246

Äitiys ja ystävyys on mielenkiintoinen asia. 

Tultuani äidiksi halusin haalia itselleni äitiystäviä ihan vain siksikin, että seuraa olisi aamupäivinä kun vanhemmat ystävät luonnollisesti opiskelevat tai käyvät töissä. Myöskin joku, jolle puhua välillä myös niistä vauvojen parhaimmista puolista oli tarpeen, sillä silloiset lapsettomat ystäväni tuskin olisivat samalla tavalla ymmärtäneet polviin asti roikkuvia silmäluomiani tai räjähtämispisteessä olevia rintoja. Ensisijaisesti halusin ystäviä samasta kunnasta, mutta autollisena olen usein ollut suostuvainen myös hieman ajelemaan sen seuran perässä. Ja tämän kunnankin sisällä sitä autoilua tulee harrastettua, joten pieni lenkki Espooseenkaan ei ole juuri mitään. 

Olen aina ollut hieman huono ystävyyssuhteissani, vaikka luonteeltani olenkin aikamoinen kaikkien kaveri, mutta siltikään minulla ei ole elämässäni kuin kourallinen ihmisiä, joita tosissani voin kutsua ystävikseni. 
Äitiys söi heistäkin osansa. 
Ystävyydessä kuin elämässä yleensäkin luontainen pessimistini nostaa herkästi päätään ja ystävyyssuhteiden solmimisesta tulee vaikeaa ja ne usein jäävät hyvänpäiväntuttu-asteelle, kun en minkään usko kestävän. Lähinnä siksi, että monta hyvää ystävää olen jo elämästäni saanut hyvästellä joko opinnoille tai uusille paikkakunnille. 

Ensimmäisen hyvän ystäväni kadotin jo osaksi yläasteella, mutta olihan ystävyyttä kestänytkin jo ala-asteelta asti. Lukion ensimmäisellä tutustuin ja ystävystyin paremmin uudestaan, mutta lukion toisena vuonna häntä kutsui toinen asuinpakkakunta. Loppuaika lukiossa menikin sitten pienessä kaveripiirissä hengaillessa, mutta kunnon ystävää ei sieltäkään noussut esiin. Eräs vanha kaverini yläasteelta palasi elämääni lukion loppupuolella ja hänestä muodostui minulle luottoihminen, mutta tämä ystävyys on sittemmin hautautunut äitiyden alle. Ammattikoulu ja uusi ihminen, lapseni kummitäti, joka kolmen vuoden kaveruuden jälkeen muutti kolmensadan kilometrin päähän opiskelemaan kolmeksi vuodeksi ja jonka kanssa näemme ehkä parin kuukauden välein. Äitiystävä, jonka kanssa kaikki natsasi ja lapsen kiukuttelutkaan eivät hävettäneet hänen seurassaan, taas uusi paikkakunta.

Välillä tekisi mieli niin heittää hanskat tiskiin tämän ystävyysshaissen kanssa ja hautautua vain sohvannurkkaan, mutta pakko se on ilmeisesti uudestaan yritettävä. Lapsuudessa ystävyyssuhteet olivat vielä niin helppoja, niihin ei tarvittu muuta kuin kiinnostus samoista leluista ja ystävyyteen uskalsi heittäytyä, näin vanhempana luonteidenkin pitää aivan eri tavalla natsata. Enää ei pitkälle pötkitä My Little Pony- innolla ja supattelulla siitä, kuinka komea se naapuriluokan Janne onkaan. Tai ainakaan itse en ole ainakaan onnistunut keräämään ympärilleni ystävyysjoukkoa, jonka kanssa hehkuttaisin pelkästä Johnny Deppistä päivät pitkät, johan mieskin voisi siitä nokkiinsa ottaa. 

Yläasteella ystävyyteen hiipii joku erilainen tekijä ja varsinkin teinitytöt osaavat olla toisilleen todella armottomia, mutta silti päin naamaa vain hymyillään. Ystävyydestä tulee melkein osa peliä, kun oot mun kaveri oot mun kaveri ja jotkut tytöt melkein pariutuvat siamilaisiksi kaksosiksi. Samaa ilmiötä olen valitettavasti huomannut myös äitien parissa, jossa omia kuppikuntia muodostuu herkästi, eikä niihin noin vaan päästäkään sisälle.
Kun oot mun kaveri, oot mun kaveri. 

