Ulkoilua

Minimiehemme minihiekkalaatikko valmistui viikonloppuna ja sitä testailimme ahkerasti. Vielä tuommoinen paikallaan pysyminen leikkiessä ei ole se ykkösjuttu (ainakaan ulkona) joten hirveissä määrin emme ole hiekkalaatikkoa kuluttaneet. Ykkösjuttu ulkoilussa ovat vieläkin jo totutut vaunukävelyt ja aina sisään mentäessä kiukkuitkut ovat taattuja.

Kävimme myös tänään ensimmäistä kertaa leikkipuistossa vaikka tuo uusi puisto avataankin virallisesti vasta huomenna. Harmillista kyllä perheen pienimpiä ei ole otettu paljoa huomioon sillä vauvakeinu puuttui koko leikkipuistosta eikä aitojakaan pahemmin ollut.

Ehkä tämä onkin suunniteltu sitten hieman isommille, sillä urheilupuiston nimeähän se kantaa. 

Läheisen päiväkodin piha tosin olisi ilmeisesti ollut vapaassa käytössä, mutta kun uutta puistoa lähdimme katsomaan niin uudessa puistossa silloin olimme.

Kivien syöminen oli suurin kiinnotuksen kohde, samoin rattaista esiin kaivettu tyhjä tuttipullo. Välillä ujosti tuijoteltiin muita lapsia ja roikuttiin äidin puntissa sekä sylissä. 

On se siltikin vielä niin pieni.

 

Nyt tavoitteenamme on totutella urakalla ulkoleikkeihin ja saada tuon pojun viihtymään myös maassa!

Syvä huokaus

Tänään oli taas sellainen aamu.

Ensiksi herättiin jo puoli tuntia normaalia aiemmin ja möyrittiin sitten pitkät pätkät väsyneen äidin vierellä. Välillä kaiken painimisen ohessa ihmeteltiin että mitä ne ohuet langat äidin päässä oikein ovatkaan. Sattui hieman.

Puuro ei maistunut, 

mutta pöydälle se olisi mitä mieluiten kaadettu.

Ja sitten taas kiukuteltiin, kun ei äiti antanut sitäkään tehdä. 

Kaikkia esillä olevia johtoja käydään vähän väliä nyhtämässä vain siksi että sen kiellon kuullessa voitaisiin loukkaantua verisesti ja itkeä pari minuuttia.
Ja sitten aloittaa koko rumba alusta.

:)

No, onneksi tästä voidaan enää vain nousta ylöspäin.
Suihkussa sentään oli kivaa ja pikaisesta puuron hakureissusta selvittiin myös ilman kiukkua.

Tiistaifiiliksiä

Olen viime aikoina ajatellut paljon kesän loppua ja tulevaa talvea,

sekä yrittänyt pohtia pääni puhki sitä millaista puuhailua lähtisin etsimään minulle ja pojalle.

Näillä näkymin olen kotona vielä ensi kesään, joten en haluaisi viettää koko talvea "tekemättä mitään."

Olisi muskaria, perhekerhoa,liikuntakerhoa...

Valinnanvaraa tuntuu tässäkin pienessä kunnassa olevan liikaa.
Muskari tosin on nyt vahvana ykkösenä, sillä poika tuntuu tykkäävän musiikista ja hallitsee jo marakassin perusalkeetkin.
Siltikin kaipaan enemmän, mutten itse tiedä että mitä. 

Avoin päiväkoti, ehkä sellaista. 

Äitikavereita.

Välillä turhaudun suuresti kotona olemiseen, mutta uloslähteminenkin on tällä hetkellä yhtä itkuhuutoa, sillä L on keksinyt että äidin syli on kaikista parhain paikka olla. Kaupassakaan en onnistu käymään ilman kohti korotettuja pieniä käsiä ja vaativaa kitinää.
Ja ikinä en sitä kantoreppua muista kuljettaa mukana.

On tämä aika palkitsevaa, mutta samalla vaatii todella veronsa.

Mitä meille kuuluu?

Itseasiassa ihan hyvää,

inspiraatio vain on ollut hieman hukassa.

