283

Työarkea nyt kolmisen viikkoa eläneenä pohdin, että voisin summata yhteen perheemme fiiliksia siitä, miten arki muuttui kun äitikin lähti töihin. Yksi sana, kiire. Kaikkialle tuntuu olevan nykyisin kiire, kiire töihin, kiire töistä, kiire hakea poika kotiin, kiire mennä kauppaan, kiire saada ruoka aluilleen ja kiire päästä illalla nukkumaan, että jaksaa taas seuraavan päivän kiireen kunnialla. Voisi kuvitella, että viikonloput olisivat helpompia, mutta työni ollessa epäsäännöllisen säännöllistä vuorotyötä, saatan aivan hyvin olla kolme viikonloppua kuusta itse töissä ja nauttia vapaani viikolla, joko kaksi päivää putkeen tai päivä siellä, päivä täällä. Kaksi viikkoa saatetaan mennä yhdellä vapaalla per viikko ja viimeisellä viikolla vapaita saattaa puskea päälle kolmekin.
Silloin tietysti helpottaa, mutta kotiäiti-fiiliksen muodossa, sillä useimmiten mies on juuri silloin itse töissä. 

Poika on kamalasti äitinsä perään. Kahteen viikkoon ei ole isä kelvannut aamulla aamupesuihin tai edes vaippaa vaihtamaan ja itse saan mennä tukkaputkella, että kerkeän töihin seitsemäksi. Sitten kun ovesta katoan, kelpaa isi vihdoin. Jos illalla olen kotona, olen ainoa joka kelpuutetaan sänkyyn viejäksi. Jos aloitan pukemaan poikaa, niin isille lankutetaan samantien ison huudon kera, jos hän epähuomiossa tarjoutuu avustamaan vaikka sormikkaissa. Päivisin, jos olemme vapaalla kotona, toistuu mantra "äiti,äiti,äiti,äiti,äiti,äiti" niin useasti, että välillä tuo maailman ihanin sana muuttaa muotoaan aivan totaalisesti.

Turvaudun siihen, että poikamme on vielä niin pieni, vasta hieman yli kaksivuotias ja me vasta totuttelemme. Tunnen toimineeni oikein, kun huomaan pojan kaipauksen ja se lämmittää sydäntä monella tasolla, mutta myönnän sen, että on päiviä joilloin antaisin mitä vain, että saisin hetken levätä sohvalla ilman jatkuvaa "äiti-äiti" mantraa korvissani. 

Ja olemmehan me edistyneet jo, sillä nykyisin perheemme miehet pystyvät jo aamuisin syömään aamupalan aivan kahdestaan.

282

Ihana, kamala uhma on rantautunut tähän huusholliinkin oikein kunnolla. Kun pyydän aamulla juuri herännyttä lasta tulemaan pissalle ja hän katsoo minua sillä tietyllä ilmeellä mieleni tekisi välillä heittää pyyhe kehään heti käsittelyssä. Arvaan jo miten aamun käy, maanittelen ja poika juoksee karkuun. Juoksen karkurin kiinni ja sanon astetta komentavammalla äänellä "pissalle, nyt." Silloin se alkaa, poika kaareutuu, potkii ja huutaa, kuin syötävä sika sylissä. Potalle päästäessä riuhtominen yltyy ja mahdollisuudet kauniisti istumisesta ovat ampaisseet jo raketilla kuuhun. Pissat päätyvät lopulta kaaressa seinään tai pesukoneen taakse ja seuraava kamppailu on edessä, kun vastassa on seuraavaksi hampaide harjaus. Kaksivuotias haluaa välttämättä nyt heti hammasharjan itselleen eikä äiti saisi harjata ollenkaan. Taas lankutetaan sylissä, kun hammaspeikkoa yritetään karkottaa Muumipeikon avustuksella (trust me, joskus toimi, ei enää. Muumipeikko ja Hammaspeikko eivät ole ottaneet rauhallista matsia hetkeen)

Minä vielä jotenkin jaksan ja yritän saada asiat hoidettua nätisti. Mutta auta armias, kun miehen olisi aika ottaa ohjat. Silloin kiukkukakaroita tuntuu olevan kaksi ja maailmansotakaan ei kuulosta kaukaiselta. 

Ruoka ei maistu, lelut ovat aivan pyllystä ja uloskaan ei ole kiva mennä ilman paria juoksupyrähdystä olohuoneen ympäri. Pysyy ainakin äiti kunnossa, kun haalari toisessa kädessä yritän kahmaista kainalooni kaksivuotiasta, joka uhman keskellä tuntuu jättävän jälkeensä maailmanluokan sprintteritkin.

