246

Äitiys ja ystävyys on mielenkiintoinen asia. 

Tultuani äidiksi halusin haalia itselleni äitiystäviä ihan vain siksikin, että seuraa olisi aamupäivinä kun vanhemmat ystävät luonnollisesti opiskelevat tai käyvät töissä. Myöskin joku, jolle puhua välillä myös niistä vauvojen parhaimmista puolista oli tarpeen, sillä silloiset lapsettomat ystäväni tuskin olisivat samalla tavalla ymmärtäneet polviin asti roikkuvia silmäluomiani tai räjähtämispisteessä olevia rintoja. Ensisijaisesti halusin ystäviä samasta kunnasta, mutta autollisena olen usein ollut suostuvainen myös hieman ajelemaan sen seuran perässä. Ja tämän kunnankin sisällä sitä autoilua tulee harrastettua, joten pieni lenkki Espooseenkaan ei ole juuri mitään. 

Olen aina ollut hieman huono ystävyyssuhteissani, vaikka luonteeltani olenkin aikamoinen kaikkien kaveri, mutta siltikään minulla ei ole elämässäni kuin kourallinen ihmisiä, joita tosissani voin kutsua ystävikseni. 
Äitiys söi heistäkin osansa. 
Ystävyydessä kuin elämässä yleensäkin luontainen pessimistini nostaa herkästi päätään ja ystävyyssuhteiden solmimisesta tulee vaikeaa ja ne usein jäävät hyvänpäiväntuttu-asteelle, kun en minkään usko kestävän. Lähinnä siksi, että monta hyvää ystävää olen jo elämästäni saanut hyvästellä joko opinnoille tai uusille paikkakunnille. 

Ensimmäisen hyvän ystäväni kadotin jo osaksi yläasteella, mutta olihan ystävyyttä kestänytkin jo ala-asteelta asti. Lukion ensimmäisellä tutustuin ja ystävystyin paremmin uudestaan, mutta lukion toisena vuonna häntä kutsui toinen asuinpakkakunta. Loppuaika lukiossa menikin sitten pienessä kaveripiirissä hengaillessa, mutta kunnon ystävää ei sieltäkään noussut esiin. Eräs vanha kaverini yläasteelta palasi elämääni lukion loppupuolella ja hänestä muodostui minulle luottoihminen, mutta tämä ystävyys on sittemmin hautautunut äitiyden alle. Ammattikoulu ja uusi ihminen, lapseni kummitäti, joka kolmen vuoden kaveruuden jälkeen muutti kolmensadan kilometrin päähän opiskelemaan kolmeksi vuodeksi ja jonka kanssa näemme ehkä parin kuukauden välein. Äitiystävä, jonka kanssa kaikki natsasi ja lapsen kiukuttelutkaan eivät hävettäneet hänen seurassaan, taas uusi paikkakunta.

Välillä tekisi mieli niin heittää hanskat tiskiin tämän ystävyysshaissen kanssa ja hautautua vain sohvannurkkaan, mutta pakko se on ilmeisesti uudestaan yritettävä. Lapsuudessa ystävyyssuhteet olivat vielä niin helppoja, niihin ei tarvittu muuta kuin kiinnostus samoista leluista ja ystävyyteen uskalsi heittäytyä, näin vanhempana luonteidenkin pitää aivan eri tavalla natsata. Enää ei pitkälle pötkitä My Little Pony- innolla ja supattelulla siitä, kuinka komea se naapuriluokan Janne onkaan. Tai ainakaan itse en ole ainakaan onnistunut keräämään ympärilleni ystävyysjoukkoa, jonka kanssa hehkuttaisin pelkästä Johnny Deppistä päivät pitkät, johan mieskin voisi siitä nokkiinsa ottaa. 