Olimme tosissaan pojan kanssa ensiksi viikon maalla tarkoituksena saada rentouttava loma, mutta joka muuttui joksikin aivan muuksi. Ensiksi tahkottiin raivolla läpi kaksi ylähammasta ja lopulta roikuttiin äidin jalassa jatkuvalla syötöllä - loma mitä ilmeisemmin oli rentouttava vain työssäkäyvälle, näin ollen kotiinkin jääneelle, isimiehelle.

Hampaat irvessä se loma vietettiin ja kun kotiin päästiin, alkoivat uudet ongelmat.

kun kaikki menee pieleen.

Seuraava kamppailun kohde muodostui nukkumaanmenosta.
 Aiemmin niin nätisti sänkyynsä jäänyt poika laittoi rutiinit uusiksi huutamalla koko pienen äänensä voimalla, kun huoneesta poistuttiin.

Äiti ja äidin syli muodostui paikaksi missä oli hyvä olla. 

Monet yöt sitten nukuimme vierekkäin, kun eräänä iltana nupissani kiehahti lopullisesti ollessani pojan kanssa ylhäällä vielä puoli yhdeltätoistakin (normisti meillä nukahdetaan jo kahdeksalta...)

Pikkuhiljaa opettelimme sitten uudestaan ne nukkumaanmenon salat ja pääsimme lopulta siihen, että poika nukahtikin nätisti sänkyynsä mutta aloitti huutokonserttinsa uudestaan aamuyön tunteina. Sitten taas hetken aikaa nukuimme aamuyöt yhdessä, kunnes äiti sai taas kerättyä itselleen tarpeeksi taistelutahtoa (hyvin nukuttuja öitä) ja otimme tavoitteeksi sen, että poika viettäisi omassa sängyssään koko yön. 

Nyt tämä nukkuminenkin alkaa taas onnistumaan.

Ja uusia taitoja on löytynyt monenlaisia, poju nousee jo taitavasti tukea vasten seisomaan yhdellä kädellä ja kävelee pieniä matkoja tuen kanssa. Kiipeilyäkin on hieman jo kokeiltu. 

Ja omaa tahtoa ja kiukuttelua on huimasti enemmän jo ilmassa, ei-sanakin tunnetaan jo niin hyvin että sen kuullessa osataan hyvin vakuuttavasti mähaluunmähaluunMÄHALUUN- itkutkin itkeä.

Nyt vain odottelemme sitä, milloinka isimiehelle loma siunaantuu ja pääsisimme koko perhe nauttimaan näistä kesän lämpöisistä päivistä.
 

Ja kokeilemaan sitä mökkeilyä uudemman kerran...

Maanantai, pitkästä aikaa.

Päivät tuntuvat valuvan hukkaan, 

aivan kuin hiekka tiimalasissa.

Huomasin pohtivani tuossa eräänä päivänä sitä, mihin kummaan aika tuntuu nykyään katoavan. Tai no, eiköhän se ole selvää mihin se aika minulta nykyään katoaa.
 Useasti huomaan ihmetteleväni sitä, ettei vuorokaudessa tunnu enää olevan tarpeeksi tunteja. Kieltosanat viuhtovat ilmassa useasti ja kun selkänsä kääntää ja hetkeksi mielenkiintonsa kohdistaa muualla valtaa se ikävä hiljaisuus talon.

Paljastava hiljaisuus.

Taas tehdään jotain kieltämisen arvoista.

Lukeudun näihin bloggareihin, jotka ovat nauttineet näistä poikkeuksellisen ihanista hellepäivistä olemalla ulkona. Joskaan auringonotto on ollut milteinpä mahdotonta tuon tuhatjalkaisen kanssa, olemme kuitenkin yrittäneet loikoilla viltillä varjossa. Minun ei tarvitse kuin pääni kääntää ja eikös silloin ole jo voikukka menossa vauhdilla suuta kohti.

Kielto ja itku.

Välillä ei auta edes huomion kiinnittäminen muualle. Taas jos selkäni käännän, muistaa tuo minimies hyvin vahvasti sen mitä olikaan tekemässä ennen kuin äiti kävi keskeyttämässä.