Välillä minua väsyttää ja suoraan sanottuna ärsyttää käydä uudestaan samat tappelut asioista, jotka ovat sujuneet mutkattomasti jo pitkään. Tai silloin, kun aluksi hyvin sujunut homma muuttuukin kertaheitolla, kun poikaa ei enää huvitakkaan. Yritän kovasti mantrata päässäni, että tämä on vaihe joka tulee ja menee. Vaihe, joka on tarpeellinen ja kertoo pojan itsenäistymisen alkamisesta. Oman minuuden löytämisestä. 

Vaihe, joka ainakin minua vanhempana ottaa pattiin niin kovasti, etten aina edes sanotuksi saa.

Täytyy kyllä myöntää, että piilopaikat ovat hauskuuntuneet uhman myötä.

281

Meidän nykyinen arkemme on muuttunut jo pienesti elokuun aikana, mutta syyskyyn 22 päivä alkavat aivan uudet ajat, sillä tämä äiti meni ja nappasi itselleen työpaikan ainakin vuodeksi eteenpäin. Poikamme tosiaan aloitti päiväkodissa jo elokuun neljäs päivä ja harjoitteli enemmän ja vähemmän kaksi ekaa viikkoa ja siitäkin eteenpäin on ollut hoidossa normaalia lyhyempää päivää. Samana maanantaina minä ilmoittauduin työvoimatoimistoon työttömäksi työnhakijaksi ja olenkin viettänyt päiväni enemmän tai vähemmän työpaikkailmoitusten parissa. Jo kesän aikana lähettelin hakemuksia, mutta lopulta pääsin hastaatteluun vain yhteen paikkaan. Sielläkin suuria lupailtiin, mutta ilman paikkaa jäin. Ehkä hyvä näin, sillä nyt olen todellakin innostunut.

 

Nomnom, ruokalistan parhaat palat.

  Jo pelkästään elokuun aikana olen hakenut niin moneen työpaikkaan, etten enää kaikkia edes muista. Osasta en koskaan ole kuullut pihaustakaan takaisin, osalta on tullut, "valitettavasti valintamme ei kohdistunut sinuun." Ja ymmärrän kyllä, sillä työnhakijana tilanteeni ei ole ollut kaikista parhain. Kyllä, ammattini on tällä hetkellä hyvin työllistävä, mutta se mikä minulta uupuu ja monilta sitä taas löytyy, on se kuuluisa työkokemus. Olen tavallaan yrittänyt nauttia tästä ajasta, jonka olen saanut ja tehdä rästihommia alta pois. Ja osaksi olenkin nauttinut, mutta kyllä se omatunto on välillä nostanut päätään juuri siksi, että minä olen kotona ja poika tarhassa. Aivan turhaan.
Minua on suututtanut ja olen useasti ollut hyvin turhautunut tästä asiasta, vaikka poika onkin todella hyvin sopeutunut omaan ryhmäänsä ja päiväkoti on todella pieni, jotta meidänkin pikkuisemme siellä saa tarvitsemansa huomion.

Mutta silti. 
Minua on raivostuttanut se, että asiat ovat junnanneet paikallaan niin pitkään ja aikaa on kulunut eikä mitään konkreettista ole tuntunut tapahtuvan.

Viikonloppuisin olemme sitten yrittäneet oikein kunnolla viettää laatuaikaa toistemme kanssa ja ainakin itse olen yrittänyt kuroa takaisin niitä viikolla menetettyjä yhteisiä tunteja.

Tavallaan olo on haikea. Mutta olo on myös tyytyväinen ja kiitollinen, kun tämä epävarmuus on ohi. Nyt tiedän, mitä tuleva vuosi tuo mukanaan ja mitä minä tulen tekemään, enkä joudu enää roikkumaan työvoimatoimiston langoilla jatkuvasti. Sijaistan äitiysloman, joten rupeamasta voi tulla jopa tuota vuottakin pidempi. Ja salaa haaveilen, että ehkä sen putken jälkeen myös meidän perhettämme voisivat vauvauutiset kohdata.

Ehkä on luonnollista, että kesän taittuessa syksyyn myös arkemme muuttuu. Toivottavasti parempaan ja sopeudumme kaikki näppärästi tähän, kun äitikin käy töissä.

280

Olen pitkään pohtinut mitä teen tämän blogini kanssa, kirjoitanko enää, kirjoitanko vähän, kirjoitanko ja panostanko tosissani. Totuus on, etten itsekään oikein tiedä. Kuten huomata saattaa, en ole alusta asti ollut mitenkään tavattoman taitava tai edes lupaava bloggaaja, olen yrittänyt olla oma itseni. Olen kirjoittanut, kun siltä on tuntunut ja jättänyt kirjoittamatta, jos fiilikset ovat niin vihjailleet. 

