossamme koskien tulevaisuutta.
Mitenkäs nyt?

Itse haluan tarjota L:lle joulun kaikki ihanuudet: kuusen, lahjat, KINKUN, joulutortut ja jos hyvin pitkälle saan mieheni pinnan venytettyä: hänet jouluisin joulupukkina.

Tänä vuonna olemme päässeet jo yhteen kompromissiin: joulusyömingit järjestämme ja joulua vietämme, tosin pelkästään pienenä perheenämme. Myös kuuseen olen luvan saanut, mutta tekohärveliin.
Ja mieluiten sen tekopuunkin tulisi olla myös musta.
No problemo, pieni mukamas-sisustaja sisälläni innostui ajatuksesta:
Musta kuusi ja valkoiset koristeet! Ehkä jotain punaista seassa.
Kuinka fantsua ja niin tyylikästä.

Itse ongelma ilmenee toteutuksessa:
mistä hemmetistä minä tähän hätään taion MUSTAN tekokuusen?

Valkoisen löysin jo Prismasta, mutta musta?
Olen leikitellyt ajatuksella että spraymaalaisin vanhan tekokuusen, mutta sitä tekelettä saisi tuulettaa toista kuukautta, jotta se haju haihtuisi. Joten noilla näkymillä, saisimme kuusen sisälle helmikuussa.

Ehkä vaan luovutan tuon kuusihomman kanssa; loppujen lopuksi, olen jo voittanut yhden taistelun tässä sodassa:

Kirteli tai kaarteli sen miten päin tahansa, me vietämme kuitenkin joulua.

L 3kk

Tänään tuolla äidin pienelle pojulle pamahti taas kuukausi lisää ikään ja sitä juhlistettiin railakkaasti jo yöllä herättämällä uniset vanhemmat kahden, KAHDEN, tunnin välein.

Yleensähän meillä nukutaan yhdeksästä kahteen, kahdesta viiteen ja viidestä kahdeksaan.

Muutenkin, 3-kuinen poikani, päätti romuttaa jo heti aamusta rytmin tynkämme nukkumalla puoli yhdeksään. Yhdeksältä uni tosin maittoi, kuten päivärytmi saneleekin, mutta unta jatkettiinkin pidempään kuin se normaali tunti. Joten yhdentoista päiväunet siirtyivät kello 12 päiväuniksi ja katsellaan, herätäänkö näiltä unilta tutusti ja turvallisesti kello kahdelta - vaiko myöhemmin.
Poika oli eilenkin tavallista unisempi (yö poislukien) joten en tiedä, meinaako tuo lapsi kursia itselleen metrin lisää pituutta.

Yhdestä asiasta olen todella iloinen.
Viimeisen viikon ajan ei iltoihimme ole kuulunut lainkaan itkua.
Pelkästään syömistä ja satunnaista syliin nukahtelua.

Toinen uusi asia, joka vauvantuoksuiseen kuplaamme on hiipinyt äidille hyvin läheiseksi ystäväksi, on väsymys. Eikä nyt kyse ole pelkästään viime yöstä, vaan ihan joka päiväisestä arjesta.
Hormonihuurut ovat ilmeisesti väistyneet piristävän vaikutuksensa kanssa ja tuoneet tilalle silmäpussit ja jatkuvan haukottelun.
Edes kahvikaan ei tunnu auttavan.

Äiti on väsynyt jatkuvasta heräilystä, isi väsynyt siitä, että herää töihin niin aikaisin. Yhteinen aikamme, joka alkaa yleensä kello yhdeksältä illalla kuluu lähinnä sohvalla makoillessa ja oman tyynyn haaveilemisesta. En yhtään enää ihmettele niitä tilastoja parisuhteista, jotka päättyvät eroon vauvan ollessa vielä alle vuoden ikäinen, sillä kyllä tässä täytyy tunnustaa, että parisuhde hieman kokoon kuivahtaa.  Aina vain ei yksinkertaisesti jaksa.

