Joulu tuli, joulu meni

Ihanaa, että tämä kaikki hömpötys on nyt vihdoin takana ja ainoa harmitus jonka itse keksin on se, että taas saa vuoden odottaa yhtä hyviä pöperöitä ruokapöytään.

Aaton vietimme rauhallisesti kotona kolmisin, mies käväisi vain äitinsä ja veljensä luona viemässä heille ostamamme lahjat - vaihdossa saimme myös heidän lahjansa meille.

Kenellekään ei varmaankaan tule yllätyksenä, jos totean L:n lahjakasan olleen suurin. Mutta yllätyksenä voi tulla, ettei se mitenkään tajuttoman kokoinen ollut. L taisi yhteensä saada kymmenisen pakettia - joista yksi oli vain meiltä vanhemmilta.  Emme kokeneet mitään ylilyöntejä, mutta yksi asia minua hieman harmittaa. Tiedän, että oma toivomuksemme olivat vaatteet jos lahjaa L:lle ylipäätänsä halusi antaa, mutta en odottanut sitä että melkeinpä jokainen vaatekappale oli sininen.
Baby blue.

Ja ai että se kyseinen sävy on alkanut jo pidemmän aikaa ärsyttämään minua ja suuresti.

Rupeaako jollakulla muullakin palamaan pipo noiden perinteisten värien kanssa?

Itse suosin maanläheisiä värejä, vihreää ja ruskeaa, miksei valkoistakin. Myös punaisesta pidän ja ennen sininen jopa oli lempivärini, mutta nyt kyseinen sävy alkaa jo ärsyttämään suuresti. Tummansininen sulatan, turkoosikin on ihana .. mutta se ainainen baby blue.

Inhottaa valittaa, sillä hyväähän ihmiset tarkoittavat. Lapset kasvavat nopeasti vaatteistaan ulos ja kiitollinen olen.. mutta silti. Tästä edespäin teen toivomuksen siitä, että vaatteiden väri olisi joku muu, kuin se ainainen sininen.

Sinistä sulatan enää vain, jos siinä jossain kohtaa lukee myös Fazer.

Joulupäivänä kävimme katsomassa äitiäni ja tätiäni, tapanina miehen äitiä ja veljeä.
Ja söimme paljon.

Joulun jälkeen minuun iski uudemman kerran suuri tatuointikuume, eikä kyseistä kuumetta ole helpottanut yhtään Jimiltä tulevan LA Inkin katsominen. Ensimmäisen ja vielä ainokaisen tatuointini olen ottanut aikoinaan 15-vuotiaana ja aika tuntuu kullanneen muistot tarpeeksi, että seuraava jo harkitsen. Totta puhuen, olen janonnut uutta mustetta jo siitä hetkestä asti, mutta hiljaa mielessäni kypsytellyt seuraavaa aihetta. Ja suurimpaa kaipuuta toputellut lävistyksillä ja laskin kehoni kohdanneen lävistysneulan nyt 14 kertaa, tosin enää jäljellä ovat industrial sekä medusa.

Suurin syy tatuointikaipuulle taitaa olla L:n syntymä ja halu ikuistaa äitiyis jotenkin itseeni. Myönnän, jalanjälkitatuoinnit saavat sydämeni pamppailemaan ja pidän niistä, mutten kumminkaan voisi kuvitella sellaista omalla ihollani. Hetken aikaa olen mielessäni kypsytellyt ajatusta old school tyylisestä äitihahmosta, joka pitäisi pientä nyyttiä käsivarsillaan ja alta löytyisi teksti May your journey be safe. Myös vanha sininen ruusuni istuisi uuten kuvaan kuin nakutettu ja sen voisi katsoa symboloivan ihanaa esikoispoikaani. Aika tosin näyttää, tuleeko tälläinen kuva koskaan koristamaan selkääni vaiko joku aivan toinen.

ps. L 4kk !