Melkein koko kesän vietin hiljaiseloa ja täytyy sanoa, että en pode pahaa omaatuntoa siitä. Nautin kesästä ja rauhallisuudesta, enkä edes kaivannut blogini pariin. Enkä edes tiennyt, mitä kirjottaisin. Aurinko paistoi ihan yhtälailla kaikille muille, kuin meillekin ja samanlaisia lenkkareita vilahteli myös meidän poikamme jaloissa, kuin miljoonilla muilla.

Kesän loppu koittaa ja päiväkoti alkoi. Myös me valmistauduimme päiväkodin aloitukseen samalla tavalla, kuin monet muutkin, joiden blogeilla on enemmän seuraajia. Ostimme samat kurahousut ja reput, kuin joka kolmas muukin mamma. Mistä siis kirjoittaa?

Nytkään en rehellisesti tiedä, mitä sanoisin ja mitä en. En lopeta, en lupaa postauta päivittäin. Lupaan jatkaa ja kirjoittaa, kun asiaa tulee.

 

279

Myös minulla on tällä hetkellä ongelmia lukea seuraamiani blogeja kiitos Bloggerin, joka tosissaan suostuu näyttämään aina vain yhden päivityksen kerrallaan. Onneksi olen aikoinani onnistunut siirtämään seuraamani blogit myös blogloviniin, josta myös MEIDÄT löytää.

Suosittelen testaamaan, jos samasta ongelmasta kärsit!

278

 Elokuussa alkava päivähoito on aiheuttanut allekirjoittaneelle suuresti stressiä ja unettomia öitä niin sopivan puvustuksen, kuin äidinpienirakasvauva - tykytysten myötä. Mitä kummaa sinne kannataa ostaa? Ja miten nimikoida? Laitetaanko sinne tarhaan päälle se maailman parhain talvitoppa, vaiko ostetaanko joku halvempi?

Vol.1 Valmistelut

Ulkovaatteet.

Välikausihaalari oli helppo, sillä meillä löytyy tällä hetkellä jo harmaa välikausihaalari H&M:stä koossa 86. Se kestää, jos kestää ja mahtuu, jos mahtuu. Varulle halusin hamuta toisenkin haalarin, mutta uuteen en raaskinut lyödä rahojani kiinni, joten lopulta ostin ystäväni pojan vanhan Reimatecin tulevaa päiväkotisyksyä varten. Varuilla kotona odottaa vielä Reimatecin takki+housut (92cm) yhdistelmä, jonka nappasin eteiseen roikkumaan jo viime talvena MLL kirpputorilta huokeaan parin euron hintaan.

Talvi. Hemmetti, semmoinenkin on olemassa. 

Koetan pelata varman päälle ja menin säästämään vielä viime talven toppapukumme, KappAhl KAXSin haalarin koossa 86, KOSKA haaveilen vielä, että se mahtuisi ainakin alkutalven. Keväällä kasvuvaraa jäi juuri sen verran, että toivoa on hyvä pitää yllä.

Kaveriksi menin varaamaan jo hyvissä ajoin alehintaan minulle ennestään tuntemattoman merkin Minymon toppahaalarin koossa 92cm. Haalari on huomattavasti ohuempi KAXSiin verrattuna, mutta tuon Thinsulate-vuoren pitäisi selittää se ja ajaa kuitenkin asiansa. Testattavaksi jää.

Kengät sekä muut oheistuotteet ovat vielä ostoslistalla, sillä en edes viitsi arvuutella mihinkä kokoon tuon pojanrääpäleen jalka mahtaakaan kasvaa syksyyn ja talveen menessä, mutta uskoisin että tänä talvena tulemme kokeilemaan Kuomia, kun kävelemäänkin on jo opeteltu kauan aikaa sitten. Ja salaa myös toivon, että viime talvena leipäläven kokoiset Reimatecin toppahanskat olisivat juuri sopivat tulevana talvena, jotteivat ne osoittautuisi turhaksi ostokseksi... 

 

Vinkkejä vielä, mitä puuttuu?

(ps.kurahousut muuten jäivät uupumaan kuvista, mutta sellaiset myös löytyvät)

277 - Viikonloppu, jona vanhenin muutaman vuoden.

Olen jo pidemmän aikaa vähitellen vaalentanut hiuksiani vaaleammaksi, jotta pääsisin eroon vanhasta punaisesta väristä ja itseasiassa koko värjäyskierteestä; halusin oman tummanvaalean värini takaisin.

  Tänä viikonloppuna päätin lopulta, että nyt riittää. Nyt tukassa ei ole vaaleanpunaisia raitoja eikä mitään vastaavaa, nyt minä värjään sen luonnonvaalean värini takaisin. Ajoin kauppaan ja kassan kautta autoon kävellessäni kädessäni oli saman merkin väri, jota olen aikaisemminkin käyttänyt useasti. Tätä sarjaa tosin kokeilin ensimmäistä kertaa.

