Timantit on ikuisia ARPOO!

Nyt mahdollisuus taas osallistua mukavaan arvontaan, tällä kertaa Timantit on ikuisia blogissa! Aikaa on sunnuntaihin 1.12 asti! Eli;

*klikklik*

edit: jos se linkkikin nyt toimisi.... Voi apua mikä sählä olenkaan!

239- Joulusillisalaatti

Sairastelun sijaan päälleni on kaatunut kamala joulustressi. Stressi siitä, kenen luona juhlitaan, miten juhlitaan, mitä lahjoja ostetaan, miten kotia koristellaan, mitä leivotaan... Eli stressiä lähes kaikesta, mitä jouluun voisi kuvitella liittyvän. Pitäisi siivota, pitäisi järjestellä, pitäisi remontoida, pitäisi olla perheenä, pitäisi tavata sukulaisia...pitäisi kaikkea. 

Milloin lemppari juhlapyhästäni oikeasti on tullut näin kamalan ahdistava? Milloin joulusta tuli ylisuorittamisen juhla, sen itsensä ähkyyn syömisen sijaan?

Kyllä, arvatenkin tuon lapsen ja innokkaiden isovanhempien myötä. Kuten eräät saattavat muistaa, tämä samainen ongelmamme nousi esiin myös viime jouluna ja tulee nousemaan lähes joka joulu; missä vietämme minkäkin päivän. Minun ja mieheni vanhemmat ovat molemmat omilla tahoillaan eronneet ja minun isovanhempani ovat vielä elossa, eli kyläilypaikkoja ja kyläilykutsuja meille satelee kahden kodin sijaan viidestä paikasta. Ja jotenkin se meidän oma aikamme pitäisi jakaa toisia loukkaamatta. Ja neljän eri paikkakunnankin kesken. 

(Helsinki, Kirkkonummi, Varkaus, Lahti)  

Viime jouluna  kyläilimme vain minun äitini sekä mieheni äidin sekä veljen luona, mutta en usko että monta vuotta voimme jatkaa samaa linjaa ennen soraääniä. Jos saisin aivan diktaattorimaisesti tehdä päätökseni meidän perheemme pysyisi kotona ja vain kotona; missään emme kyläilisi. 

Kaiken lisäksi mieheni ei ole jouluihmisiä, ei millään muotoa. Oma äitini ja minä taas pidämme joulusta ja joulu on aina ollut meille perhejuhla, joten yritän tällä verukkeella aina karata omalle äidilleni, mutta sitten tiedän mieheni suvun pettyvän. Sillä vaikka mieheni ei joulusta pidä on hän silti perso hyvällä ruoalle ja siksi onkin joka aatto käynyt äitinsä luona syömässä ennen niitä menneisyydessä vietettyjä kapakka-aattoja, yes you heard me...

Ja kaiken lisäksi oma lukunsa tässä joulussa ovat ne lahjat. Olemme pyytäneet ettei pojalle ostettaisi juurikaan vaatteita tai leluja vaan olemme toivoneet kirjoja, mutta voin varmuudella väittää että pyyntömme menevät kuuroille korville. Vaatteiden suhteen myönnän olevani aivan kamala, mutta yhden vuoden melkein pelkästään sitä sinistä väriä ja vaihtuvia örkkimörkkejä tuijotelleena en tahdo kokea samaa enää ensi vuonna. Oma vaatemakuni lapseni suhteen on aivan jotain muuta, eikä kukaan anoppiappi tunnu sitä millään ymmärtävän. Rakastan värikkäitä vaatteita! Kiitos ensimmäisen vuoden (lahja)vaatehankintojen olen ruvennut täysin anti-siniseksi enkä halua mitään sinistä enää koskaan! En tiedä miten osaisin tämän selittää kuulostamatta aivan täydellisen kiittämättömältä, mutta tässä asiassa kyllä myönnän olevani aivan totaalinen ämmä, jos niin saan asian ilmaista.

Vaikka joulun pitäisi olla antamisen ja ilon juhlaa minussa se silti tuntuu tuovan vain pahimmat piirteeni esille. Mutta kinkkua, sitä minä odotan.

Mirkka&Leo ARPOO!

Ottakaapa osaa arvontaan, jossa voittaja palkitaan Lamaze-musiikkilelulla!