Crocsini ovat kohta kuin koiran syömät ja jokaisen hapsumaton hapsut mystisesti kadonneet jonnekin. 

Äiti on aivan mustelmilla ja isin partakin on harventunut huolestuttavasti. 

Emme juuri ole reissailleet, 

sillä tuon isimiehen lomakin häämöttää vasta jossain kesän lopun tienoilla. Itse olen pohtinut reissuun lähtemistä pojan kanssa kaksin ensi viikolla, mutta vain pariksi päiväksi. Sitäkin reissua varten pitäisi tosin matkasänky ja matkamuutakin ostella ensin. 

Ensiksi edessä ovat vielä ne hautajaiset sekä kauan odotettu lempiartistin keikka, molemmat vielä samana päivänä. 

Vakavoiduin ja kysäisin tuolta miekkoselta, että haluaako tämä joskus kanssani naimisiin. Hän ei kuulemma ollut edes ajatellut koko asiaa.

Tiedän hänen olleen kihloissakin aikoinaan, mutta minun kanssani, ei edes lapsen jälkeenkään, hän ei ole edes ajatellut asiaa.

No, ei se ainakaan suora kieltäytyminen ollut.

 Välillä tuntuu, että nämä minun murheeni ovat pieniä ja siltikin saavat maailmani romahtamaan. 

Jatkuuko pesänrakennusvietti vielä synnytyksenkin 

jälkeen ja kuinka pitkälle?

Yhdeksän kuukautta

Tuo pieni kottaraiseni on nyt kaikkien laskelmien mukaan viettänyt tässä maailmassa suurin piirtein saman ajan, kuin mitä aikoinaan mahassani.

Tosin, tämä mahan ulkopuolella vietetty aika tuntuu hujahtaneen tuplasti nopeampaa vauhtia.

  
Pellavapääni
 

Hurjaltahan tämä jo alkaa tuntua sillä parin vaivaisen kuukauden jälkeen lapseni on jo vuoden ikäinen.

 Hampaita on edelleen vain kaksi kappaletta alhaalla, lisää odotellaan ja ilmeisesti saatetaan tehdäkin piakkoin. 

Yritämme tällä hetkellä siirtyä kolmista päiväunista kahtiin ja vaikeimmaksi taitaa muodostua tuon lapsen saaminen ymmärtämään, että hän todella on jo kykenevä valvomaan pidemmänkin pätkän, kuin pari tuntia (eilen repäisi ja kiukutteli itsensä valvomaan viisi tuntia putkeen..)

Unelias tapaus tämä lapsemme, tosissaan. 

Ruokaa menee vaihtelevalla tahdilla, välillä nälättää enemmän ja välillä vähemmän. Välillä kiinnostuksen kohteena on kaikki muu, paitsi itse ruoka.

Heräämme edelleen 06.30-07:00 välisenä aikana ja aamupala syödään ennen puolta kahdeksaa. Ennen se oli puuroa, mutta nyt puuro on tökkinyt niin pahasti noissa aamuissa että kahteen otteeseen olen antanut pelkkää hedelmäsosetta.

Sitten oleillaan, ulkoillaan ja tehdään kotihommia.

 Uusilla kahden päiväunien rytmillä syödään lounas (kasvis-ja liha/kanasose) puoli kymmeneltä, jonka jälkeen painutaan pehkuihin 

Jos unia tarvitaan kolmet (aikaisempi herätys tms) nukkuu L yleensä yhdeksästä eteenpäin puoli tuntia/tunnin.
Tästä nyt yritetään kovasti päästä eroon, tänään onnistuimme.

Kahdentoista aikoihin ollaan juotu maitoa ja hedelmäsose syödään puoli kahdelta/kahdelta. 

Kolmen/neljän aikoihin nukutaan taas pieni pätkä,

puoli viideltä/viideltä päivällinen ja taas touhutaan.
Seiskalta aletaan valmistautua nukkumaan menoon, käydään pesulla ja iltapuuro tarjotaan nenän eteen puoli kahdeksalta.
Unessa ollaan kasilta ja sen jälkeen äiti ja isimies rentoutuvat mm. tiskauksen merkeissä ja ulkokukkia kastelemalla. 