Sävy näytti kivalta pahvilla, luonnonvaalea tuhka, aika tummahko kuvassa, mutta mätsäisi varmaankin omaan väriini. Lähtötilannehan alkoi olemaan jo aika kellertävä blondattu blondi, eli kaikki varmaan ymmärtävät. Niin feikki vaalea, ettei sitä esittämälläkään voi yrittää saada luonnolliseksi.

Ohjeissa mainittiin vaikutusajaksi vain vartti, jos alla on värinpoistoja, joten vartin päästä tepastelin suihkuun ja huvittunein ilmein katselin itseäni peilistä,

kylläpä se sinertää.

Kyllä, hiukseni värjäytyivät harmaiksi.

 

Onneksi olen välillä tavattoman huumorintajuinen ja tälläkään kerralla en osannut muuta, kuin rehellisesti nauraa tapahtuneelle ja räpsiä kuvia. Ei juma, minähän mummouduin täysin! Ikinä en olisi uskonut, että saan ensiharmaani ennen miestäni, joka tosissaan on minua kuusitoistavuotta vanhempi. Mies luonnollisesti kehui, vaikka itse tiesin totuuden; olivathan nuo kutrit aivan järkyttävän karmeat. Vaikka persoonaani kuuluukin kokeilunhaluisuus (varsinkin hiusten osalta) oli tämä silti aivan liikaa. Osasin nauraa asialla, mutta samalla päässäni raksutti koko ajan että mitäs nyt. Värjätä en enää uskaltanut, mutta en mielelläni viettää pitkää aikaa harmaanakaan ja lopulta keksin KC:n Color Maskit. Yrittänyttä ei laiteta, niinhän sitä sanotaan ja Hunaja oli pelastus.

Kuvien sävyt hieman vääristävät, mutta 20minuutin Color Maskin jälkeen tukka on alkanut saamaan jo hieman keltaista sävyä takaisin, eikä kyllä luonnossa tosissaan omaan silmään viherrä noin.

  

Tilanne juuri tällä hetkellä.
Elämä alkaa jo hymyillä ja tunnen, kuinka rypyt jo irtoilevat suihku suihkulta pois. Olen tosissani värjännyt hiuksiani seitsemäntoistavuotiaasta asti, niin kotona kuin kampaajallakin ja voin hyvällä omallatunnolla sanoa, että ennen tätä kaikki värjäilyni ovat onnistuneet täydellisesti. En tiedä missä meni vikaan, varmaankin tuo kuuluisa tuhka tuossa värisävyssä, mutta kokeilemalla oppii enkä aio lopettaa kotivärjäilyä. Hakusessa on edelleen se oma sävy, mutta nyt rauhoitan hiukseni hetkeksi ja apunani olkoon sen aikaa Color Mask.

  

Sen verran vielä kehun itseäni, että alimmainen kuva tosissaan on otettu hetki sitten, ilman meikkiä ja ilman instagrammien filttereitä. 

T. Vaikea akne nuoruudessa ja iho-ongelmia vieläkin,

 nyt kyllä hymyilyttää kun uskalsin.

276

Tuleva syksy stressaa minua jo aivan kovasti. Edessä on uuden arjen opettelu päiväkodin ja töiden merkeissä, mutta kun se työpaikkakin pitäisi ensin jostain saada. Olen lähetellyt työpaikkahakemuksia jo pariin otteeseen, välillä saamatta minkäänlaista vastausta ja välillä saaden sen "valitettavasti valintamme ei tällä kertaa kohdistunut sinuun." Tiedän että lähihoitajista on pulaa ja työpaikkoja paljon tarjolla, mutta kun minulta uupuu se kokemus. Minua hermostuttaa itseänikin ajatus vanhustenhoidosta, työstä josta minulla on edes pieni kokemus muualtakin työharjoitteluiden kautta, mutta kun kaikesta tuostakin on niin pitkä aika jo. Olen hakenut töitä kehitysvammahoitajana, ryhmäavustajana ja kohta varmaan yritän palata tuttuun ja turvalliseen, eli koulunkäyntiavustajien paikkojen tutkimiseen. Siitäkin olen työkokemusta kerryttänyt huiman vuoden verran.

Minä haluan töitä. Minä haluan töihin.
Minä haluan töitä, joiden tekemisestä pidän ja työpaikan, jonne lähtisin varmoin mielin. 
Mutta en todellakaan tiedä, onko se mahdollista.

275

Harvalta nämä tämän hetkiset helteet ovat varmaankin jääneet huomaamatta, mutta kerrottakoon nyt että ristus on kuuma. Tässä ei oikein tiedä mitä itselleen, saatikka tuolle pienimmäiselle pukisikaan pihalle, jotta a)ei tulisi liian kuuma tai b)ettei mikään paikka palaisi.  