Ennen lakanoita saatettiin vaihdella intohimoisten öiden jäljiltä, nykyään siksi, että L on iltasyötöllä päättänyt puklata puolet maidostaan vanhempien sänkyyn.
Ja jos meillä joku nykyään joku huutaa, on se todennäköisimmin tuo pienin tulokas.
Mutta ei tätä arkea poiskaan vaihtaisi.

--------

Edit: Eli juunääs, eipä meillä nukuttu edes puoli kahteen.
Mitähän tästä loppupäivästä taas tuleekaan?

Koliikki?

Kyllä, taas yhden illan itkua kuunnelleena, alan jo kääntymään koliikin kannalle.
Ei tähän tunnu keksivän enää mitään järkevää syytä.

Suoraan sanottuna minua suututtaa.
Minua ei suututa se, että lapseni itkee.
Minua suututtaa se, etten tiedä miksi lapseni itkee.
Äitinä haen jatkuvasti syytä siihen, miksi päivisin niin hymyileväinen - hieman ehkä kitisevä  poikamme tuntee tarvetta melkein joka ilta itkeä kaikki päivän itkunsa kerralla.

Huomaan myös itsekkäästi hakemalla hakevani syytä itkuun, ettei vika vain olisi minussa tai siinä, mitä syön. Välillä iltaisin tulee tunne siitä, että olisin huono äiti kun en saa lastani heti hiljentymään ja jos saisin syyn itkuun, voisin antaa itselleni armahduksen.  Syömisiäni en ole muuttanut suuntaan enkä toiseen, mutta silti tämä mysteeri-itku meille löysi tiensä lapsen ollessa +1kk ikäinen. Sekin yksi syy, minkä vuoksi neuvola ei tue koliikkiepäilyjäni.
Tähän itkuun vaan ei tunnu enää löytyvän selitystä.

Välillä syytän itsekkäästi miestäni - voi että kun tuo nyt tekee noin, aivan varmasti tuon vuoksi itkee.
Ehkä jotenkin päässäni iskostan hänen läsnäolonsa itkuun, koska päivin meillä ei itketä.
Ehkä vaan itsepintaisesti haluan syyn siihen itkuun.
Ehkä vaan haluan syyttää välillä jotakuta muuta, kuin itseäni.
Tämä vihamielisyyteni miestä kohtaan  ja L:n itkukin, valitettavasti alkaa jo pikkuhiljaa koettelemaan parisuhdettamme ja viimeiset kaksi iltaa olemme tiuskineet toisillemme ennennäkemättömällä tavalla.

Neuvola ei tunnu tarjoavan minulle apua, sillä jos olen ehdottanut mahdollisuutta koliikkiin, epäilyni tyrmätään, koska saamme pojan lopulta rauhoittumaan.
Paino sanalle, lopulta.
Minun käsittääkseni myös koliikkilapset rauhoittuvat aina lopulta.


Totta, meidän lapsemme ei itke kolmea tuntia eikä pitkälle aamuyöhön.
Meidän lapsemme itkee +/- tunnin, aina iltaisin ja rauhoittuu lopulta ennen yhtätoista.

Onneksi kohta ylitämme sen maagisen kolmen kuukauden rajan ja pikkuhiljaa alkaa tuntumaan siltä, että jos itkut sen jälkeenkin jatkuvat saattaa syy olla omassa syömisessäni.
Silloin, oi silloin, sen totean.
Rupean korvikeäidiksi.

Lynkatkaa, jos siltä tuntuu.

Häähumuhaaveilua

Olen yksi niistä naisista, jotka salaa haaveilevat omista häistään ja kiroavat miestensä saamattomuutta, vaikka häiden mahdollisuudesta ei olisi aiemmin puhuttu sanallakaan.

Haaveeni eivät yhteisen lapsen myötä tietenkään pienentyneet, vaan odotukset kasvoivat yhä enemmän ja enemmän...
Samalla tuoden aivan uuden muodon siihen pettymykseen, kun ei sitä kosintaa tullut vieläkään.
 