*klik klik*

238 - Sairastelua

Nuhaa, yskää ja kirsikkana päällä; löysä vatsa. Kaikki nämä meidän taaperollamme, joka ei vielä pahemmin ole sairastellut, eikä kyllä kaikkea olisi tarvinnut kerrallakaan haalia. Pesukone laulaa ja vaatteita saa koko ajan vaihdella, niin minulle kuin pojallekin. Itse toimitan nenäliinan virkaa ja poika, noh.. Poika kärsii siitä, mikä vaipasta tulee yli. Parina päivänä uskaltauduimme hetkeksi tuohon omaan pihaan, mutta tänään pidämme sisäpäivän, kun aamulla sain vielä oksennuksetkin ilokseni vessan lattialle. 

Tämä aamu on ollut kaiken huippu, sillä noiden oksennuksien lisäksi heräsin aamulla puoli kuudelta siihen, että yöllä viereen nostetun poikamme vaippa oli varmaan toista kertaa ikinä falskannut isot pissat meidän sänkyymme. Lakanoiden, vaipan ja yövaatteiden vaihtoa puoliunessa ja hetken mietintä siitä, että missähän kummassa me jatkamme uniamme. 

Kaiken kukkuraksi meille olisi ollut tänään tulossa ensimmäiset vieraat pitkään aikaan, sillä poika vaikutti jo paremmalta. Oksennusta siivotessani jouduin perumaan senkin kyläilyn ja kyseessä olisi ollut vielä enoni, jonka olen viimeksi nähnyt viime kesänä ja serkkuni, jonka näkemisestä onkin jo pari vuotta aikaa. Hieman harmittaa, mutta minkäs sille voi, kun toinen sairastaa. Viikonloppuna olisi vielä tiedossa oman isäni kuusikymppiset, mutta se nyt jää vielä nähtäväksi pääsemmekö sinnekään. Näillä näkymin emme, jollemme jätä lasta hoitoon äidilleni ja tietenkään emme jätä, jos tämä oksentelu jatkuu. Paljon on jossittelua ilmassa.

Kohtalotovereita?

237

Kuten aiemmin jo pääsinkin mainitsemaan, aamumme oli lähes täydellinen. Hihkuin innosta huomatessani ulkolämpotilan näyttävän pakkasasteita ja innostuin ulkoilusta pihalla, joka ei ole kuin yksi iso märkä mutakuoppa. Tosin pojan nuha rajoittaa vielä menemisiä paljon, mutta aamupalan ja rauhallisen kahvihetken jälkeen lähdimme ensin pienelle kävelylle ja lopulta keinuimme vielä hetken ennen takaisin sisälle tuloa.

Ulkoilun jälkeen poika sai leikkiä omia leikkejään ja sillä aikaa tein itse parin päivän ruoat koko porukalle. Sainkin ruoan valmiiksi juuri hyvissa ajoin ennen pojan lounasta, joten tutkimme vielä ennen ruokailua hetken aikaa kirjoja olohuoneen sohvalla. Meillä ei enää onneksi järsitä kirjoja samaan tahtiin kuin aiemmin, mutta kyllä nuo kaikki aika kovia kokeneen näköisiä ovat; ainakin kolmet kirjat tuo poika on repinyt moneen osaan. Nyt sitten katsellaan kirjoja kirjaimellisesti sivu kerrallaan..

Vaikka aamumme alkoikin jo seitsemältä ei tuo jästipääni olisi millään halunnut käydä päiväunilleen yhdeltä ja sain pariin otteeseen kaataa pojan takaisin sänkyynsä ja silitellä, kunnes uni alkoi vasta maittamaan. Meillä nyt ollaan aina oltu hieman huonoja tuon nukkumaan käymisen kanssa, olisiko kenelläkään jotain muuta vinkkiä kun ne ainaiset silittelyt? Miten siitä sängystä saisi viihtyisän paikan, jonne olisi mukava jäädä itsekseen ilman että siinä laidassa täytyisi roikkua naama punaisena? Edes läsnäoloni huoneessa ei tee sängystä mukavaa paikkaa vaan aina sieltä pitäisi vain pois päästä.

Tänään on vuorossa viimeinen burleski kertani ja hieman harmittaa. Olen tykännyt harrastuksesta, mutta jatkaakseni sitä minun pitäisi luultavimmin lähteä aina Helsinkiin asti, sillä tuolla Liikuntastudio Wauhdissa tunnit eivät enää jatku. Pidän tuommoisesta rauhallisesta liikunnasta, jossa ei edes tajua liikkuvansa kunnes vasta seuraavana päivänä, kun vatsalihakset kipristelevät sängystä noustessa. Täytyy varmaan tutustua vielä tänään paikan tuntitarjontaan paremmin ja toivoa että sieltä löytyisi jotain muutakin mukavaa, sillä pidän siitä kuinka tuo paikka on lähellä. Aina ei sentään tarvitsisi lähteä kamalan matkan päähän omien menojensa ja harrastuksiensa vuoksi.