Huomenta tai hyvää päivää

Aamu on alkanut tänään taas aovam <--- huomaako tekstistäkin? siis aivan! ruokottoman aikaisin, sillä näemmä tuo aamuyö tuntuu olevan pojalle se vaikein pätkä nukkua - vaikka väsyttääkin. Heräsin ensimmäisen kerran kahdelta, kun L nälkäänsä tuhisi - otin rinnalle ja siinä hetken silmiä kiinni pidin.
Lopulta kun havahduin, huomasin L:n olevan aivan unessa...ehkä hieman liiankin syvässä unessa, ottaen huomioon ettei hän ole voinut nukkua kuin pari minuuttia.

Mietin pojan siirtämistä hetken aikaa, mutta onneksi katsahdin kelloa ensin, sillä se tosissaan näytti jo neljää eli ilmeisesti olin nukahtanut, L syönyt itsensä täyteen ja tehnyt heti perään samoin.

En viitsinyt enää poikaa siirtää pinnasänkyynsä, sillä todennäköisesti hän olisi herännyt siinä ja noiden vieressäni nukuttujen torkkujen voimalla jaksanut taas kerran kertoa kuulumiset herra palohälyttimelle. Oikein toimin, sillä ei kulunut kuin tunti ja tuttu ähinä herätti minut uudemman kerran. Viidestä kuuten leikittiin tutin kanssa, kuudelta L katsoi parhaaksi pöräyttää oikein kunnolla tervehdyksensä vaippaan, joten lopulta vaipan vaihdon jälkeen luovutin itse ja nousin taas ylös.
L tosin jatkoi nukkumista vielä puoli yhdeksään.

Aamun leikimme ja juttelimme, puhuin myös äitini kanssa puhelimessa ja L kuunteli keskustelua ihmeissään. Lopulta laitoin puhelimen kaiuttimelle, jotta L kuulisi ettei äiti sentään seinille puhu, niinkuin poikansa. Mummosta oli hauskaa jutella lapsenlapselleen ja L tuijotteli kapistusta ihmeissään ja yritti tarttuakin puhelimeeni tahmatassuillaan. Vedin tosin laitteen nopeasti pois, sillä riskinä olisi ollut kosketusnäytössä se, että kohta oltaisiin puhuttu ties kelle ja minne ties Zimbabween saakka.

Totutusti L simahti päiväunilleen puolisen tuntia sitten ja tämän päivän suunnitelmissa olisi tällä äidillä taas kerran pesaista vessan kaakelit. Tosissaan, mieshän niitä silloin KOHTA 4KK sitten oli saumaamassa, kun lapsivedet menivät... Jäi puhdistus puolitiehen, joten siitä asti ollaan mein hienon remontoidun vessan ylimääräisiä saumalaasteja yritetty hinkkailla irti, katsotaan kuinka käy..
Tsemppailkaa ihmiset!

Aamufiiwis

Aamuni aloitin epävirallisesti jo kello 5,
virallisesti vasta kuuden jälkeen.

Viideltä nimittäin rakas touhottajani heräsi johonkin (köh isin herätys köh...)  eikä tahtonut jatkaa uniaan. Nälkä ei ollut ja tutti suussa uinuttiin niin pitkään, kun se kapistus siellä suussa pysyi. Yritin epätoivoisesti itse vielä tässä vaiheessa kaivautua peittojen alle piiloon, kun rakas kupeitteni käpy keskusteli kiivasta monologiaan katossa killuvan palovaroittimen kanssa, mutta turhaan... Lopulta kohotin päätäni vain tokaistakseni, et hys nyt on yö nyt NUKUTAAN, mut siitäkös tuo mamman mussukka vasta innostuikin kun sai juttukumppanin...
 
Kuuden jälkeen iski lopulta nälkä, joka toi kauan kaivatun unenkin silmäkulmaan.
Siis L:lle, ei minulle.
Minähän olin jo hyvinkin hereillä tuon tunnin jälkeen, eikä kukaan tainnuttanut minua tissillä.


Luovutin siis ja kömmin itse kahvinkeittoon ja jätin jälkeläiseni sänkyynsä önisemään unissaan.