Pitkähihaiset peittävät, mutta niissä nopeasti läkähtyy. Ollaankin menty kompromissilla, jossa varjossa nostelen puntteja ja hihoja ylös, mutta jos tuossa hiekkatiellä käymme suorassa auringonpaisteessa niin nappailen hihoja äkkiä alas. Rasvoja kun saa tuon koltiaisen niskaan yrittää sihtailla parin metrin päästä, mutta tänään onnistuttiin siinäkin, joten vaatteetkin olivat kevyemmät.

 Kylmä jäätelö kummittelee koko ajan takaraivossa, mutta halu ahtautua autoon sitä ostamaan on nollassa, joten ilman lettuja kummempia herkkuja ollaan menty.

Lisää tätä, sillä minä ainakin nautin!

274 - Haaste

Sain pitkästä aikaa haasteen, kiitokset Kahdesta kolmeksi-blogin.

Olen joskus alkuaikoina tehnyt tämän pariin otteeseen, joten tällä kertaa en taida haastaa ketään tähän mukaan, mutta vastailen kysymyksiin kyllä.

11 kysymyksen haasteen säännöt:

1.  Jokaisen haastetun pitää kertoa 11 asiaa itsestään.
2.  Haastetun pitää vastata haastajan 11 kysymykseen.
3.  Haastetun pitää keksiä 11 kysymystä uusille haastetuille.
4.  Haastettujen tulee valita 11 blogia, joilla on alle 200 lukijaa ja välittää tämä  haaste heille.
5.  Sinun tulee kertoa blogissasi, ketkä haastat.
6.  Et voi haastaa uudelleen sitä henkilöä, joka haastoi sinut.

11 Asiaa minusta.

1.  Olen 24-vuotias.

2. Rakastan hiuksilla leikkimistä ja värjäilyä. Tämä näkynee alati vaihtuvana hiusvärinä ja outoina päähänpistoina. En ole koskaan tyytyväinen.

3. Olen äiti 8/12 syntyneelle pojalle.

4. Ammatiltani olen mielenterveys- ja päihdehoitaja (a.k.a lähihoitaja) ja elokuussa olisi edessä paluu työuralle paikkaan, joka on vielä iso kysymysmerkki mielessäni.

5. Ihoni on suuri murheenkryynini, sillä olen yläasteesta asti kärsinyt jonkun sortin aknesta kasvoillani. Nyt tosin asiat näyttävät jo valoisemmilta (kiitos vanheneminen.)

6. Vaikka siltä ei aina vaikuttaisikaan, pidän muodista ja seuraan uusia muotisuuntauksia. Harvemmin tosin tuon niitä tuulahduksia omaan vaatekaappiini.

7. Yläasteella lempivaatteeni olivat lököfarkut, nykyisin toiselta nimeltään boyfriendit. Musamakunikin rajoittui kyseisiin housuihin yhdistettyyn tyyliin.

8. Olen oikeasti aika ujo ja huono heittäytymään uusiin asioihin, mutta nämä piirteet eivät välttämättä hyppää silmille, jos minut irl tapaa.

9. Olen tyytyväinen elämääni tällä hetkellä. Juuri tässä hetkessä on hyvä olla.

10. Haaveilen opiskelevani vielä joskus lisää. Alalle, jossa käsillä tekeminen olisi enemmän tätä päivää. Ehkäpä autonasentaja...

11. Kehostani löytyy reiät seitsemälle lävistykselle plus korvareiät, tosin koruja käytän enää industrialissa ja medusassa. 

11 Kysymystä haastajalta

1. Paras ravintola suomessa?

I'm an Amarillo girl.

  2. Mikä on lempimaasi?

 Englannissa viihdyin. Olen niin huonosti matkustellut, joten tuohon kallistun.

3. Viimeisin hyvä teko?

Hyvä teko... olen lahjoittanut lapseni pieniä vaatteita pois? Tarjoutunut olen kyllä moneen viime aikoina, mutta auttamaan asti en ole päässyt.

4. Pöytäkone vaiko läppäri?

Pöytäkone, tykkään. Läppäri taas on kyllä käytännöllinen, mutta älypuhelin kelpaa.

5. Lauantai-ilta kotona vai rankkaa biletystä baarissa?

Kotona t.kotihiiri

6. Aamukahvi vai aamutee?

Kahvi

7. Mitkä ovat kaksi parhainta puoltasi?

Ystävällisyys sekä leikkisä luonteeni.

8. Entä taas huonoimmat?

Äkkipikaisuus sekä se, että olen huono pitämään puoliani. Hiljennyn liian usein.

9. Parhaimmat muistot vuodelta 2013?

Ne harvat vapaaillat ystävien kanssa ja pojan 1-vuotis syntymäpäivät.

10. Mitä odotat eniten tulevalta kesältä?

Yhdessäoloa. 

11. Huonoin luonteenpiirre jollakin toisella? 

 Liika ylpeys.

