6kk

Siinä se tuli, se maaginen puolivuotta. Se kiukuteltiin vastaan ennen näkemättömällä kiukulla ja lasiin se lopulta tärähti tuosta noin vaan. 
Ja kaikki on taas kuin ennen.

Neuvola myöskin oli uuden kuukausiluvun myötä aiheellinen ja sinne suuntasimmekin tänään. Mitään suurta hehkutusta ei ollut luvassa, vaan lähimmä ne tavalliset. Pituus, paino ja motkutusta painosta.

Pituus 68 cm (65,2)
Paino 7745g (7270g)
Pipo 43 (42,3)

Painostahan siellä puhuttiin, sillä pituuskäyrän kasvaessa hurjaa vauhtia jää paino siinä jalkoihin. Ja hienostihan sitä on alaspäin notkahdettu. Lihaa ja kalaa suositeltiin, samalla myös puuroa iltaankin. Painokontrollia ei otettu, vaan seuraava neuvola onkin vasta kahden kuukauden päästä. Outoa.

Yöunet ovat meillä olleet historiallisia pari viime yötä. L on herännyt syömään ensimmäisen kerran vasta aamuyön tunteina, 4-5 aikoihin. Syötön jälkeen unia on vedelty vielä pari tuntia, seitsemään saakka. 

Yöimetystä lukuunottamatta ja päivän satunnaisuuksia on imetys muuten jäänyt. L ei siihen vain enää tahdo suostua millään, välillä vain suuren tappelun kautta. Tarjota yritän, mutta tarvetta ei tunnu olevan, sillä kaikki muu kiinnostaa enemmän. 

Ja äitiä harmittaa, kaiketi tämä nyt sitten oli tässä.  

Ensi viikkokin on miehen viimeinen lomaviikko, jonka jälkeen lupaan tehdä parannuksen tässä bloggailussakin. Nyt on kirjoittelu jäänyt yhteisen arjen alle, sen myönnän.

Hei ja moikka.

Tänään,

voi luoja tänään,

meillä on kiukuteltu.

Eipä mulla muuta,

tarttee hieman hengähtää.

kuva *täältä*

Seppälä Baby

Kyseisen putiikin kanssa olen kokenut monia ylä- ja alamäkiä. 
Ensimmäistä kertaa rakkauteni syttyi tulisesti Seppälä by Hanna Sarèn- mallistoon, mutta pikkuruisella budjetillani en kyseisestä mallistosta yhtäkään vaatekappaletta ikinä omistanut. 

Vieläkin kaihoisasti muistelen sitä erästä yli sadan euron takkia. 
Se oli itse täydellisyys. 
Niin oranssinpunainen, aivan kuin tomaatti. 
Hauskat hihat.
Uskon, että se takki olisi ollut se minun täydellinen takkini. 
Se, jota olisin hampaat irvessä kursinut kokoon vielä viidenkin vuoden päästä. 
Sen jos olisin saanut, ei minulla varmaan olisi tänä päivänä noita toistakymmentä ihan ok-takkia. 

Vieläkin sen olemattomuus kaihertaa.

Toista kertaa rakkauteni on roihahtanut Seppälän kukkamekkoihin, joita vielä kolmenkin vuoden jälkeen itsepintaisesti vedän kesäisin päälleni.
Vaikka mekkoja onkin vain kaksi, ovat ne siltikin monet juhlat nähneet. 

Viimeisin rakkauden kohteeni on Seppälä Baby.
Ne vaatteet vain ovat minun silmilleni täydellisiä. 

Mieheni isyysloman myötä otin päivän omaksi ajakseni ja menin täysin sekaisin eräässä Espoossa sijaitsevassa ostoskeskuksessa.
Lopputulos on nähtävissä kuvissa.

Pikapika

Terveiset nelostieltä!
Ei, en ole teitä unohtanut ja tarkoitukseni olikin jo eilen kirjoittaa tarkemmin kuulumisiamme, mutta koneelle päästyäni huomasin mokkulan sanoneen itsensä irti.
Tai sitten kyseinen värkki pitää itsekin hieman lomaa...

Mutta, näin puhelimen välityksellä terveiset, täällä ollaan ja illalla paneudun uudestaan elvyttämään nettitikkuamme.

Jospa siitä vielä toimivan saisi.

Tajunnan virtaa

Löhöpäivä,
voiko tätä muuksi kutsua?