Yhdeksän pintaan itkuhälytin parahti päälle ja sieltä kuului tuttua tuhinaa, L oli hereillä.
Koska aamu muutenkin meni hieman uusiksi, vaihdoin toiselle päivävaatteet jo siinä samalla ja teimme aamupesut. Hetken aikaa toisiamme tuijottelimme, juttelin puhelimessa flunssaa potevan äitini kanssa ja puhelun päätyttyä päätin vihdoin ja viimein pestä ne ristiäisissä lahjaksi saadut HD-vaatteet. Käsin tietenkin, olen hieman hermoheikko tämmöisissä jutuissa

Hyi muuten kun näyttää kameran läpi likaiselta tuo vesi, mutta totuus oli kyllä toinen.
Lattian pesuvedeksi voisin tuon kyllä uskoa.

Koska nuo vaatteet ovat tällä hetkellä kuivumassa, en niitä saanut kokonaisuudessaan kuvattua. Aikani googleteltua löysin tämänmoisen kuvan, tosin pipo meillä on tuollaista samanlaista tekstikuviota kuin housuissa.
Ja tuo peitto on tosissaan torkkupeitto, eikä nenäliinan kokoinen.

http://store.barnettharley.com/common/images/products/large/s9lb-50hd.jpg

 
Vielä kun käyttöön saisi! 

Tällä hetkellä L vetelee päiväuniaan tyytyväisenä ja mamma valittaa fb:ssä turhankin tyytymättömänä, joten tähän on hyvä lopettaa.

Viime vuosi

Joulun jälkeen tulee täyteen vuosi siitä, kun sain tietää olevani raskaana.
En tahtonut uskoa koko mahdollisuuteen, vaikka kuukautiset olivatkin jo viikon myöhässä ja mahdollisuus tietenkin oli olemassa.

___________

Ensimmäinen viiva.
Toinen himmeä.
TOINEN?!
Odotetaan vielä pari minuuttia.

Nautimme silloin sähkökatkosta, kuten moni viime vuoden lopulla.

Toinen tai kolmas päivä ilman sähköä,
päivä oli kuitenkin arkipäivä joulunpyhien jälkeen ja mies juurikin sähkökatkon vuoksi myös sattumalta kotona.

Oli ilta ja tein raskaustestin salaa yksikseni sillä aikaa, kun mies kellarissa lisäili puita lämmityspönttöön. Koko testinkin ostin salaa kauppareissulla läheisestä apteekista.
(bepanthen loppu...)

Paniikissa soitin ensin ystävälleni, joka alkutyrmistykseltään kuitenkin onnitteli.

Hiivin kellariin.
Ujostutti ihan hirveästi.

"Kulta,
yksi joululahja jäi vielä antamatta."

Mies epäilevänä tarttui tikkuun ja sitä katsoessaan kysyi hymyssä suin, että olenko raskaana.
Otti huikan olut tölkistään (alkujärkytykseen) ja silitti mahaani.

______

Kulunut vuosi on ollut muutosten vuosi, minulle ja meille molemmille.
Sain tietää olevani raskaana, kirosin kouluani ja lopulta valmistuin lähihoitajaksi, muutin pois Espoosta mieheni luo ja jäin ensimmäistä kertaa elämässäni tyhjänpäälle.
Työttömäksi ja vasta valmistuneeksi, joka kuitenkin oli raskaana.

Vallitsevissa olosuhteissa vietimme yhdeksän kuukauden tipattoman, me molemmat.
Mies lopulta synnytyslaitoksella lopetti tupakointinsa, minä jo aiemmin.
Kotimme on kokenut muutoksen myllerryksiä pinnasängyn ja muiden vauvatarvikkeiden myötä, sekä miehen moottoripyörät ovat jääneet vaille huomiota.
Minua taas harmittaa se, miten vähälle huomiolle ovat marsut jääneet.


Mutta suurimman muutoksen olemme kokeneet yhdessä. 


Sillä tämä vuosi
teki toisesta äidin,
toisesta isän.

Kuuden päivän putki...

...hiljaisuutta.

Ja syitäkin löytyy monia,
esimerkkinä jokaisen omakotitaloasukin unelma: lumityöt.