 

________________________

 

Arkipäiväni ovat kuluneet seuraavanlaisen projektin parissa;

 

 Arvatkaapa vaan tuntuuko jo puulta,

mutta tänään...

... aurinko jo hieman paistoi risukasaan. Kyllä mä meidän pikkueteisen vielä esittelykelpoiseksi saan! 

Viikonlopun vietän samoissa tunnelmissa, sillä arvatkaapa vaan jatkuuko tuo pilalle lakattu (?) laminaatti tuonne meidän viralliseen eteiseen asti.
Kyllä.

273

Voin melkein väittää, että yksi yleisimmistä unelmista suomalaisissa perheissä on se oma punainen tupa ja perunamaa. Kaksi ja puoli tenavaa, kultainennoutaja ja ajettava ruohonleikkuri, jolla päästellä menemään kesäisin. Ihanteellisin tonttihan tietysti olisi järvenrannassa.

Mutta mitä se omakotitaloasuminen oikeasti merkitsee ja mitä se todella vaatii? Kerrostalossa sekä omakotitalossa asuneena voin suoraan todeta, että molemmissa ovat ne omat hyvät ja huonot puolensa ja lähinnä se vaaka kallistuu sille puolelle minkä itselleen kokee parhaimmaksi. Suoraan sanottuna olen pitänyt kerrostaloelämästä sen helppouden vuoksi; lumityöt on yleisesti ottaen aina valmiiksi tehty, puista (niistä vielä pystyssä olevista sekä niistä halotuista) ei tarvitse kantaa huolta ja sähkölaskun loppusummakin pyörii yleensä ihan siedettävissä summissa. Mutta se oma rauha, jonka omakotitalo tarjoaa on jotain mistä kerrostalossa sain vain haaveilla. Yläkerrassa ei asu iltapäivät jumppapeliä jumputtavaa parikymppistä, eikä seinän takana ole sen keski-ikäisen miehen räksyttää koiraa, joka reagoi jokaiseen kolahdukseen, joka rappukäytävästä kantautui. 

Kuvat http://www.kastelli.fi/

 Mutta vapaa-aikaa tämä asumismuoto kyllä syö, niistä ylimääräisistä penneistä puhumattakaan. Peruslauantai, mitä teillä yleensä tehdään kun lapsi käy päiväunille? Rentoudutaan television ääreen tai pyöräytetään koneellinen pyykkiä? Meillä tällä hetkellä miehellä on seuranaan neljän kaadetun koivun verran halottavaa ja minulla pilalle lakattua laminaattilattiaa eteisen verran, joka pitäisi rapsuttaa edustavamman näköiseksi. 

Keraamisen liesitason puhdistuslastalla.

Tekemistä ja laitettavaa olisi vaikka muille jakaa, varsinkin meidän vanhassa omakotitalossamme, jonka päivitystä tälle vuosituhannelle on laiminlyöty jo vuosia. Valehtelematta jokainen huone tässä talossa olisi pienen parannuksen tarpeessa ja keittiö taas täytyisi uusia täysin. Öljypoltin aloitti temppuilun talvella ja olisi huoltoa vailla, sekä putkistoihin pitäisi asentaa suodattimet vedessä olevan liiallisen fluoridin takia. Yläkerran ikkunat pitäisi vaihtaa, eikä sama operaatio olisi pahasta myöskään alakerrassa. Tallien seinät pitäisi maalata. Pojan huoneen päätyseinä paneloida ja kokolattiamatto vaihtaa muovimattoon. Portaikon seinät pitäisi tapetoida uusiksi.

Ja kun rahaa ei ole palkata ketään eikä huoltoyhtiötä mihin soittaa, kaatuu koko tämä lista minun ja mieheni tehtäviksi, lapsen kasvatuksen ohelle. Kesällä vielä tämän listan päälle tulevat ruohonleikkomiset, puunkaadot ja se pieni pihan laitto, jota omaksi ilokseni haluan pystyä tekemään. Talvella lumityöt.

Mutta yhtään valehtelematta tai liioittelematta,

en yhtään ihmettele miksi tästä haaveillaan. Muistan aina yölliset saunajuhlat, keskiyön golffaukset pellolla ja ne laiskat makoilut ruohikossa kesäisin, kun aurinko porotti korkealta ja kuumasti. Vaikka ilman yläosaa, sillä kuka sen näkisi. Sen pienen nautinnon siitä, että jos haluan maalata seinän vaaleanpunaiseksi saan maalata sen keneltäkään lupaa kysymättä.

Sen pienen lisävapauden.

272

  Ulkona on aivan ihana ilma, jossa aivan sydämellisesti suosittelen käväisemään! Varsinkin, jos taaperokin on vaihteeksi yhtä hymyä.

Lisää tälläistä näiden tunteiksikin kutsutuiden myrskypilvien keskelle.