Mies jäi tänään isyyslomalle, joten emme turhia stressailleet. Edes ruokaa en viitsinyt tehdä, vaan söimme viikonlopun jämiä: minä lasagnea ja mies makkarakeittoa. 

Kävimme me tosin kaupassa, heti aamupäivästä. Illalla vedimme elämämme risaiseksi ajamalla uudestaan kauppaan pelkän jäätelön perässä. Samalla tosin tiputimme vihdoin koruliikkeeseen ristiäislahjaksi saamamme kuvakehyksen kaiverrusta odottamaan. 

Mitäkö meillä on suunnitelmissa tämän isyysloman myötä?

Hieman maakuntamatkailua,
remonttia,
paneeleita,
reissu Ikeaan (miehen iloksi) ,
ja puolivuotishehkutukset!


Mutta, nyt se jäätelö.
Olen hieman saamattomalla tuulella, pahoitteluni.

Puuh.

Miksi aina silloin,

kun itse olet nukkunut yösi huonosti ja päätät itsekin nukkua lapsen kanssa,
ne aiemmin niin ihanat puolentoista tunnin mittaiset aamupäivän unet 
lyhenevätkin äkkiä puoleen tuntiin?

Ja se aiemmin niin suloinen ja iloinen kiljahtelu alkaa tietenkin siinä vaiheessa, kun itse olisit juuri saamassa unen päästä kiinni?

Näinä päivinä, myönnän,

kaikki tämä ihanuus on välillä  

ihan sieltä ja syvältä

Ja niiden aamupäivän tynkäunien vuoksi lapsi meinaa nukahtaa jo kaksi tuntia normaaliaikataulua aiemmin, mutta herää kuitenkin hetken päästä.
Ja kun lopulta veisit lapsen kellon mukaisesti nukkumaan, löytyy aiemmin niin kitisevästä ja väsyneestä lapsesta vielä uusi vaihde ja koko sänky möyritään läpi hymy naamalla. 

Siinä vaiheessa en enää voinut muuta, 

kuin nauraa. 

Mikä vielä voisi mennä vikaan?

Ihanat viikonloput! 

Sydän

Hyvää
ystävänpäivää!

Ystävänpäiväkortti, jonka miehelleni tänä aamuna silmä poskella väkersin.

Nauttikaa tästä kaupallisesta päivästä 

ja

viettäkää se niiden parissa, keistä oikeasti välitätte. 

Ja miksei jokainen päivä voisi olla

ystävänpäivä.

Missio verikoe

Tänä aamuna heräsin äärimmäisen hermostuneena jo ennen kuutta ja juuri parahiksi sanomaan heipat töihin hiippailevalle miehelle.

Kahden kahvikupin jälkeenkin hermostuneisuus tuntui vain lisääntyvän kohti ahdistuneisuutta, joten lopulta tartuin puhelimeen. 

Oli pakko puhua jollekin.

Yritin eilen varata aikaa L:än verikoetta varten, mutta laihaksi jäi se ajanvaraus. Menin nimittäin kysäisemään sitä, miten verikoe otetaan noin pieneltä ja siinä vaiheessa puhelimen toisessa päässä puhunut hoitajakin hiljeni ja hetken kuluttua alkoi empimään. Ehdotti jopa Jorvia tuon lähimmän terveyskeskusen sijaan, mutta halusi vielä tarkistaa mitä mieltä kollega on. 

"Juu, kyllä sen  pitäisi onnistua ihan sormenpäästäkin, mutta kannattaa mennä silti siihen isompaan terveyskeskukseen. On sitten enemmän ottajia, jos ihan suonesta täytyy."

Tuohon keskustan terveyskeskukseenhan sitä aikaa ei saa varattua.

Tänä aamuna heräsin siis hermostuksissani. Harmitti jo, se jonotus jota oletin joutuvani kokemaan. Harmitti se, että mitäs jos lapsi ei jaksa jonottaa. Jos kiukuttaa tai väsy iskee. Tai jos vaikka vaan kattokin saattaisi päähän tipahtaa.

Kaikki järjellinen ja järjetön hermostutti. 

Pikemminkin, niin kuin jokaisen true-paniikkimamman tavoin, taisin lähinnä olla huolestunut siitä tosiasiasta, että pieni vauvani joutuisi verikokeeseen. 