L:n ollessa päiväunilla olen hyvin monet hetket siitä käyttänyt itse lumitöihin ja yrittänyt lykkiä tuota valkoista sementtiä mahdollisimman kauas meistä; mutta siltikin se löytää aina tiensä takaisin. Välillä en ole aina edes viitsinyt, kun jo ulos katsoessa tuntuu nuppi kasvavan jo otsaan: juuri se eilen kolattu kaunis polku on jo kadonnut ja pihalla odottaa taas tasaisen kaunis massa lunta.
Silloin olen suosiolla odottanut miehen kotiinpaluuta.

Viikonloppukin meni hujauksessa ohitse, osaksi lumitöissä ja osaksi syntymäpäiväkekkereissä, joihin vaadittavan lahjan ostoon meni kaksi päivää ja monta eri kauppakeskuskäyntejä: ja siltikään emme löytäneet sitä, mitä halusimme. No, juhlat on juhlittu nyt ja edelleenkin ottaa päähän.

L on ollut oma höppänä itsensä ja viihdyttänyt äitiään monena yönä juttelemalla aina pienen pätkän katolle, ennen nukahtamistaan. Vieläkin mietin itsekseni, että mitä kummaa sille katolle täytyy joka ilta jutella. Muutenkin, nukkumaanmeno on nykyään päivisin välillä niin hulvatonta, kun väsynyt lapsi tuntuu sitä protestoivan viimeiseen asti.
Äskenkin kun vein L:n päiväunille, makasi hän sängyssä tutti suussa ja silmät kiinni; mutta siltikin suusta kuului vielä pieni ja loukkaantunut  "hy-yhyyy."
Aivan kuin hän jo manaisi minulle sitä kuuluisinta tyhmää äitiä.
Uni kumminkin vei lopulta voiton, vaikka äiti oli kuinka tyhmä tahansa ja unta näyttää piisaavan.

Jouluvalmisteluissa olen jäänyt auttamatta aivan jälkeen: miehelle tilasin eilen vasta joululahjan ja jos totta puhutaan, L:lle emme ole ostaneet yhtään mitään. Mutta ihan tarkoituksella, sillä mitä tuon ikäinen vielä osaisi kaivata tai ymmärtää? Minä ne lahjat kuitenkin lopulta avaan.
Kinkku on ostamatta, laatikoita en edes viitsi tehdä itse vaan turvaudun Saarioiseen, rosolleista meillä on turha edes unelmoida: meidän joulumme koostuu kahdesta ruoasta: perunalaatikosta ja kinkusta.
Mies ei välitä ja muista minä en tykkää.
Kuusi meillä sentään on, se muovinen muttei mustana vaan valkoisena.

 

 Kaikkea pitäisi tehdä ja joitain asioita jättää ehdottomasti tekemättä.
Mitä lähemmäs jouluaatto hiipii, sitä enemmän hermoni joutuvat kestämään. Vaikka mieheni ei joulusta välitäkään, tulee esiin jatkuvasti se kysymys että mitä todella teemme jouluna.
Iloksemme ja onneksemme meidän molempien vanhemmat ovat eronneet; joten kutsuja kyläilemään tulee neljästä eri paikasta; viides mahdollinen olisi vielä omien isovanhempieni koti.

Oma äitini on jouluihmisiä, joten hän on alusta asti haaveillut tästä joulusta jouluna, jolloin hänen ensimmäinen lapsenlapsensa viettäisi ensimmäistä jouluaan hänen luonaan. Minulle tämä ei ole ongelma muuten, kuin ihan käytännönjärjestelyissä (pieni asunto, kaksi kissaa + vaikeus löytää L:lle rauhallinen nukkumapaikka) Itse haluaisimme olla ihan kotona, mutta samalla myös tuossa naapurissa asuva anoppi kaipailee meitä luokseen käväisemään ja se vaihtoehto on se, mikä varmaan pilaisi minun jouluni. Tietysti myös Lahden tienoilla asuvat isäni ja isovanhempani olisivat enemmän kuin iloisia yllärivisiitistä - mutta toisaalta, en ole koskaan yhtään joulua heidän kanssaan viettänyt. Mutta sitäkin suuremmalla syyllä ilo olisi varmaankin mitä ylin, jos sinne päättäisimme suunnata.
Paljon muttia tuntuu sisältyvän meidän jouluumme, ihan jo suunnitteluvaiheessakin.