271

Tänään olen monen mutkan kautta kohdannut oman henkilökohtaisen maanantaini. Aamulla innostuin riisipuuron keittoon, mutta tietenkään puuro ei nirsolle taaperollemme kelvannut, ei edes sokerin ja kanelin saattelemana. Kesken ruokapöytäraivareiden vaipaton lapseni päättää lirauttaa koko yön edestä ja syöttötuoli lainehtii. Pikasuihkun ajaksi liedelle muhimaan jätetty riisipuuro päättää palaa pohjaan. Pihalla ehdimme olle 40 minuuttia ja sinäkin aikana saan käskyttää pysymään omalla pihalla tai me lähtisimme sisälle. Neljättä kertaa juoksiessani kiinni gepardin lailla pakoon pötkivää poikaani päätän toteuttaa uhkaukseni ja kiinni jäädessään taapero lankuttaa keskelle autotietä huudon kera. Raahaan lopulta mylvivän ja potkivan ihmisenalun sisälle ja huokaisen helpotuksesta, kun kello näyttää päiväunien aikaa.

_TUNTI_

270

 Vappu tuli, vappu meni. Monen muunkin tavoin myös meidän vappumme ovat muuttuneet rauhallisemmiksi lapsen myötä ja itseasiassa tänä vappuna emme tehneet mitään erityisen mainittavaa, sillä lähinnä muidenkin tavoin me haaveilimme grillaamisesta ja auringosta. 

Vappuaattona valmistin kuitenkin pihveille Cola-BBQ marinadin ja iskin ne jääkaappiin toiveikkaana, mutta ne jotka vappupäivästä jotain muistavat varmaankin arvaavat, että uuniinhan ne pihvit päätyivät. Yllä marinadini muhimassa, oli muuten namia. Sekoitin yhteen Coca-Colaa (n.2dl), Kentucky Whiskey BBQ-kastiketta (mututuntumalla mentiin), sipulia, valkosipulia, lihalientä, pippuria, soijakastiketta sekä ketsuppia(2dl) ja ruokakin oli mahtavaa.

Ja ne fiilikset sitten. Kuten viimeksi hieman jo väläyttelin olivat omat fiilikseni hieman maassa ja suunta hukassa, mutta sanottakoon niille jotka osasivat ehkä jo veikkailla jotain, että saman katon alla kuitenkin jatketaan. Riitoja tulee aina, mutta uskon siihen, että kun niistä ottaa opikseen ja oikeasti näyttää halunsa muutokseen, niin sillä päästään jo pitkälle. Niin me ainakin teimme ja nyt katsomme sitten, että kuinka pitkälle tämä kantaa.

Itse haluaisin mennä eteenpäin ja kasvattaa perhettämme sekä purjehtia sinne kuuluisaan avioliiton satamaan, mutta ymmärrän sen epävarmuuden mikä toisella puolella on vastassa. Kun olisi kaikkea muutakin, kuten tämä talo johon sitä rahaa täytyisi upottaa ja johon se rahan upottaminen tällä hetkellä olisi tuhannesti tärkeämpää, kuin siihen minun morsiuspukuuni tai kasaan ykköskoon vaippoja. Mutta silti niitä omia haaveita on vaikea haudata piiloon, vaikkakin kyseessä olisikin vain parin vuoden pätkä.
Ehkä aika lopulta on meillekin otollinen, jossei nyt niin ehkä sitten joskus.

269

Pääsiäistä, minua, oleilua, herkkuja.

Monen kuvakollaasin mitalla. Näin siksi, että paljon on tapahtunut ja kaikki se mitä haluaisin sanoa, ei riitä kerrottavaksi tässä lyhyessä ajassa, jotka päiväunet enää kestävät. Paljon piti kertoa, mutta pelkkien kuvien saaminen koneelle on kestänyt aivan tuhottamasti kiitos tämän järkkymättömän nykytekniikan. 
En tosin itsekään oikein tiedä mitä kertoisin ja minkä jättäisin kertomatta. Pääsiäinen hieman venähti lisälomaan Helsingissä, mutta lopulta kotiuduimme monien vaiheiden jälkeen. 
Sydän on sijoiltaan, mutta järki käskee jatkamaan.

Tuulta siis purjeisiin.

268

Mökkiloma ja taapero on yhdistelmä, joka aluksi kuulostaa hirvittävän kivalta. Innokkaasti tartuin haasteeseen ja aloin tänään valmistelemaan huomista lähtöämme pakkaamisen merkeissä, mutta nyt olen jo lannistettu tästä tavaran määrästä. Hukun tähän tavaraan jo puolessa välissä motaria, eikä tässä vieläkään ole edes kaikkea! Vielä pitäisi tuosta leluarsenaalista karsia mukaan otettavat sekä aamusta pakata hammasharja ja kumppanit. Myös vuoallinen lasagne pitäisi illalla pyöräyttää mökille syötäväksi ja keretä apteekkiin ja ja ja...