Haaveilin siitä raskausaikani.
Haaveilin siitä synnytyssairaalassa.
Haaveilin siitä synnytyksen jälkeen.
Haaveilin siitä kotiin tullessamme.
Haaveilin siitä ihan satunnaisena viikonloppuna.
Ja kyllä,
haaveilin siitä isänpäivänä.

Ja kaikista eniten,
haaveilen siitä mekosta.

http://www.dressale.com

Tänään,  kun painoin kauko-ohjaimessa olevaa punaista nappia, aukaisi televisio eteeni jokaisen hääpuvustaan haaveilevan painajaisen,
Hulluna häämekkoihin.

Siinä sitten istuskelin, tämä yhteinen lapsemme sylissäni ja tuijottelin kateudesta vihreänä naisia, jotka saivat hyvällä syyllä kokeilla päälleen mitä kauneimpia mekkoa.
Ja vihaisena melkein murisin, kun he löysivät niistä luomuksista jotain nokan koputtamista.

Itse en ole suurien ja muhkeiden häämekkojen ystävä - silmäni lepää paremmin yksinkertaisissa, hieman vintage-henkisissä A-linjaisissa tai Empire vyötäröllä varustetuissa mekoissa. Ehkä myös V:n muotoisella pääntiellä. Hiuksiini haluaisin yksinkertaisen nauhan koristeeksi.

http://www.dressale.com

http://www.dressale.com

yksi tämän hetkinen suosikki
http://www.dressale.com

http://www.dressale.com

Jos väriteemaa tulisi päättää, tällä hetkellä päätyisin yksinkertaiseen musta-valkoiseen.
Musta kun tuntuu olevan minun sekä mieheni lempiväri, ainakin jos vaatteita katsoo.
Joukkoon voisi mahtua myös ripaus vihreää.

http://www.weddingchaircoverskent.co.uk/

http://25.media.tumblr.com/tumblr_m7slvkdwYJ1r0bg3mo6_400.jpg

http://brideorama.com/

Nämä kirkuisivat nimeäni ja kovaa.

Ja se sormus?
Sanotaanko ihan suoraan, en pidä kultaisista koruista. Kaikista mieluiten pistän päälleni hopeaa,
mutta yhdet hopeakihlat kokeneena, en sitä valitsisi materiaaliksi enää johonkin, jonka toivoisin olevan ikuista.
Valkokulta on se minun juttuni.

http://weddingschannels.info/wp-content/uploads/2012/08/wedding-rings-white-gold-03.jpg

http://weddingschannels.info/wp-content/uploads/2012/08/wedding-rings-white-gold-01.jpg

Mistä itse haaveilet?
Ja jos häät olet jo kertaalleen suunnitellut, vastasivatko ne alkuperäisiä suunnitelmiasi?
Mistä lähdit liikkeelle, kun häitä aloit suunnittelemaan?

Kertokaa omia vinkkejänne suunnitteluun, 
jos meillekin vielä hääkellot joskus soisivat!

Tiedät tulleesi äidiksi, kun...

... kenenkään toisen ihmisen suolen toiminnat eivät olleet ikinä kiinnostaneet niin paljoa.

... ennen ei keskusteluissa miehesi kanssa vilahdellut niin paljon sanoja pissa, kakka, pieru tai puklu.

... kukkanne elivät vielä pari kuukautta sitten

... sinäkin näytit suht elävältä vielä pari kuukautta sitten

... unohtelet asioita, joita et aiemmin olisi unohtanut. Esimerkkinä, tuttipulloa keittäessäsi unohdat
    sen olemassaolon siihen asti, kunnes savu toimii muistinvirkistimenä.