Innostus

Tänään on ollut ihana aamu, sillä pitkästä aikaa heräsin ennen L:ää.
Tai, itseasiassa L herätti minut nälkäisenä enkä enää imetyksenä jälkeen saanut unta, joten päätin nousta ylös ja olen iloinen, että niin tein. Tuntui niin rentouttavalta oleskella alakerrassa aivan omassa rauhassaan, juoda kahvi yksikseen ja vielä parit leivät siinä huitaista naamariin. Katsoa digiboksilta vanha jakso Criminal Mindsia ja kauhistella ihmisyyttä, mutta kaikista tärkeintä: olla.
Olla oman itsensä kanssa hetki tekemättä juuri mitään ja tuntematta jatkuvaa vastuuta.
Suomeksi: eli laiskotella.

Toisaalla olen ottanut itseäni niskasta kiinni. Ainakin ajatuksen tasolla, sillä olen pidemmän aikaa mielessäni miettinyt kuntosalikortin ostoa ja nyt vihdoinkin olen tehnyt jonkun sortin päätöksen jo paikan kanssakin. Olen jo pitkään silmäillyt Elixian sivuja, mutta arkana jättänyt silmäilyn aina siihen. Nyt olen tosissani ottanut tietoa ja suunnitellut jopa tutustumiskäyntiä, sillä en todellakaan aio sitoutua mihinkään vuodeksi pelkän netin välityksellä. Haluan saada ensiksi tuntumaa paikkaan.

Kotona olen aloitellut pienesti ja koettanut kuntoilla edes vähän aina L:n päiväunien aikana.
Tavoitteeni ei ole niinkään pudottaa painoa, vaan kiinteytyä ja saada takaisin timmi vatsani, jonka aikoinaan omasin. Myös noille ylimääräisille senteille reisissä voisi tehdä jotain.

Alku:
Paino: 53kg
Vyötärön ympärys: 68cm 
Mahan ympärys: 84 cm
Lantion ympärys: 87cm
Peppu: 90,5cm  (hahaha, pepun ympärys?)
Reiden ympärys: 53,5cm.

Ihan mahdotonhan tämä alkukaan ei ole, mutta itse olen hyvin tyytymätön, sillä aivan muuhun olen tottunut. Ja aloitan hyvinkin pienesti, ihan normeja vatsoja, selkälihaksia, reisitreeniä, punnerruksia ja kyykkyjä sekä mahdollisuuksien mukaan kävelyä. Kun kuntosalijäsenyyten asti itseni saan tsemppailtua alkaa se todellinen työ.

Imetys

Meillä alkoi imetys vallan taivaallisesti,
poika tajusi homman heti synnyttyään ja oikeaoppisesti imi tissiä jo parin minuutin ikäisenä.
Otetta ei tarvinnut korjata ikinä ja rintaraivareitakaan ei alussa koettu lainkaan.
Rintakumejakaan emme koskaan joutuneet kokeilemaan, sillä imetin hampaat irvessä - vaikka aluksi hieman nirhamaa tulikin. Oikein luomumeiningilla mentiin.

L:n ollessa kuukauden ikäinen alkoivat meille, muiden iltaitkujen lomassa, hiipimään myös rintaraivarit - jotka sijoittuivat pelkästään illan viimeiselle syötölle. Itsepintaisesti niitä vastaan yritin taistella ja imettää - ja lopulta jopa itkin yhtälailla pojan kanssa.  
Tuntui, etten riittänyt.
En edes imettää osannut.

Nyt pojan ollessa kolme kuukautta luovutin lopulta iltojen suhteen ja olemme antaneet parin viikon verran lisäkorviketta pullosta. Imetän yleensä niin pitkälle kuin L:n hermot kestävät, jonka jälkeen tarjoan pullosta loput, jos itku jatkuu. Nyt kahtena iltana ei poika ole suostunut illalla tissille enää ollenkaan, kolme iltaa takaperin riitti pelkkä tissikin. Harmikseni tuo pulloratkaisu tuntuu tuoneen ongelmia myös päivällä tapahtuvaan imetykseen, sillä poika ei enää tunnu täyttyvän ikinä yhdestä rinnasta vaan kiukkuaa ja raivoaa niin, että on puolessa välissä pakko jatkaa toisella.
Joko ei täyty - tai turhautuu siihen, ettei ruoka suihkua helposti.
Myös öihimme ovat tulleet tutuksi L:n ruokaraivot, joita aiemmin ei ollut.

