Vaihtelu virkistää

Palasimme juuri jälkipolveni kanssa tuolta lumen ja jään valtakunnasta, ulkoa siis. Taitoimme matkaa aina niin luotettavan (köh..) Pököttini kyydissä ja kuskina toimi, kukas muukaan, kuin aina yhtä luotettava (köh) minä.
Ai että kyllä hirvitti hieman, kun noillä pikkuteillä tuo ajotuntuma oli huomattavasti lähempänä kaurapuuroa kuin asfalttitietä.

Syy tosin autolla ajelemiseen oli niinkin mukaisa, että pitäydyin lupauksessani lähteä tänään kotoa kauemmaksi, enkä kadu sitä ollenkaan. Kävimme pojun kanssa nimittäin tapaamassa uutta tuttavuutta, kenen kanssa olen vaihdellut sähköpostia jo kesästä asti, mutta ketä en vielä ole kertaakaan ihan livenä tavannut. Kyseessä oli eräs toinen täkäläinen äiti, jolla on pari kuukautta L:ää vanhempi poika itsellään. Ja voi että, kuinka tuo pikkuinen nautti! 
Vanhempi leikkikaveri, jolla tuo liikeulottuvuus on hippasesti suurempi, oli kovin kiinnostunut L:stä ja halusi kovasti osoittaa L:lle hieman rajumpaa rakkautta sörkkimällä tämän poskea jatkuvasti. 

Onneksi L ei pienestä välittänyt, vaan innoissaan öhisi siihen asti, kunnes nälkä ja lopulta väsymys yllättivät. 

Oli niin virkistävää jutella taas pitkästä aikaa ihmisen kanssa, jota ei harmita keskustella aiheesta vauvat.  Tosin tuntui siltä, että aika loppui inhottavasti kesken, mutta vauvan kanssa täytyy mennä vielä vauvan ehdoilla. Kunhan tuo ukkopötkö vaan vielä hieman kasvaa, niin pääsemme paremmin kyläilemään.
 
Eli toisin sanoen, päivä on ollut mitä mainioin. Samaa kaavaa noudatti viime yö, sillä L heräsi vain yhden (1!) kerran ennen kello kuutta ja tutin saatuaan nukkui vielä tunnin lisää. Tosin tuo yksi herääminen oli hieman erilainen kuin muut, sillä L heräsi ensimmäistä kertaa ihan itkien, vaikka yleensä heräämiset ovat olleet ähinää. Päätin sitten syöttää hänet jo hieman normaalia aiemmin, sillä se oli ainoa mikä pojun rauhoitti. Mutta nälkä ilmeisesti olikin syy pienen itkuun, sillä poika nukahti samantien ahmittuaan ensin maitoa itseensä ja maidon voimalla jaksettiinkin uinua ihanasti taas toiset viisi tuntia putkeen.

Sain myös taistelumeriittini tämänpäiväisen autoiluun kohdistuvan urotyöni merkeissä, sillä molemmista käsivarsista löytyy (alla referenssikuva) turvakaukalon kantoaisan hiertämää ihottumaa. Ensi kerralla olen astetta viisaampi ja otan parkkipaikalla mukaani pelkästään lapsen ja jätän (yllä näkyvän) miljoonakiloisen möhkäleen suosiolla autoon odottamaan kotiinlähtöä.

Onpa muuten oma käsivarsi oudon näköinen, kun sen kameralla ikuistaa.