... et ole nukkunut öitäsi putkeen pariin kuukauteen

... muistelet joskus sitä, kuinka ihanaa oli vain loikoilla sängyssä

... mihin tahansa menetkään, etsin ensimmäisenä lastenhoitohuoneen. Tai mahdollisimman syrjäisen
    paikan imettämiselle

... seksi tuntuu, ainakin hetken aikaa, kuuluneen aivan toiseen elämään

... aina kun pääset vaateostoksille, suuntaat ensimmäisenä vauvaosastolle

... sinusta tuntuu, että kaikkialla minne menetkään, on vain äitejä lapsineen

... ne asiat, mitä ennen harjoitettiin auton takapenkillä ovat vaihtuneet tyystin toisiin

... myöskään, miehesi ei enää ole se ainoa kenen pitäisi oppia pitämään kätensä kurissa

... kotisi valtaa äärimmäinen kaaos

... kaikki ne asiat, jotka ennen tuntuivat tärkeiltä, menettävät merkityksensä

... sinusta on tullut mestari tekemään montaa asiaa kerralla.

kuva lainattu täältä

Viikonloppua

Fiksuna ja filmaattisenahan puhuin siitä kampaajalla käynnistäni, mutten koskaan jakanut lopputulosta teidän keskenne. Vaikkei kiinnostus huipussa olisikaan näistä alkusanoistani, niin kuvat kuitenkin jaan.

Hassua, että vaikka tästä leikkauksesta tosissaan sain kuvetta kaivaa enemmän, kuin ehkä olisin halunnut, jouduin silti juuri äsken sitä itsekin vielä saksimaan. Huomasin näet, että toinen puoli oli jätetty tuosta sivulta paljon raskaammaksi.  Ehkä tällä kuitenkin yhdet ristiäiset kehtaa juhlia?

Perjantaina tosissaan käväisin siellä kaupoilla, mutta mukaani ei tarttunut mitään muuta kuin kaksi pakettia Juhlamokkaa, kiitos Citymarkettien Hintarallien. Mekkoa niistä ei oikein millään saa, mutta miehelle tokaisin kotiin tullessani että hyvä alku jo on, nimittäin paketti per tissi.

Lauantaina korjasimme tämän valitettavan mekottomuuteni pyörähtämällä myös Vantaan puolella koko pienen perheemme voimin ja sieltähän se mekko lopulta kotiin lähti.
Tarkoitukseni oli panostaa, mutta kuinka kävi?
Mekko lähti kotiin H&M:stä ja hintaakin oli vain 29,90.

kuva täältä

Sunnuntaina olimme kotona ja äitini ja tätini käväisivät kylässä. Poju sai kehuja kovasta kasvamisestaan, kaksi leikittäjää ja äiti sai rauhassa taiteilla pöytään kotitekoisia lihapullia tomaattikastikkeella. Nam.
Ja mitä isi sitten sai? Isi sai tehdä pihahommiaan.
Illalla kävimme kovaa keskustelua pojan tulevasta sukunimestä.
Emme päässeet yhteisymmärrykseen mikä on valitettavaa, sillä....

Tänään menemme illalla papin puheille ja se maistraatin paperi tulisi palauttaaa täytettynä ja allekirjoituksillamme varustettuna.
Ja tosissaan, pojan koko nimen tulisi siinä myös näkyä.

"Jotain nopeaa ja helppoa"

Otsikko on mieheni yleisin tokaisu siihen, kun häneltä ehdotuksia ruoan suhteen tiedustelen.

Kuten unen suhteen, on hyvinkin selvää että emme myöskään sovi toisillemme kulinaarisessa maailmassa, sillä minä en pidä nopeasta ruoanlaitosta.

Olen hyvin nirso ruokailija ja olen ollut sellainen pienestä pitäen, tiedän tasan tarkkaan sen mistä en pidä ja mistä pidän, enkä varmana kokeile mitään uutta.

Tai ainakin näin kuvittelin vielä pari vuotta sitten kun kotona vielä asustelin. Omilleni kun muutin jaksoin aikani valmistella niitä tuttuja ja turvallisia ruokia, jotka jo kotona olin oppinut ja niiden kanssa juoda aina sen lasin maitoa. Lopulta pieni kulinaristi sisälläni heräsi, aloin ymmärtämään mitä oikeasti hauduttaminen tarkoittaa ja saatoin lisätä kokkailuihini ehkä jopa yhden valkosipulinkynnen enemmän kuin aiemmin.

kuva hellapoliisi.fi

Aikani selailin hellapoliisin, pirkan ja sun muut keittosivut läpi ja vähitellen imin itseeni uusia reseptejä sekä kikkoja, joista en aiemmin ollut kuullutkaan. Tavallinen kanakastikkeeni muokkautui milloin pesto-broileriksi ja milloin hedelmäiseksi curryksi ja perunamuussiinkin alkoi ilmestymään silloin tällöin porkkanan vivahteita. Vuosi sitten uskaltauduin jopa tekemään ensimmäisen juustokakkuni, mutta siltikään en näillä kätösilläni osaa taikoa kermakakku-unelmia toisten syntymäpäiville - mutta ehkä joskus.