Nyt kamppailen ratkaisuni kanssa,
jatkanko taistelua vai valitsenko helpomman tien ja lopetan koko imetyksen.
Minua harmittaa, että koko asiaa edes joudun miettimään, sillä L on kasvanut niin hyvin pelkällä rintamaidolla ja neuvolakin antoi siunauksensa kiinteiden miettimiseen vasta tammi - jossei jopa helmikuussa.
Itse nimittäin olisin halunnut kyetä siihen kuuteen kuukauteen, mutta tuostakin etapista joudun jo iltaisin lipsumaan. 

Laiska päivä

Tänään emme ole juurikaan tehneet mitään mainitsemisen arvoista,
lähinnä siksi että äitiä väsyttää.
L herätteli minua taas viime yönä parin tunnin välein, enkä keksi että miksi.
Yleensä hyvin yönsä nukkuva poikamme tunsi tarvetta jutella mobilelleen, eikä siinä keskusteluryöpyssä saanut kyllä viereisesä parisängyssä peiton alla piilotteleva äiti juuri nukutuksi.
Noh, ainakin lapsella oli hauska yö.
 

Ystäväni kävi kahvilla puolen päivän aikaan, ennen töihin menoaan. Sain L:n juuri parahiksi päiväunille, joten saimme kahvimme juoda rauhassa ja äitikin sai jutella aikuisten juttuja.

Ulos ei huvita mennä, pakkaslukema näyttää -11.
En näe järkeä siinä, että pukisin poikaa vartin verran ulos, kun tuolla tiellä se lenkkimme kestäisi suurinpiirtein saman ajan.
Siltikin, olisi kivaa päästä hetkeksi raittiiseen ilmaan.

Kiedoin siis itseni mieheni neuleeseen ja päätin, että tänään en murehdi ulkonäöstäni.
Kukapa minua täällä korvessa edes kattelisi ja L:lle kelpaan aina, oli meikkiä naamassa tai ei.
Toivottavasti myös miehelle.

Myös pitkät villasukat löysivät tiensä jalkoihini.
Tyytyväisenä siis olen makoillut sohvalla ja katsellut hömppäohjelmia televisiosta, kuunnellut L:n kanssa musiikkia ja tanssinut.
Tiskit tosin tiskasin, hyvä minä.

Ah, mikä kotivalasrouva täällä tänään röhnöttääkään.

Kuvaongelmia

Pojastani on tullut ikiliikkuja, eikä kuvaaminen ole enää niin yksinkertaista.
Aiemmin, tuo suloisesti selällään tyytyväisenä kellivä olento on keksinyt sätkimisen jalon taidon ja enää ei rauhallisesti olla. Ei niin missään.

Kameralle tosin yritetään vielä hymyillä, jos äiti tarpeeksi maanittelee: mutta niitä viuhtovia jalkoja/käsiä ei malteta pitää paikallaan sitä aikaa että yksi hieno kuva tallentuisi muistiin. Tänään, kun pojalle uuden hienon isojen poikien paidan vedin ensimmäistä kertaa päälle ja yritin ottaa hymyilevästä L:stä puhelimellani kuvaa miehen työpäivän piristykseksi, päädyin yhden onnistuneen kuvan sijasta räpsimään suttuisia kuvia sen tusinan verran. Että näin.

Lopullinen kuva, joka miehelle päätyi sisälsi hymyilevän naaman ja suttuisena viuhtovat jalat.

L on myös oppinut vahingossa tarttumaan tavaroihin. Hän repii omaa bodyaan jatkuvasti käsillään - tai ihan mitä tahansa mikä niiden pienten kourien ulottuviin erehtyy jäämään. Hauskin näky, minkä olen kohdannut on sisältänyt L:n, puuhamaton sekä puuhamaton kaaressa roikkuvan lelun.
Käsillään huitova L rukka oli vahingossa onnistunut takertumaan parilla sormellaan kaaressa roikkuvaan leluunsa - ja epätoivoisesti yritti samanaikaisesti vetää sitä samaista kättä suuhunsa.
Leluhan ei tietenkään antanut periksi, joten lopputuloksena oli suuri itku, kun se tyhmä nyrkki ei sekunnissa ollutkaa suussa järsittävänä.