Yläasteella ystävyyteen hiipii joku erilainen tekijä ja varsinkin teinitytöt osaavat olla toisilleen todella armottomia, mutta silti päin naamaa vain hymyillään. Ystävyydestä tulee melkein osa peliä, kun oot mun kaveri oot mun kaveri ja jotkut tytöt melkein pariutuvat siamilaisiksi kaksosiksi. Samaa ilmiötä olen valitettavasti huomannut myös äitien parissa, jossa omia kuppikuntia muodostuu herkästi, eikä niihin noin vaan päästäkään sisälle.
Kun oot mun kaveri, oot mun kaveri. 

Rairairai

Kävin eilen juhlistamassa lisääntyviä vuosiani eräässä paikallisessa pubissa.

Aloittelimme iltaa syömällä Rossossa maistuvat pitsat, joiden jälkeen kävelimme kaverini kanssa torin toiselle puolelle erääseen pieneen kuppilaan, jossa viihdyimme loppuillan terassilla. 

Isimies vahti kotona minimiestä.
Harmi vain, ettei ilma ollut kuin morsian.

Oli vaan niin virkistävää olla ihmisten ilmoilla pitkästä aikaa!

Karaoke karkoitti meidät kotiin jo kymmenen jälkeen, sillä terassi sulkeutui silloin ja sisälle olisi ollut pakko siirtyä.
Valitsimme siis suunnata omia reittejämme kotia kohti, minä taksilla ja kaverini kävellen. 

Jopa taksikuski osoittautui mukavaksi vanhemmaksi herrasmieheksi, jonka kanssa juttu luisti koko taksimatkan eikä kolmenkympin kukkaron kevennyskään lopulta ärsyttänyt niin paljoa.

Mies oli ihmeissään, kun kotiuduin jo ennen yhtätoista. 

En tosin ikinä ole ollut mikään hirveä riekkuja - lähden mieluiten ajoissa jo kotia kohti, varsinkin nyt kun aikaiset aamuherätykset ovat taattuja.

Jäin lopulta alakertaan nukkumaan piiloon mahdollisilta yöherätyksiltä ja mies kapusi yksinään minimiehen kaveriksi. 

Aamulla heräsin selkä ja niska aivan jäykkänä - alakerran pikkuruinen vieraspeti ei näemmä ole minun nukkumapaikkani ja selkä näyttää hyvin tottuneen pehmeään joustinpatjaan. 

Olisi pitänyt kaatua vain sovinnolla sohvalle.

Nyt fiilis on aivan mahtava ja hyvää mieltä on varastoitu varastoon rutkasti; ystäväni nimittäin muuttaa opiskelujen myötä toiselle paikkakunnalle, joten tapaamisemme tulevat harvenemaan rutkasti. 

Tuommoiset pienetkin irtiotot auttavat jaksamaan pitkälle.

Sydän

Hyvää
ystävänpäivää!

Ystävänpäiväkortti, jonka miehelleni tänä aamuna silmä poskella väkersin.

Nauttikaa tästä kaupallisesta päivästä 

ja

viettäkää se niiden parissa, keistä oikeasti välitätte. 

Ja miksei jokainen päivä voisi olla

ystävänpäivä.

Vaihtelu virkistää

Palasimme juuri jälkipolveni kanssa tuolta lumen ja jään valtakunnasta, ulkoa siis. Taitoimme matkaa aina niin luotettavan (köh..) Pököttini kyydissä ja kuskina toimi, kukas muukaan, kuin aina yhtä luotettava (köh) minä.
Ai että kyllä hirvitti hieman, kun noillä pikkuteillä tuo ajotuntuma oli huomattavasti lähempänä kaurapuuroa kuin asfalttitietä.

Syy tosin autolla ajelemiseen oli niinkin mukaisa, että pitäydyin lupauksessani lähteä tänään kotoa kauemmaksi, enkä kadu sitä ollenkaan. Kävimme pojun kanssa nimittäin tapaamassa uutta tuttavuutta, kenen kanssa olen vaihdellut sähköpostia jo kesästä asti, mutta ketä en vielä ole kertaakaan ihan livenä tavannut. Kyseessä oli eräs toinen täkäläinen äiti, jolla on pari kuukautta L:ää vanhempi poika itsellään. Ja voi että, kuinka tuo pikkuinen nautti! 
Vanhempi leikkikaveri, jolla tuo liikeulottuvuus on hippasesti suurempi, oli kovin kiinnostunut L:stä ja halusi kovasti osoittaa L:lle hieman rajumpaa rakkautta sörkkimällä tämän poskea jatkuvasti. 

