Missio verikoe

Tänä aamuna heräsin äärimmäisen hermostuneena jo ennen kuutta ja juuri parahiksi sanomaan heipat töihin hiippailevalle miehelle.

Kahden kahvikupin jälkeenkin hermostuneisuus tuntui vain lisääntyvän kohti ahdistuneisuutta, joten lopulta tartuin puhelimeen. 

Oli pakko puhua jollekin.

Yritin eilen varata aikaa L:än verikoetta varten, mutta laihaksi jäi se ajanvaraus. Menin nimittäin kysäisemään sitä, miten verikoe otetaan noin pieneltä ja siinä vaiheessa puhelimen toisessa päässä puhunut hoitajakin hiljeni ja hetken kuluttua alkoi empimään. Ehdotti jopa Jorvia tuon lähimmän terveyskeskusen sijaan, mutta halusi vielä tarkistaa mitä mieltä kollega on. 

"Juu, kyllä sen  pitäisi onnistua ihan sormenpäästäkin, mutta kannattaa mennä silti siihen isompaan terveyskeskukseen. On sitten enemmän ottajia, jos ihan suonesta täytyy."

Tuohon keskustan terveyskeskukseenhan sitä aikaa ei saa varattua.

Tänä aamuna heräsin siis hermostuksissani. Harmitti jo, se jonotus jota oletin joutuvani kokemaan. Harmitti se, että mitäs jos lapsi ei jaksa jonottaa. Jos kiukuttaa tai väsy iskee. Tai jos vaikka vaan kattokin saattaisi päähän tipahtaa.

Kaikki järjellinen ja järjetön hermostutti. 

Pikemminkin, niin kuin jokaisen true-paniikkimamman tavoin, taisin lähinnä olla huolestunut siitä tosiasiasta, että pieni vauvani joutuisi verikokeeseen. 

Loppujen lopuksi koko toimitus oli helpompi kuin kuvittelin, vaikkakin verikoe otettiin aikuisten tyylillä: kyynärtaitteesta.  Ajatus siltikin hieman hirvitti.
Pahinta kuitenkin koko hommassa jälkipolven mielestä taisi olla pelkkä kiinnipitäminen, sillä L itki jo siinä vaiheessa, kun minä ja avustava hoitaja otimme lapsesta tahoillamme tiukan otteen. 

Kaksi kokonaista putkiloa hoitaja valutti ja hetken rauhoittumisen jälkeen väläytti jäppinen valloittavat hymyt molemmille hoitajille. 

Kaunaa ei ilmeisesti kannettu enää,

paitsi äidille.
Joka toisen raukan noin hirveään paikkaan vei.

Äidille ei nimittäin juuri hymyilty.