Nykyään teen jopa jauhelihakastikkeeni mieluummin alusta asti itse, kuin ostaisin sen valmiina purkista. Ja minulle tämä on suuri edistysaskel.

kuva hellapoliisi.fi

Mutta mieheni, voi mieheni.... Hänellä on aina kiire ruoan suhteen ja toisinaan ymmärränkin sen, varsinkin pitikien työpäivien jälkeen jolloin ruokatunti on lähinnä kulunut sähköposteihin vastaillessa ja muissa työhommissa... Mutta...

Ruoanlaitto on ihaninta, kun siihen saa käyttää aikaa.

Miehen tekniikalla, nopeaa ja helppoa, olemme nauttineet mm. runsaan ruskeita kanapaloja, palanutta sekä raakaa lihamureketta, ylikypsiä perunoita sekä mauttomia kastikkeita.

Mutta kyllä, kun miehenikin paneutuu ruoanlaittoon ovat hänen ruokansa tajuttoman hyviä.

Ruska tarttuu

Miten ihmeessä ilmentäisin kaikille läheisilleni syksyn saapumista sekä tekisin miehen yltiöonnelliseksi samalla kertaa?

Tuomalla pari rasiallista tämmöisiä kotiin kauppareissulta.

Ai että meillä oltiin onnellisia!

Minä vs Tekniikka, vol 2.

Taas olen jotenkin onnistunut,
sillä se uusi koneeni, vajaa 2kk vanha, lähtee kohta huoltoon.
Sekään ei enää tahdo käynnistyä, mutta onneksi tuo reissu menee takuun piikkiin. Nämä minun koettelemukseni tekniikan kanssa alkavat olemaan jo surullisen kuuluisia ja tästä viimeisimmästä meinaa kehkeytyä kaikista mielenkiintoisin.

Kone ei käynnisty samalla virtajohdolla kahta kertaa, jos uuden lykkää kiinni käynnistyy se kerran. Virtajohdot pelittävät moitteettomasti, samoin pistorasia.

Kone tuntuu tulleen mustasukkaiseksi vauvasta, sillä temppuilun se aloitti synnäriltä kotiutumisen jälkeen.

Mitään kovinkaan tiheätahtista päivittelyä en voi lupailla ainakaan seuraavaan pariin viikkoon, sillä emme edelleenkään tule hyvin toimeen tämän mieheni kannettavan kanssa.

Tekniikasta toisiin tuumailuihin, olemme edistyneet ristiäisissä, tosin emme siinä mallissa kuin itse kuvittelin alunperin. Vieraslistalla nimiä on tosissaan 30 kpl, lähikirkko varattuna ja tarjoilut pitäisi vielä kysellä ammattilaisilta.

Aivan kuin ne intiimit kotiristiäiset, joista itse haaveilin.

Sukunimeä olemme pohtineet, mies tietysti haluaisi omansa pojalle, mutta toisaalta niin myös minäkin.
Emme ole keskenämme naimisissa and frankly, eivät sormukset tunnu millään muotoa sormiimme ilmestyvän jos se tuosta miehestä on kiinni, joten en haluaisi jäädä yksin oman sukunimeni kanssa tähän perheeseen.

Etunimet olemme sentään päättäneet.

rv 30+4 sekä neuvolakuulumiset

Suluissa viimekertaiset

Rv          30+4            (25+5)     
Paino      60,1             (58,0) 
RR:        125/68          (113/691)
B-hb       ei mit.           (124)    
Kohd.pohj. korkeus   27          (24)
Sydämensyke          134          (150)  
Liikkeet                    ++           (++)   

Eli tälläisiä numeroita saatiin tällä kerralla, eikä noistakaan nyt kummosempia voi sanoa.
Aikasta tasapaksusti mennään eteenpäin ja samoilla keskikäyrillä kuin aiemminkin.