Vaatekoko on pysynyt suht samana, vielä menevät jotkut 68 kokoiset bodyt hyvin, mutta kaikki housut ovat melkeinpä jo kokoa 74.

Vaippakoko nelonen, Pampersin Easy Up:it ja Baby Dry.
Joskus Liberoakin.

Mitään maailmaa mullistavaa kehityksen puolella ei ole tapahtunut, joten kärrynpyöriä ei täällä päässä vielä pahemmin heitellä, mutta hiljaa hyvä tulee.

"Voi kuinka kaikkivaltias noin olla voit,
me sinut tehtiin mutta sinä meidät loit
Siinä tuhiset ja puhkut pelkkää voimaa uhkuen
silmänurkkiin kuivuu kyyneleet, 

sä matkaa teet"

Kunpa oppisit ajattelemaan.

Yö- Ihmisen Poika

Keksiviikko

Huh,

niin ne päivät ovat taas hurahtaneet kauhean nopeaa vauhtia ohi,

mutta mitään sen suurempaa en itse tunnu saaneen aikaiseksi. 

 Olemme olleet tuon minarin kanssa melkolailla kotielämään tuomitut, ensin kipeän olkapääni ja nyt autottomuuden vuoksi. Miehen auton vaihteistoon tuli jotain vikaa ja työssäkäyvänä hän oli luonnollisesti oikeutettu ottamaan käyttöönsä minun autoni, joka tosin tarkoittaa juuri sitä että päivisin minä ja tuo pienempi mieheni emme mihinkään kotoolta pääse.

Mikäs siinä, 

hommaahan täällä tuntuisi riittävän, mutta valitettavasti tällä hetkellä minun intoni puunhakkuuta kohtaan on aivan olemattomissa. 

Mies tosissaan kaatoi tuossa menneellä viikolla puita ja pikkuhiljaa niitä olisi tarkoitus alkaa kasaan latomaan. Itseasiassa olinkin tuossa jo aamusta hetken aikaa pienempiä oksia pätkimässä, mutta tunsin sydämessäni pienen pistoksen tätä blogia kohtaan, joten päätin pitää pienen oman tauon ja kertoilla tänne hieman kuulumisia. 

Kuviakin toki olen ottanut, mutta taidan jättää ne nyt vielä kameraan hetkeksi, sillä muuten en varmaan ikinä saisi tätäkään tänään julkaistua.

Olemme ulkoilleet paljon, lähinnä tuossa omalla pihalla, koska suoraan sanoen en edes tiedä missä olisi lähin sellainen puisto, jossa olisi meidänkin pienelle tiitiäiselle jotain tarjottavaa. 

Tosin ei meilläkään ole vielä edes keinua pihassa, mutta olemme kärrytelleet pitkin poikin tuota tietä sekä vaihtelevasti kanniskelleet uudella Tulalla.
On muuten mainio peli, täytyy kehaista.

Vielä tämä ulkoilu tuossa muodossa tuntuu koltiaiselle riittävän, sillä menohalu ei ole vielä kasvanut järin kovaksi. Enkä tosin ihan heti häntä ryömimään tuonne viidakkoonruohikkoon päästäisikään, koetetaan nyt odotella jospa se konttaaminen sieltä pikkuhiljaa lähtisi ensin sujumaan.
Tänään kyllä jo pikkumatkoja kontattiin hienosti haparoiden, mutta vain jos tiellä oli jotain jonka yli pääsee kyseisellä tyylillä ryömimistä helpommin. 

Myös uusi kiipeilykohde on löydetty, parhaimman paikan tittelin vie nykyisin syöttötuoli. Mallin saa taitettua kahtia, joten kasassa ollessaan keskiosaan jäävät pienet pyörät tuntuvat kovasti kiinnostavan pojua ja hän on jatkuvasti nousemassa niitä ihmettelemään. 

