Ja syitäkin löytyy monia,
esimerkkinä jokaisen omakotitaloasukin unelma: lumityöt.
L:n ollessa päiväunilla olen hyvin monet hetket siitä käyttänyt itse lumitöihin ja yrittänyt lykkiä tuota valkoista sementtiä mahdollisimman kauas meistä; mutta siltikin se löytää aina tiensä takaisin. Välillä en ole aina edes viitsinyt, kun jo ulos katsoessa tuntuu nuppi kasvavan jo otsaan: juuri se eilen kolattu kaunis polku on jo kadonnut ja pihalla odottaa taas tasaisen kaunis massa lunta.
Silloin olen suosiolla odottanut miehen kotiinpaluuta.
Viikonloppukin meni hujauksessa ohitse, osaksi lumitöissä ja osaksi syntymäpäiväkekkereissä, joihin vaadittavan lahjan ostoon meni kaksi päivää ja monta eri kauppakeskuskäyntejä: ja siltikään emme löytäneet sitä, mitä halusimme. No, juhlat on juhlittu nyt ja edelleenkin ottaa päähän.
L on ollut oma höppänä itsensä ja viihdyttänyt äitiään monena yönä juttelemalla aina pienen pätkän katolle, ennen nukahtamistaan. Vieläkin mietin itsekseni, että mitä kummaa sille katolle täytyy joka ilta jutella. Muutenkin, nukkumaanmeno on nykyään päivisin välillä niin hulvatonta, kun väsynyt lapsi tuntuu sitä protestoivan viimeiseen asti.
Äskenkin kun vein L:n päiväunille, makasi hän sängyssä tutti suussa ja silmät kiinni; mutta siltikin suusta kuului vielä pieni ja loukkaantunut "hy-yhyyy."
Aivan kuin hän jo manaisi minulle sitä kuuluisinta tyhmää äitiä.
Uni kumminkin vei lopulta voiton, vaikka äiti oli kuinka tyhmä tahansa ja unta näyttää piisaavan.
Jouluvalmisteluissa olen jäänyt auttamatta aivan jälkeen: miehelle tilasin eilen vasta joululahjan ja jos totta puhutaan, L:lle emme ole ostaneet yhtään mitään. Mutta ihan tarkoituksella, sillä mitä tuon ikäinen vielä osaisi kaivata tai ymmärtää? Minä ne lahjat kuitenkin lopulta avaan.
Kinkku on ostamatta, laatikoita en edes viitsi tehdä itse vaan turvaudun Saarioiseen, rosolleista meillä on turha edes unelmoida: meidän joulumme koostuu kahdesta ruoasta: perunalaatikosta ja kinkusta.
Mies ei välitä ja muista minä en tykkää.
Kuusi meillä sentään on, se muovinen muttei mustana vaan valkoisena.
Mitä lähemmäs jouluaatto hiipii, sitä enemmän hermoni joutuvat kestämään. Vaikka mieheni ei joulusta välitäkään, tulee esiin jatkuvasti se kysymys että mitä todella teemme jouluna.
Iloksemme ja onneksemme meidän molempien vanhemmat ovat eronneet; joten kutsuja kyläilemään tulee neljästä eri paikasta; viides mahdollinen olisi vielä omien isovanhempieni koti.
Oma äitini on jouluihmisiä, joten hän on alusta asti haaveillut tästä joulusta jouluna, jolloin hänen ensimmäinen lapsenlapsensa viettäisi ensimmäistä jouluaan hänen luonaan. Minulle tämä ei ole ongelma muuten, kuin ihan käytännönjärjestelyissä (pieni asunto, kaksi kissaa + vaikeus löytää L:lle rauhallinen nukkumapaikka) Itse haluaisimme olla ihan kotona, mutta samalla myös tuossa naapurissa asuva anoppi kaipailee meitä luokseen käväisemään ja se vaihtoehto on se, mikä varmaan pilaisi minun jouluni. Tietysti myös Lahden tienoilla asuvat isäni ja isovanhempani olisivat enemmän kuin iloisia yllärivisiitistä - mutta toisaalta, en ole koskaan yhtään joulua heidän kanssaan viettänyt. Mutta sitäkin suuremmalla syyllä ilo olisi varmaankin mitä ylin, jos sinne päättäisimme suunnata.
Paljon muttia tuntuu sisältyvän meidän jouluumme, ihan jo suunnitteluvaiheessakin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Don't be shy.