Loppujen lopuksi koko toimitus oli helpompi kuin kuvittelin, vaikkakin verikoe otettiin aikuisten tyylillä: kyynärtaitteesta.  Ajatus siltikin hieman hirvitti.
Pahinta kuitenkin koko hommassa jälkipolven mielestä taisi olla pelkkä kiinnipitäminen, sillä L itki jo siinä vaiheessa, kun minä ja avustava hoitaja otimme lapsesta tahoillamme tiukan otteen. 

Kaksi kokonaista putkiloa hoitaja valutti ja hetken rauhoittumisen jälkeen väläytti jäppinen valloittavat hymyt molemmille hoitajille. 

Kaunaa ei ilmeisesti kannettu enää,

paitsi äidille.
Joka toisen raukan noin hirveään paikkaan vei.

Äidille ei nimittäin juuri hymyilty.

Itse täydellisyys.

Viikonloppuna perheeseemme ilmestyi kutsumaton ja hyvinkin toivomaton vieras.

Mystinen ihottuma.

Alku ihottumalle on ollut jo pitkään nähtävissä. Kaksi tarkkareunaista, punaista täplää ovat asuttaneet jo pidemmän aikaa pojan mahaa, mutta suuremmin en ole niitä kummastellut. Olettanut vain, että aiheuttaja löytyy pojasta itsestään: pojan pyöriessä mahallaan, on iho vain ärtynyt pikkaisen.
Ja voi luoja kun niitä olen rasvaillut ja taas rasvaillut.

Viime neuvolakäynnilläkin niitä terveydenhoitajalle näytin, mutta ei hänkään niistä juuri mitään osannut sanoa. Arveli vain sitä samaa, kuin minä itsekin.

Mutta viikonloppu,

voi viikonloppu...

Annoin viikonloppuna L:lle nimittäin omenaa ensimmäisen kerran. Tai tuo kyseinen hedelmä on ainoa poikkeus, jonka näin jälkikäteen keksin

   Ja silloin se ihottuma räjähti.   

Päivän aikana sitä levisi jo kaulalle, sunnuntaina sitä löytyi jo selästä.
Ja käsistä.

Ja jaloista.

Maanantaina löysin lopulta itseni lääkärin vastaanotolta,

mutta valitettavasti en tullut siellä yhtään viisaammaksi asiani suhteen.

Voi olla allerginen reaktio, 
voi olla nokkosihottumaa, 
voi olla sitätätätuota..

Ja mitäkö sain ohjeeksi?
Rasvausta, rasvausta ja seurantaa.
Sekä ajanvarausohjeet verikoetta varten.

Jo itsestään niin täydellistä viikonloppua vain paransi se mahtava nuppi, joka otsaani kasvoi anoppilassa.
 

Moni mies olisi sitä kadehtinut.

Ei se aivan ruokaa ollut

Pinnasängyssä pyöritään, 
herään kahinaan.
Ensin kuuluu pieni ja hentoinen valittava äännähdys. 
Odottelen hetken jatkuuko valitus.

Taas lakana kahahtaa, poju ilmeisesti polkee jaloillaan patjaa ja nostelee peppuaan patjasta ylös. 
Taas pieni hihkaus ja kahina jatkuu.
Päätän vielä odottaa, jos L kuitenkin nukahtaisi.
Hihkaisu muuttuu äkkiä pieneksi höhötykseski, lähes naurun kaltaiseksi. Ihmettelen.
 
Pian kuuluu varovaista raapimista.
Raapimista?!
Tässä vaiheessa ihmettelen sillä poju ei selällään makoillessaan ikinä raavi patjaa, eikä vie käsiään päänsä yli raapiakseen pinnasängyn laitapehmustetta.
Taas pari pientä höhötystä. 

Nousen lopulta uteliaisuuttani,
siellähän se pieni mieheni makoilee, 
mahallaan ja poikittain pinnasängyssään, 
suu kiinni laitasuojassa.
 
Naurusta päätellen, laitapehmuste maistui yllättävän hyvältä.


Näin meillä, 
mutta mitenkäs teillä herättiin?

Ps. Ihanat viikonloput!

Vaihtelu virkistää

Palasimme juuri jälkipolveni kanssa tuolta lumen ja jään valtakunnasta, ulkoa siis. Taitoimme matkaa aina niin luotettavan (köh..) Pököttini kyydissä ja kuskina toimi, kukas muukaan, kuin aina yhtä luotettava (köh) minä.
Ai että kyllä hirvitti hieman, kun noillä pikkuteillä tuo ajotuntuma oli huomattavasti lähempänä kaurapuuroa kuin asfalttitietä.