236

Mikään ei voita aamukahvia, hyvin yönsä nukkunutta taaperoa, musiikkia ja aamujuttuja. Näillä hetkinä unohtaa toimittaneensa nenäliinan virkaa viimeiset kolme päivää ja tunteneensa, että seinät kaatuvat kohta päälle, jollei ulos pääse. Nuha ollaan pikkuhiljaa nyt voitettu, joten ensiviikolla pääsemme taas normaaliin elämäämme kiinni ja vihdoinkin näkemään ihmisiä!

Operaatio Äiti arpoo!

Ottakaa ihmiset osaa isoon arvontaan,

Operaatio Äiti - blogissa!

*klik klik*

234 - Flunssaa-nuhaa.

Esimmäiseksi (uskokaa tai älkää) kaivoin tänä aamuna kameran aamupalapöytäämme ja kuvasin jopa tämä blogi mielessäni, mutta nyt tietokoneen ääreen rauhoittuessani en löydä sitä pirun johtoa mistään! Ja jos oikein arvaan kuka kyseisen piuhan on kadottanut voi sen löytäminen olla aivan tuurista kiinni, tuo epäilemäni syyllinen kun ei vielä pahemmin osaa kertoa piiloistaan. Tämä valitettavasti tarkoittaa myös sitä, että puhelimenkin kuvat pysyvät puhelimessa. 

edit:löytyi, nopealla tahdilla tosin siirsin vain kaksi kuvaa nyt tähän.

 Meillä ollaan kipeinä. Kaikki sai alkunsa sunnuntaina, kun käväisimme eräillä naperosynttäreillä, joissa synttärisankari oli ollut vastikään kipeänä - josta meitä valitettavasti valistettiin vasta paikan päällä kun vaahtosammuttimellamme oli jo joku palikka suussaan. Nuhahan siitä kehkeytyi maanantai-iltana ja se yö meni heräillessä ja tiistaiaamuna omat silmäpussini roikkuivat polvissa asti, L onneksi oli virkeä ja jaksoi leikkiä leikkejään. Viime yö nukuttiin jo paremmin, mutta väsymystä on ilmassa. Yritin jo aikaisemmin laittaa Lupun nukkumaan, mutta ei siitä mitään tullut, tuo lapsi kun on tunnetusti huono rauhoittumaan aloilleen. Äidin syli on paras paikka, joten suurimman osan aamua vietimmekin sohvalla makoillen ja televisiota tuijottaen. Tähän kun lisätään vielä kaksi tuloillaan olevaa hammasta on arkemme aika riemukasta.

Koko viikonloppukin meni lähinnä kotona ollessa, joten tämä sairastuminen sattui surkeaan aikaan, koska nytkään emmä pahemmin minnekään pääse. Tällekin viikolle olisi parhaimmillaan ollut sovittuna kolmet naperotreffit, mutta nuhan vuoksi jouduin perumaan jokaisen niistä, yhdet olisivat vielä olleet melko uuden mammatutun kanssa, joten se harmittaa vietävästi. Pelkään myös itse sairastuvani ja näin ollen missaavani harvinaisen mahdollisuuden tulevana viikonloppuna viettää hieman omaa aikaa; eräs opiskelukavereistani ja L:n kummitäti saapuu viikonlopuksi takaisin näihin maisemiin ja kovasti jo odotan yhteistä illanviettoamme. Mutta jonka nyt kovasti pelkään peruuntuvan. Ystäväni opiskelee toisella paikkakunnalla ja opiskelijabudjetin vuoksi pääsee käväisemään täällä päin enää harvemmin, joten yhtäkään tilaisuutta yhteiselle ajanvietolle en haluaisi jättää käyttämättä. 

Jää nähtäväksi, miten viikonlopun käy. Pitäkää peukkuja.