Myös ympäristölleen entistä valppaampi L saa yllätyspaluun tehneen herra Moron vieraakseen, kun jotain säpsähtää. Viimeisimmässä neuvolassa terkkariopiskelija onnistui säikäyttämään L:n niin pahan päiväisesti, että hän sai herra Moron nähtyään tavata myös herra Itkun.

Kehityksessä lisämainintana, että nyt myös meidän perheen miespuoleinen vanhempi on viimein nähnyt näitä meidän vahinko kääntymisiämme, joten minun ei enää tarvitse kuvitella sen kokeneeni.
Uusi mysteeri kehityksessä syntyi jo tänään, kun voisin vannoa L:n naureskelleen herättyään. Ihmettä ei tapahtunut enää uudestaan, joten tämä äiti jäi taas epätietoisuuden valtaan -
kuvittelinko minä sen?

Tänään myös tämä äitiä aloitti taistelun tupajumiuteen, nimittäin...
Välillä totaalisen tympääntyneenä näihin yksitoikkoisiin päiviin, menin ja rekisteröidyin Lapselle Kaveri-sivustolle. Eipä taida meidän poika olla vielä kaveria vailla - lähinnä tämä äiti ehkä. 

Katsotaan, onko kukaan täältä meidän kyläpahasesta löytänyt tietään samoille sivuille.

Talvi

Pakko se on uskoa: sieltä se tuli.
Talvi, kylmyys ja lumi. Kaikki mitä inhoan.

Yksi ainoa asia näissä kylmissä kuukausissa saa hymyni kaartumaan suupieliin: Joulu kinkku.Sitä mukaan mitä enemmän maa peittyy tuohon inhaan ja kylmään lumeen, minun odotukseni joulua ja sen syöminkejä kohtaan kasvaa. Pikkuhiljaa kaivan mieheni piilottamia joulukoristeita ja krääsää kaapeistamme ja nostelen niitä takaisin paikoilleen tuon joulunvihaajan ollessa töissä.
Salaa tietenkin.
Kun väsynyt duunarimme kotiin palaa, ei hän enää viitsi marmattaa kyntteliköstä keittiönikkunalla tai jouluvaloista ulkona.

Mieheni siis vihaa joulua.
Minä en.

Ja taas nousee kysymys tässä yhteiselossamme koskien tulevaisuutta.
Mitenkäs nyt?

Itse haluan tarjota L:lle joulun kaikki ihanuudet: kuusen, lahjat, KINKUN, joulutortut ja jos hyvin pitkälle saan mieheni pinnan venytettyä: hänet jouluisin joulupukkina.

Tänä vuonna olemme päässeet jo yhteen kompromissiin: joulusyömingit järjestämme ja joulua vietämme, tosin pelkästään pienenä perheenämme. Myös kuuseen olen luvan saanut, mutta tekohärveliin.
Ja mieluiten sen tekopuunkin tulisi olla myös musta.
No problemo, pieni mukamas-sisustaja sisälläni innostui ajatuksesta:
Musta kuusi ja valkoiset koristeet! Ehkä jotain punaista seassa.
Kuinka fantsua ja niin tyylikästä.

Itse ongelma ilmenee toteutuksessa:
mistä hemmetistä minä tähän hätään taion MUSTAN tekokuusen?

Valkoisen löysin jo Prismasta, mutta musta?
Olen leikitellyt ajatuksella että spraymaalaisin vanhan tekokuusen, mutta sitä tekelettä saisi tuulettaa toista kuukautta, jotta se haju haihtuisi. Joten noilla näkymillä, saisimme kuusen sisälle helmikuussa.

Ehkä vaan luovutan tuon kuusihomman kanssa; loppujen lopuksi, olen jo voittanut yhden taistelun tässä sodassa:

Kirteli tai kaarteli sen miten päin tahansa, me vietämme kuitenkin joulua.