Syy tosin autolla ajelemiseen oli niinkin mukaisa, että pitäydyin lupauksessani lähteä tänään kotoa kauemmaksi, enkä kadu sitä ollenkaan. Kävimme pojun kanssa nimittäin tapaamassa uutta tuttavuutta, kenen kanssa olen vaihdellut sähköpostia jo kesästä asti, mutta ketä en vielä ole kertaakaan ihan livenä tavannut. Kyseessä oli eräs toinen täkäläinen äiti, jolla on pari kuukautta L:ää vanhempi poika itsellään. Ja voi että, kuinka tuo pikkuinen nautti! 
Vanhempi leikkikaveri, jolla tuo liikeulottuvuus on hippasesti suurempi, oli kovin kiinnostunut L:stä ja halusi kovasti osoittaa L:lle hieman rajumpaa rakkautta sörkkimällä tämän poskea jatkuvasti. 

Onneksi L ei pienestä välittänyt, vaan innoissaan öhisi siihen asti, kunnes nälkä ja lopulta väsymys yllättivät. 

Oli niin virkistävää jutella taas pitkästä aikaa ihmisen kanssa, jota ei harmita keskustella aiheesta vauvat.  Tosin tuntui siltä, että aika loppui inhottavasti kesken, mutta vauvan kanssa täytyy mennä vielä vauvan ehdoilla. Kunhan tuo ukkopötkö vaan vielä hieman kasvaa, niin pääsemme paremmin kyläilemään.
 
Eli toisin sanoen, päivä on ollut mitä mainioin. Samaa kaavaa noudatti viime yö, sillä L heräsi vain yhden (1!) kerran ennen kello kuutta ja tutin saatuaan nukkui vielä tunnin lisää. Tosin tuo yksi herääminen oli hieman erilainen kuin muut, sillä L heräsi ensimmäistä kertaa ihan itkien, vaikka yleensä heräämiset ovat olleet ähinää. Päätin sitten syöttää hänet jo hieman normaalia aiemmin, sillä se oli ainoa mikä pojun rauhoitti. Mutta nälkä ilmeisesti olikin syy pienen itkuun, sillä poika nukahti samantien ahmittuaan ensin maitoa itseensä ja maidon voimalla jaksettiinkin uinua ihanasti taas toiset viisi tuntia putkeen.

Sain myös taistelumeriittini tämänpäiväisen autoiluun kohdistuvan urotyöni merkeissä, sillä molemmista käsivarsista löytyy (alla referenssikuva) turvakaukalon kantoaisan hiertämää ihottumaa. Ensi kerralla olen astetta viisaampi ja otan parkkipaikalla mukaani pelkästään lapsen ja jätän (yllä näkyvän) miljoonakiloisen möhkäleen suosiolla autoon odottamaan kotiinlähtöä.

Onpa muuten oma käsivarsi oudon näköinen, kun sen kameralla ikuistaa.

Bikinikuntoa kartuttamassa.

Olen saanut nauttia viikonlopun verran ihanista ja harvinaisista yöunista, jotka ovat jatkuneet kahdeksaan asti. Mutta tietenkin heti, kun uusi viikko sai alkunsa, palasimme nopeasti takaisin niihin aamuihin, jotka alkavat jo kello seitsemältä.

 Ihanaa.

Tänään päätin uhmata kohtaloa ja lähteä L:n ensimmäisten päiväunien ajaksi ulos vaunuilemaan, lumisateesta huolimatta. Alku sujuikin hyvin ja sain itseni sekä vaunut kolattua pihan läpi, auraamattomalle tielle. Aluksi pidin ajatuksesta sillä tälläkään kertaa tie ei olisi niin liukas... mutta raskasta se vaunujen työntäminen kyllä kieltämättä oli.

Kotiinpäästessä olo oli, kuin olisin viettänyt monen tunnin saunamaratonin.

 Let's be honest, en ole täydellinen äiti tuon ulkoilun suhteen.  

Ja täydellistähän minusta ei saa juuri minkään asian kanssa.