Onneksi L ei pienestä välittänyt, vaan innoissaan öhisi siihen asti, kunnes nälkä ja lopulta väsymys yllättivät. 

Oli niin virkistävää jutella taas pitkästä aikaa ihmisen kanssa, jota ei harmita keskustella aiheesta vauvat.  Tosin tuntui siltä, että aika loppui inhottavasti kesken, mutta vauvan kanssa täytyy mennä vielä vauvan ehdoilla. Kunhan tuo ukkopötkö vaan vielä hieman kasvaa, niin pääsemme paremmin kyläilemään.
 
Eli toisin sanoen, päivä on ollut mitä mainioin. Samaa kaavaa noudatti viime yö, sillä L heräsi vain yhden (1!) kerran ennen kello kuutta ja tutin saatuaan nukkui vielä tunnin lisää. Tosin tuo yksi herääminen oli hieman erilainen kuin muut, sillä L heräsi ensimmäistä kertaa ihan itkien, vaikka yleensä heräämiset ovat olleet ähinää. Päätin sitten syöttää hänet jo hieman normaalia aiemmin, sillä se oli ainoa mikä pojun rauhoitti. Mutta nälkä ilmeisesti olikin syy pienen itkuun, sillä poika nukahti samantien ahmittuaan ensin maitoa itseensä ja maidon voimalla jaksettiinkin uinua ihanasti taas toiset viisi tuntia putkeen.

Sain myös taistelumeriittini tämänpäiväisen autoiluun kohdistuvan urotyöni merkeissä, sillä molemmista käsivarsista löytyy (alla referenssikuva) turvakaukalon kantoaisan hiertämää ihottumaa. Ensi kerralla olen astetta viisaampi ja otan parkkipaikalla mukaani pelkästään lapsen ja jätän (yllä näkyvän) miljoonakiloisen möhkäleen suosiolla autoon odottamaan kotiinlähtöä.

Onpa muuten oma käsivarsi oudon näköinen, kun sen kameralla ikuistaa.

Kuvia, jotka eivät liity tekstiin mitenkään.

Kuvat ovat eilisiltä vaunulenkeiltämme, lisäilin ne instagrammiin ja  sieltä nappasin ne vielä tännekin näkösälle.

Eilen ehdin juuri itsekseni tuskastella sen asian kanssa, että meillä ei enää juurikaan nukuta päivisin. Poju torkahtelee aina pieneksi toviksi, mutta kunnon parin tunnin unia ei tule vastaan missään vaiheessa. Koko ajan haukotellaan ja nukahdetaan lopulta vain tutin kanssa, ilman sitä itketään.

No, eilenpä sain poikani viimein unten maille, mutta pelkästään antamalla hänelle hieman korviketta. Tiedän hänen olevan juuri niillä viikoilla, jolloin ongelmaksi voisi todeta tiheän imun kauden, mutta tämä alkaa olemaan jo todella naurettavaa, jos sen aikana ei suostuta päivisin yhtään nukkumaan.
Ja selvästi ollaan silti väsyneitä.

Kun poika lopulta uneen pääsi, nukkui hän kaksi tuntia putkeen, heräsi ja söi rintaa ilman raivareita ja nukkui toiset kaksi tuntia.
Tosiaankin, henkimaailman hommia tämä lapsenkasvatus.

Mutta illalla, voi illalla...
Silloin koimme aivan tajuttomat rintaraivarit. Nyytti ei ole ikinä itkenyt noin, ensiksi syötiin hyvällä ruokahalulla mutta sitten se alkoi. Ja huuto vain yltyi, kun rintaa yritti uudemman kerran tarjota. Tutista löytyi lohduke, jonka parissa viihdyttiinkin parikymmentä minuuttia.