233- Pirteänä aamusta iltaan

Tunnustan olevani hirveän huono käymään kaupassa tuon yksivuotiaani kera ja yleensä suoritankin kauppareissut iltaisin, pojan ollessa isänsä hellässä huomassa. Arkuuteni tähän kaupassa käyntiin johtuu siitä, että L ei millään meinaa viihtyä ostoskärryjen istuinosassa pitkiä aikoja vaan syliin pitäisi aina päästä. TOSIN, ongelma tuntuu esiintyvän pahemmassa muodossa silloin, kun me kaikki kolme olemme kauppareissulla, koska silloinhan syliä voi vaihdella lennossa. Tai ainakin pojan mielestä. Olen kokeillut kantoreppuamme kertaalleen tähän ongelmaan, mutta sekin päättyi siihen että pienokaisemme halusikin hyvin kovaäänisesti äitinsä selästä isänsä syliin.

Jep.

Tänään tosin päätin uskaltautua ruokakauppaan kahden poikani kanssa ja yllättäen voin todeta kauppareissun sujuneen hyvin! Syliin ei tarvinnut kertaakaan nostaa eikä Tulaakaan tarvittu. Pariin otteeseen kitistiin kädet äidin takissa kiinni, mutta se hoitui pelkällä lyhyellä ja ytimekkäällä "ei nyt kulta." Eikä vaahtosammuttimen kitinän äänenvoimakkuus edes korottunut äidin tylystä kiellosta huolimatta - lisää tälläisiä kauppareissuja kiitos.

Muutenkin liikkumisemme on vähentynyt huomattavasti, koska kauppakärryjen tapaan L ei myöskään viihdy rattaissa pitkiä aikoja ja on aivan liian jääräpäinen päästettäväksi itsekseen kävelemään. Yleensä kiellot nimittäin kaikuvat kuuroille korville ja poika kävellessään menee minne huvittaa, yleisimmin sinne minne nenä näyttää eikä varmasti seuraa äitiään kiltisti. 

Kaupasta ajoimme suoraan kotiin ja hengailimme olohuoneen leluviidakossa kahteentoista, jolloin olikin jo aika lounaalle sekä päiväunille. Päiväunia nukuttiin hieman päälle tunnin ja lopulta L taisi herää väärällä jalalla, sillä kiukuttelua jatkettiin melkein tunnin verran heräämisen jälkeen kun ei vaan suostuttu nukahtamaan uudestaan... Hymyn huulille palauttivat välipala voileivät ja maitolasillinen, omenaa unohtamatta. Äiti sai rauhassa laittaa päivällisen tekeille, kun tyytyväinen taapero ihmetteli voileipiään suurella antaumuksella. (kenellä voi olla niin hauskaa upottaa sormeaan leipään?)

Illalla ruoan jälkeen ajettiin kaupoille vielä uudemman kerran ja haettiin heiniä marsuille, koska tämä lahopää unohti ne kokonaan aamuisella kauppareissulla. Faunattaressa kohtasimme pari kuukautta L:llää nuoremman tyttösen, jolle poika vilkutteli hartaasti useampaan otteesen heipat, kunnes siirsi huomionsa naispuoleiseen myyjään. Kauhulla odottelen teini-ikää.

Tämä syksy on alkanut selkeästi vaikuttamaan mielialaani sekä jaksamiseeni. Viime yönä sain hyvin nukuttua, mutta silti tänään on tuntunut että kaikki energia ja jaksaminen ovat kadonneet ja olisin vain halunnut makoilla sohvalla. Ulkona näkyvä harmaus masentaa niin vietävästi, eikä uloslähteminen kiinnosta pätkänvertaa. Onneksi vähäisen ulkoilun voi tällä kertaa pistää taas tuon sateen piikkiin, varmasti vielä huomennakin. Alkaako muillakin tämä kuuluisa syysmasennus nousta pintaan?

232- Uusia vaatteita tai jotain sinne päin.

 

 

 Teimme eilen yllätysreissun Espoossa sijaitsevaan kauppakeskus Isoon Omenaan illansuussa ja kotiutimme H&M:stä tuliaisia niin äidille kuin pojallekin. Olen vähän ajan sisään luopunut kahdesta (2) takista, joten koin olevani oikeutettu uuden hankintaan, sillä minunhan vaatekaapistani takkeja ei löydy...
Mutta ei tälläistä!

Kuva: hm.com

Aamulla vaatteita kuvatessani sain avukseni innokkaan taaperon, mikä johti lopulta siihen että tuota omaa takkiani en jaksanut edes yrittää kuvata;

nauttikaa!

Kaikille blogimammoille varmaankin tuttuja nämä tämmöisetkin kuvat. Kun yksi onnistunut otos vaatii viisi epäonnistunutta, on itsellä sanoinkuvaamaton voittajafiilis.