245

Perjantai oli oikea meille vaatepäivä sillä takin lisäksi meille kotiutui fleecesetti, paita sekä housut. 

kaverikuva

fleecetakki ja samanoloiset housut, jotka nyt jäivät vähemmälle kuvaukselle

Kaikki ovat käytettynä ostettuja ja vaikka täällä blogissakin useimmiten näkyy vain uutena ostettuja vaatteita tykkäisin itse asiassa ostella enemmän käytettyjä vaatteita. Pari vuotta ja pari asunpaikkakuntaa sitten ostin itselleni vaatteita lähinnä vain kirpputoreilta ja monen vuoden ajan totuttuani maksamaan vaatteista alle kymmenen euroa kappaleelta oli suoranainen kauhistus astua pitkästä aikaa vaatekauppaan ja kahdenkymmenen euron rytkyjen pariin. Nyt lapsen saatuani voitte kuvitella pöyristykseni määrää, kun talvihaalarin hankinta oli ajankohtaista.  

Livekirppiskävijänä olen tavattoman laiska jo ihan vain näiden etäisyyksien vuoksi. Parhaimmat sijaitsevat kaukana Espoossa, mutta itse asiassa lähin vain kymmenen minuutin ajomatkan päässä Kauklahdessa. Tarjontaan tosin olen hieman pettynyt.

vk-takki

<3Seppälä.

Lauantaina hengailimme koko perhe, ulkoilimme, saunoimme sekä söimme hyvin. Perus perhepumpulia. Sunnuntaina saimme vieraiksi äitini sekä tätini ja mieskin katosi veljensä luo pariksi tunniksi.

Tänään minulla on niin suuri maanantai-fiilis ettei loppuakaan. Aivan täydellinen kolmen v:n kombo, väsyttää, viluttaa ja v.... Jokainen päätelkööt itse tuon viimeisen "veen". Lähdimme aamupalan jälkeen ulos ja olisimme ulkoilleet pitkäänkin sekä kerrankin mielellään ilman tuota aivan jäätävää tuulta. Harmitti oikein viedä lopulta poika sisälle, joka urheasti olisi tepsutellut tonttia ympäri varmaan toisenkin tunnin, mutta itse tunsin jo saaneeni aivan tarpeeksi. 
Lounas syötiin huonosti ja maidotkin kaadettiin ruokapöydälle, eikä päiväunillekaan suostuttu ilman puolen tunnin kiukkua. Toivottavasti loppupäivä näyttäisi kirkkaammalta!

244

Siivous on päivän sana, kiitos tuon purevan pakkasen. 

Mikä auringonpaiste! Mikä pakkanen...

Olemme imuroineet koko alakerran sekä pesseet lattiat, mutta vielä pitäisi sama innostus kohdistaa tuonne yläkertaankin. Voi olla, että keräilen innostusta loppupäivän ja tartun toimeen vasta huomenna, sillä päiväunien jälkeen on edessä pieni ajelulenkki kuntamme fb-kirppikseltä ostamani takin perässä. Ostin pojalle kevääksi käytetyn Po.pin kuoritakin tuon aiemmin kirpparilta haalimani Reiman vk-setin kaveriksi, joten nyt pitäisi pärjätä. Vanhalla Cirafin haalarilla emme taida tehdä enää mitään, sillä siitä uupuvat kaikki liikkuvan lapsen haalarin vaatimat hienoudet ja saattaa jäädä pieneksi. Ehkä sen kauppareissuille vielä päälle heittää, jos mahtuu ja kunhan tiedossa ei ole kuraleikkejä.

Viikonloppuja kaikille, me vetäydemme perhepumpuliimme!

243

Kun syömättömyys on päivän sana.