Uutuutena ovat tänä päivänä yllättäneet harjoitussupistukset.
Olen niitä kyllä aiemminkin kokenut, mutta tänään niitä vasta on tullutkin. Eilen illalla alkoivat, pari kun nukkumaan pääsi. Yöllä taisin hereillä ollessa tuntea yhden, aamulla kolme ennen sängystä nousua ja vielä pari sen jäljestä. Mainitsin niistä neuvolassa, lähinnä siksi kun nyt tuntui tulevan oikein urakalla. Eivät kuitenkaan hätääntyneet, kun itsekin sanoin etteivät nämä ole mitenkään kivuiliaita, yrittivät kyllä urkkia olenko tehnyt jotain erityisen rasittavaa joka voisi vaikuttaa. 
Kuunnellut "anopin" hössöttämistä koko eilisen illan, check.

Siitä olen yllättynyt, ettei neuvolassa ole kertaakaan kyselty sen enempää ikäerostamme, vaikka kaikki muu tuntuukin heitä kiinnostavan. Jotenkin olisin olettanut heidän edes utelevan asiasta, kun koko muu parisuhteemme tuntuu aina tapetilla olevan.
Tämän asian mieleeni palautti eräs tuttavani, joka kyseisestä asiasta itsekin kirjoitti ja totesi, ettei ikäerolla ole väliä. Kuin pakostakin minun on oltava samaa mieltä siitä, ettei ikäerolla parisuhteessa ole väliä.
Ikäerolla ei olekaan väliä, ei minulle.
Siltikin ymmärrän sen, että jollekin toiselle sillä voi olla suurikin merkitys.

En tiedä olenko kasvanut tähän ajatusmaailmaan siksi, koska suvussamme ikäeroa on
esiintynyt melkein joka suhteessa.
Äitini vanhin sisko on saman ikäinen kuin oma isoäitini isäni puolelta.
Syntyvällä lapsellani on pikkuserkkuja ikähaitarilla 0-30+v.
Itselläni on serkkuja, jotka ovat äitini ikäisiä ja jopa vanhempia.
Isovanhemmillani, äitini puolelta, oli ikäeroa sirot 13 vuotta.
Isoäitini vanhemmilta ikäeroa löytyi taas kunnioitettavat 21 vuotta.

Minun ja mieheni ikäero sopii jonon jatkoksi siis aivan kuin nakutettu eikä edes pistä silmään.

Tuttavillamme taas on totuttelu voinut viedä aikaa ja ainakin parilta koulututultani olen leuan saanut loksahtamaan mainitsemalla mieheni iän, mutta siitäkin järkytyksestä on selvitty.

Mieheni oli jo teini-ikäinen kun itse synnyin.
Olin kolme, kun miestäni kutsuivat kutsunnat.
Mieheni juoksi naisten perässä ja eli nuoruuttaan, kun itseäni kiinnostivat pelkästään pehmolelut ja Muumit.
Kuulostaako oudolta,
ehkä.
Mutta meille se on siltikin täyttä arkielämää.

Onko iällä teille merkitystä, 

missään suhteessa?

ps. Ja tässä vaiheessa ihan vain jo selvennykseksi, etten tarkoita tälläkään ääripäätä, jossa teini-ikäinen seurusteli keski-ikäisen kanssa.

-------------------------------

I've been thinking about age difference, in relationships. 

I got the idea of a friend of mine, who also wrote about it.
I really don't think that age is such a big issue, because I've been around it all my childhood.My mum's oldest sister is the same age as my grandmother (from dad's side)
I have cousins as old as my mom or even older.
My mother's parents had an age difference of 13 years.
My great-grandfather was 21 years older then her wife.

My bf was already a teenager when I was born.
When I was three, he went to army.

Sounds strange, eh?
For us is only our everyday life.