Uudemman kerran kun yritin imettää, mentiin saman kaavan mukaan.
Aluksi hyvä, kohta taas ei.
Ja taas itkettiin.
Hyvä niin pitkään, kun tutti pysyi suussa,
kun se tippui taas itkettiin.

Mies sai pojan nukahtamaan jossain vaiheessa, mutta ajasta en tiedä, sillä itse nukuin jo siinä vaiheessa sohvalla. Heräsin yhdeltätoista siihen, kun poika ähisi ja tuhisi nälkäänsä sohvan vieressä vaunukopassa, mies oli ilmeisesti jättänyt pojan siihen nukkumaan ja mennyt nukkumaan itsekin.
Ei näemmä ollut minua hennonnut herättää.

Tällä kerralla ruoka maistui hyvin ja ilman itkuja. Myöskään nukahtamisessa ei ollut ongelmia.

Tänä aamuna sain mitä mainioimman herätyksen, sillä poika ähisi ja piereskeli kuin mikä vieressäni. Lopulta totesin pelin olevan menetetty ja silmäni avatessa vastassa oli mitä ihanin hymy.
On se vain niin suloinen.

Kohta lähdemme taas yllänä kyviin maisemiin löntystelemään, jos sää sen sallii.
(Eilen jo kirosin luontoäitiä päättämään siitä, että sataako vai paistaako se aurinko, sillä se jatkuva vaihtelu sai minut näkemään punaista.)

Jossain vaiheessa iltapäivällä ystäväni tulee käymään kahvilla ja sen jälkeen myöhemmin illalla, miehen tultua kotiin of course, lähden erään toisen ystäväni kanssa Leppävaaraan etsimään itselleni mekkoa ristiäisiin.
Jokainen täällä päin asusteleva voi itsekseen miettiä, missä mahdollisesti saatan siellä Leppävaarassa käydä.


köh, Sello, köhköh

Have a great day,
everyone!

Viikonloppu ja ristiäisistä

Viikonloppuna saimme viimeinkin sähköt kylpyhuoneeseemme ja olen täysin rakastunut niinkin yksinkertaiseen asiaan kuin lattialämmitys. Yhdestäkään kylpyhuoneesta, joka kodissani on sijainnut, ei ole tuollaista luksusta ikinä löytynyt, mutta nyt siihen on tullut muutos.

Ja se tuntuu niiin kivalta paljaille varpaille.

Muuten viikonloppumme olikin aika tavanomainen,
paitsi sunnuntai, jolloin jätin nuo mieheni pariksi tunniksi kahden kesken ja säntäsin  ystäväni luo, ristiäistarjoilut mielessä. Meillähän ei tuossa hellassamme uuni tahdo toimia, joten en halunnut lähteä yrittämään kasvispiirakan kokeilua omassa uunissamme. Ja toiseksi, kyseinen ystäväni on kasvissyöjä, joten uskoisin hänen osaavan taikoa maistuvamman kasvispiirakan vieraillemme, kuin minä itse. Joten lähdin häneltä uunia lainausta sekä leipomisvinkkejä kerjäämään.

Maistoin tuolla reissulla myös ensimmäistä kertaa olutta yli 10kk, ja täytyy sanoa että jo se yksi hujahti hetkeksi nuppiin.

Piirakkaamme päätyi lopulta hyvinkin yksinkertainen täyte, joka sisälsi fetaa, kirsikkatomaattia, paprikaa sekä kesäkurpitsaa. Ja täytyy sanoa, näin vannoutuneena lihansyöjänä että hyvältä nuo kasvikset ainakin tuossa muodossa maistuvat. Itsehän en pidä fetasta enkä paprikasta, mutta tuossa piirakassa niiden olemassaoloa en edes huomannut. Löimme myös lukkoon ristiäistarjoilut.