Pieni pojankoltiaiseni, joka on tunnetta vahvasta tahdostaan on kehittänyt nyt myös ruokailua kohtaan vahvan minä itse -asenteen. Aluksi pidin koko juttua vain nirsoiluna ruokaa kohtaan, kun suu ei enää millään avautunut kohti tulevalle lusikalle ja suurempia palasiakin vain näperreltiin omin sormin. Herkut tietysti menivät syötettyinäkin alas, mutta arkiruoalle vain irvisteltiin. Itkut eivät olleet kaukana, kun pieni taaperoni kieltäytyi lounaasta ja päivällisestä jo kolmatta päivää peräkkäin eikä välipalojakaan olisi napsinut millään.

Eilen illalla koin heurekahetkeni, kun kippasin kotitekoisen banaanirahkani iltapalalla pojan nenän eteen eikä ruokailusta taaskaan tullut mitään. Lykkäsin lopulta väsyneenä lusikan pienen herran käteen ja kappas; hetken rahkassa pyörittelyn jälkeen lusikka kohosi kuin kohosikin kohti suuta. Ja rahka myös jäi suuhun. Puolen tunnin ihmettelyn jälkeen lautanen oli tyhjä ja pojan maha täynnä, kasvotkin olivat saaneet osansa. Sama toistui tänään lounaalla ja taas kerran lautanen oli tyhjä. 

Nyt ongelmaksi on muodostunut tarjottavan ruoan muoto, sillä aivan kaikki eivät pojan lusikassa pysy vaikka lusikalla onkin osattu syödä jo pitkään. Rahka meni sekä lounaan liha-perunasoselaatikko, mutta miten käykään riisiruokien kanssa? Millaiset ruoat te olette testanneet toimiviksi omapäisten syömäreiden kanssa?

Päivälliseksi tuumailin vanhaa kunnon spagettivuokaa, joka ainakin aiemmin on tuolle nirsoilijalle kelvannut ja lusikankin kera saattaa olla toimiva yhdistelmä. Harmikseni vain satun itse olemaan juurikin riisiruokien suuri ystävä, joten kanacurrysta saatamme joutua pitämään pientä taukoa.

242- Rakkaus ja tulevaisuus

Rakkaus on asiana varsin ihmeellinen kaikkine muotoineen ja muutoksineen.

Lapsen syntymisen myötä eräät rakkaussuhteet muuttuvat ja muokkaantuvat antaen tilaa uudelle rakkaudelle, äidinrakkaudelle. Lapsen synnyttyä suhde joutuu koetukselle melkein jokaisella, enkä todellakaan ihmettele kasvavia erotilastoja vauvaperheiden kohdalla ja myönnän itsekin vauva-arjen vaikeuden ja toisinaan mieleen hiipineet mietteet kahdesta kodista - olisiko kaikki silloin helpompaa. Me selvisimme ensimmäisestä vuodesta, mutta nipin napin ja suhdetta paikkailemme vieläkin sekä yhä edelleen yritämme totuttautua uusiin rooleihimme äitinä ja isinä, emme pelkästään parisuhteen osapuolina. 
Vieläkin, vaikka lapsen syntymästä onkin jo yli vuosi. 

Nyt kun ensimmäinen on jo ylittänyt sen vuoden rajapyykin nousevat utelut seuraavasta lapsesta lähipiirissämme, kun kaikki muutkin tuntuvat niitä lapsia pykertävän nopealla tahdilla tähän maailmaan. Miksi emme myös me? Jopa naapurostossa ihmetellään suunnitelmaamme, jossa esikoisemme menee tarhaan ja äiti töihin edes hetkeksi ja katselemme seuraavaa sitten myöhemmin. 

Niin, miksipä emme myös me. Suoraan sanottuna siksi, että uskon ettei parisuhteemme kestäisi toista lasta näin nopeasti ja toisaalta, kuka minua enää palkkaa lähihoitajan ammattiin jos nyt vietän lokoisasti viisi vuotta kotona? 
Ja silti asiaa ihmetellään. Kun nyt nuokin tuon toisen tekaisivat, helpompaa pienellä ikäerolla.. Kerron haluavani vielä lisää lapsia ja kulmat nousevat vain korkeammalle. Milloin ihmeessä siitä tuli paha asia, että haluan turvata oman työllistymiseni ja tulevaisuudessa kykyni elättää omat lapseni? Miksi ihmeessä minusta tuntuu, että yleisen mielipiteen mukaan minun pitäisi tehdä kaikki haaveilemani viisi lasta toinen toisensa perään?