Pidän ideasta paperilla, pitkiä vaunulenkkejä pari kertaa päivässä ja hetken päästä ollaankin taas rantakunnossa jo seuraavaa bikinikautta varten.
Meillä vaan tuo ei käytännössä toimi.
En pidä toteutuksesta, sillä kunnon vaunulenkin halutessani minun tulisi pakata itseni, lapseni, vaunut, sekä kaikki ylimääräinen tilpehööri pieneen Peugeottiini ja huristaa jonnekin, josta löytyy kävelytie. 

Jos arvion heitän, löydän tuollaisen paikan kyllä helposti, jopa kymmenen minuutin ajomatkan päästä.
Mutta, jos haluan päästä vaunuilemaan kohteeseen, jossa on mahdollisuus esimerkiksi kesken kaiken vaikkakin vaihtaa vaippa, tarkoittaa se lähemmäs 12 kilometrin ajomatkaa. Vain päästäkseni tekemään kunnon vaunulenkin.

Jotenkin minua ei päivittäin huvita tuollainen ruljanssi. 
Tyydyn siis satunnaisesti tuohon pikkutiehen ja vartin turhauttavaan työntelyyn, jonka aikana lapsi ei kunnolla edes nukahda ja äiti meinaa mennä nassulleen niin monia kertoja, ettei kädessäkään riitä siihen sormia kertomaan sitä määrää.

Minä en siis varmaankaan tule olemaan minkään muotoisessa rantakunnossa ensi kesänä, mutta
en kyllä ole kyseistä meriittiä napannut ikinä aiemminkaan.

Eroahdistus

Minulle,

todellakin minulle, 

ilmestyi kyseinen ahdistus ensimmäisenä.

Päädyimme nimittäin eilen siirtämään pinnasängyn kauemmas omasta sängystämme ja lopulta pinnasänky siirtyi niinkin kauas, kuin vastakkaiselle seinälle. Olen itse hirveän levoton unissani ja välillä tuntuu ihan, että alitajunnassani piileskelee sambatanssija, joka herää henkiin öisin ja aina lopulta pyörin kuin hyrrä ympäri sänkyä. Toivomuksissa siis olisi, ettei lapsi ainakaan minun yökarkeloihini heräisi enää kertaakaan.
Kun pojun vein illalla nukkumaan ja iltasadun luettuani lähdin pois makuuhuoneesta, tunsin piston sydämessäni nähdessäni sen, kuinka kaukana pieni pinnasänky onkaan omasta parisängystämme. 

Minun pieneni,

tuolla.
Noin kaukana. 

Naurettavaa oli lähinnä se, ettei L tuntunut olevan muutoksesta moksiskaan. Päinvastoin, ensimmäistä kertaa pitkään aikaan meillä nukuttiin jopa aamukahdeksaan asti ja äidinkään ei yöllä tarvinnut nousta omasta sängystään kuin kahdesti; kerran nostamaan tutin ja kerran syöttämään.

Tosin yön rauhallisuuten on saattanut vaikuttaa myös illalla antamani Panadol, sillä ilmassa oli illalla tavallista enemmän kitinää. Mahdollista kuumettakin koetin tarkkailla, mutta korvamittari teki temput, mitaten toisesta korvasta jopa 38,3 astetta ja toisesta 37 ..... 

Kainalosta saimme lopulta lukemat 37,2, joten kuumetta ei meille ekana iltana noussut, mutta kitinän vuoksi päädyin kuitenkin antamaan särkylääkettä. 

Ja juurikin siksi, että ne kyseiset rokotteet saimme eilen. 

Normaalissa tilanteessa olisin jättänyt antamatta.
Kuinka herkästi sinä lääkitset lasta?

Ja hyvin lopulta levättiinkin,

äidin eroahdistuksesta huolimatta.

Tänään ainakin on tuo pienempi miehekkeeni jaksanut kovasti taas touhuta ja hymyillä urheasti. Lounaalla L sai ensimmäistä kertaa perunaa bataatin joukossa ja hyvällä ruokahalulla sitä syötiinkin. Itse en tosin meinannut pysyä tahdissa perässä ja useasti sainkin soraääniä hitaudestani, kun uusi lusikallinen ruokaa ei ollut suussa samantien, kun edellinen oli nielaistu. 

Ensi viikolla vuoron saavatkin hedelmäsoseet ja sen jälkeen tarkoituksena olisi testata kaurapuuroa.

Meissä vanhemmissa ei kummastakaan oikein löydy puuronsyöjää, mutta katsotaan mitä mieltä jälkipolvi onkaan.

Hyvät viikonloput kaikille

ja ensi viikkoon!