-Voileipäkakku (kinkku, mieheni ystävä tekee)
-Herkkusieni-tomaatti-mozzarella piiras
-Feta-kirsikkatomaatti-paprika-kesäkurpitsa piiras (kasvissyöjäkaverini tekaisee molemmat piiraat)

-Kermakakku-unelma (tilataan, siksi tästä kakusta ei ole juurikaan isompaa näkemystä vielä)
-Lime-valkosuklaa juustokakku (leivon itse)

Näiden lisäksi vieraittemme suuhun päätyy myös ne tavalliset kahvit/teet/mehut ja ehkä me Domino-keksejäkin vielä taiomme lautasille, varsinkin pienemmille juhlavieraille.

Mitään kolmen ruokalajin illallisiahan tässä ei ole tarkoitus viettää, mutta toivottavasti nämä riittävät. Vieraita on näillä näkymin tulossa 24, mutta luvusta voi vielä lähteä kolme pois, riippuen siitä ottaako oma isäni osaa ehkä ainoan lapsenlapsensa ristiäisiin. Kihisen kiukusta, mutta en kyseisestä asiasta viitsi tämän enempää puhua. Jos isäni ei viitsi lähteä, eivät isovanhempanikaan pääse tulemaan ja tämäkös vasta ottaa päähän vieläkin enemmän.

Hieman jo alkavat hikikarpalot nousta otsalle, sillä
ristiäisiä nimittäin vietetään 20.10 ja päivät alkavat hupenemaan hitaasti, mutta varmasti.

                 Näihin tunnelmiin on hyvä lopettaa ja tämä mamma palaa oman tuhisijansa luo :)

rv. 33+0

Tänään hyppäsin kymmenen aikoihin koslani kyytiin ja karautin keskustaan tapaamaan yhtä parhaimmista ystävistäni. Emme ole nähneet kuukauteen, sillä kaverini tekee ihan hulluja päiviä kesätöissään ja tämäkin päivä oli hänen ainoa vapaapäivänsä koko viikolla.

Oli piristävää nähdä pitkästä aikaa, eikä ajankulua edes tahtonut huomata. Myös se, että itse pääsi pois täältä peltojen keskeltä hetkeksi oli sanoin kuvaamattoman mukavaa.
En ollut edes tajunnut itse sitä, miten ihminen voi kaivata pieniä asioita, kuten sitä että voi kävellä jonnekin. Tietysti keskustaan päästäkseni minun tuli ajaa sinne, mutta itse siellä pääsimme kaikkialle jalkojemme turvin.

Istuskelimme ensin parisen tuntia ystäväni luona, kävimme läpi kuulumisia kahvin äärellä ja tuijotimme hetken aikaa elokuvaa televisiosta. Muistelimme ilolla menneitä, kuten mm. sitä kuukautta jonka vietimme Englannissa ja ensimmäistä kouluvuottamme, josta tuntuu olevan niin vähän aikaa. Kauhistelimme molemmat sitä, kuinka nopeasti aika todella on mennyt eteenpäin ja ystävältäni melkein loksahti leuka maahan, kun mainitsin että eihän minunkaan laskettuun aikaani ole enää kuin 7 viikkoa.

Kun sää selkeni hieman, karautimme kaupoille ja kiertelimme vanhoja tuttuja paikkoja. Kappahlista löysin itselleni vilpoisat shortsit, jotka vielä kaiken lisäksi mahtuivat päälleni! Eivätkä ole edes mitään mamma-merkkiä joten kyllä voin todeta hymyn levinneen aika isoksi siinä vaiheessa, kun tajusin shortsien mahtuvan. Eivät nämä nyt silmiä hivele, mutta kotona ja tuossa omalla pihalla menevät vallan mainiosti.

Omani tosin ovat vihreät.

Kuva: kappahl.fi

Lopulta päädyimme syöpöttelemään läheiseen Rossoon, jonka jäljestä erkanimme omille teillemme.
Pitää kyllä ottaa pian uusiksi, kunhan ystäväni taas malttaa viettää ansaittuja vapaapäiviään.