Ja tarkistaa tuo autonrämä.

Pidemmittä puheitta, palaan pakkausrumbaani ja toivotan pääsiäisen pyhiä teille kaikille, meistä varmaan kuulette seuraavan kerran ensi viikolla!

267

Myös minä käyskentelin Messukeskuksen käytäviä monen muun tavoin viime viikonloppuna, tarkemmin sanottuna lauantaina. Hyvin monen muun tavoin, olin myös hieman pettynyt tämän vuotisiin messuihin, vaikken oikein osaa syytä siihen sanoa. Kaiketi odotin vain enemmän, joltain mitä en itsekään tiedä. Parempia alennuksia kenties ja vähemmän vaatteita. Hakusessa ollut Skip Hopin reppukin jäi lopulta ostamatta, kun en tuurillani löytänyt reppuja kuin pelkästään yhdeltä kojulta? Lapsimessuilta? 

Ja tietenkin tuurilleni uskollisesti juuri se haluamani pöllökuosinen valjasreppu oli päässyt loppumaan.

Kiertelin ja kaartelin, monen kojun ohitse kävelin lähes vilkaisutta sillä se ihmispaljous oli välillä aivan kammottavaa, eikä herättänyt juurikaan kiinnostusta kyseisiä kojuja kohtaan. Monissa taas harmitti se tilojen pienuus; pieni koju yhdistettynä jopa kolmeen kurkkijaan aiheutti jo kaaosta, sillä yleensä sen kyseisen kojun edessä olivat vielä niiden ihmisten lisäksi jopa yhtä suuri määrä lastenvaunuja. Ja hieman taaempana lisää halukkaita penkojia. 

Tulan kojulla vierailin hakemassa taaperojatkot Tula-kantoreppuuni sekä eräältä pikkukojulta kotiutin meille pöllöpipot, äidille ja pojalle molemmille omat. Mehujehukin ostettiin kokeiluun, vaikka meillä ei vielä olekaan mehua edes maistettu. Muut ostokset teinkin Outletin puolella ja sieltä kotiimme lähtivät Tefalin lettupannu sekä uunivuoka.

Viihdyin messuilla aika lyhyen ajan moniin muihin verrattuna, saavuin puolenpäivänä aikoihin ja puoli kolmelta jo odottelin Pasilan asemalla junaa, jolla lähteä kotiin. Kaiketi se oli se seuran puute, joka hieman vaikutti sillä en itsekseni viitsinyt edes kahvilaan kahvia jonottaa, joten kotiin lähtiessäni nälkäkin jo hieman kurni mahassa. Myöskin jalat huusivat hoosiannaa, enkä enää jäänyt tekemään pikakierrosta, vaikka messutkin jo hieman hiljentyivät. Parit Småfolkin paidat jäivät mieleen kaihertamaan, mutta yritän piristää itseäni sillä ajatuksella että onneksi niitä löytyy muualtakin.

Tekikö joku aivan järisyttävän löydön?

266

 Minä täällä hei, 

hiljaiseloa on hetken verran ollut sillä majoittauduin poikani kanssa äitini luo pariksi päiväksi, kun hänen lomansa osui minun menojeni kanssa hyvin yksiin. 

Tukka tuli leikattua, tatuointiaika x 2 (IIKS) varattua ensi kesäksi ja Helsingissä shoppailtua. Ja lapsimessuillakin pyörähdin, myönnettäköön se. Siitä huomenna enemmän.

Pääsiäisen kunniaksi on suklaamunia syöty, köllötelty ja herkuteltu vielä lisää. Menin ja ostin myös ensimmäistä kertaa elämässäni Po.p:in vaatteita uutena. Hups.

Mitä te olette puuhanneet?

265

kuva http://shop.messukeskus.com/media/Lapsimessut14_verkkokauppa.jpg

Kuka menee, kuka ei? Kuka vielä pähkäilee, kuka odottaa malttamattomana ja kuka innokkaasti yrittää voittaa lippuja?

Itse olen näillä näkymin lähdössä liikkeelle vasta sunnuntaina ja ihan itsekseni, joten ilmiantakaa itsenne niin yritän tehostaa haukankatsettani vielä enemmän ja bongailla juttuseuraa!

Ja jos joku minut tunnistaa, niin moikatkaa!

264

Samaan syssyyn:

puhukaa joku mut eroon tästä ideasta...

AINA, kun saan hiukseni edes hieman kasvamaan se iskee.

Hiipii hiljaa...

Halu leikata taas lyhyeksi.

Halu leikata erilaiseksi. 

Vai voisiko toimia?

 (Vertailun vuoksi kuvia pitkilläkin hiuksilla, vaikka veikkaan melkein kaikkien kannattavankin tätä pidempää mallia)