Mutta meillä herättiin jo aikoja sitten ja tämä taas jäi aukinaiseksi koneelle.
Nyt tuo pieni istuu tällä samaisella sekunnilla syöttötuolissaan tuossa vieressäni ja jyrsii kurkkua innoissaan. 

Ilma ei aivan innoita ulkoilemaan 

(harmaata, tuulista ja no, inhottavaa)
joten katsotaan mitä tekemistä me oikein keksimme.

Soseita pitäisi taas tehdä pakkaseen valmiiksi, mutta jotenkin into siihenkin on kateissa. Kaiketi tämä nyt on joku yleinen laiskotus.

Löysimme muuten vihdoinkin purkkisoseen, jota poikakin suostuu syömään. Marja ja hedelmäsoseet tietysti maistuvat jokaiselta merkiltä, mutta nuo kasvis ja lihasoseet tuntuvat lähinnä aiheuttavan irvistelyä, kaikilta muilta merkeiltä paitsi HiPP:lta.

Tosin, suurin osa ruoasta on allekirjoittaneen tekemää, mutta on se välillä mukava avata valmispurkki ja lämmittää vaan. Saa poikakin vähän erilaisia makuja välillä. Harmillista vain, että kyseisiä soseita saa aina metsästää kissojen ja koirien kanssa, ainakin meidän S-ryhmän kaupasta. Citymarketista löytyy parempi valikoima, mutta sitten taas meidän käyttämää korvikemerkkiä löytyy vain niinä pieninä 2dl pakkauksina. 

Fanittaako kukaan muu kyseisiä luomupurkkeja?

Nyt kiinnostus kurkkua kohtaan alkaa lopahtaa, 

joten taidamme vetäytyä olohuoneen lelujen pariin!

Hauskaa viikkoa teille kaikille!

Ostoksia!

Pellavapusero, 80cm

  

Shortsit, 80cm

Pellavahousut, 80cm

  

Arvata saattaa, että suurinosa ostoksista koskee aina tuota pientä jässikkää.
Näiden lisäksi olen ostanut hellehatun, mutta kaippa semmoinen pitäisi toinenkin hankkia varahatuksi. 

Itseäni raaskin lahjoa tällä Rimmelin uudella huulilakalla sekä hiusvärillä, sillä juurikasvu alkaa olemaan jo aika armoton.

Meillä muuten harjoitellaan kovaa vauhtia istumista!

Tässä jo itsekin toivoo, että pian onnistutaan sillä turhautuminen tuntuu välillä olevan niin suurta ettei mitään rajaa.
Äidin pieni mattimyöhäinen <3

IhanaKamalaÄitiys

Olen mielettömän hyvä valittaja mitä elämään itseensä tulee. Löydän kaikesta aina ne negatiivisimmat puolet ja jaksan jauhaa niistä maailman tappiin asti, piirre joka ehkä on nähtävissä täälläkin.

Jotta kukaan ei minusta väärää kuvaa saa niin sanottakoon nyt;

 vaikka paljon tästä koko äitiydestä saatan marmattaa ja valittaa

en siltikään vaihtaisi tätä mistään hinnasta pois.

 Myönnän heti ensimmäisenä että ennen kaikki oli hirveän paljon helpompaa ja eläminen vapaampaa.
 

Helpompaa kyllä, 

mutta tämä nykyinen arki on suoraan sanottuna paljon mielekkäämpää.

Vaikka suustani päästänkin monet tuhannet ärräpäät kun tuo minari on TAAS kerran jonkun kielletyn asian kimpussa.

Vaikka joskus tuskastunkin tämän arjen samankaltaisuuteen.

Vaikka välillä itkettää ja ärsyttää enemmän kuin laki salliikaan.

Vaikka joinain päivinä huomaan odottavani kuin kuuta nousevaa sitä hetkeä, kun tuo rakkauteni ilmentymä painaa päänsä tyynyyn yöuniensa merkiksi ja itse saan käpertyä television ääreen omaan rauhaani.

Vaikka kaikkien näiden edellä mainittujen lisäksi löytyisi syitä lisää vielä miljoonia

 en siltikään tätä nykyisyyttäni vaihtaisi pois. 

Välillä mikään ei kelpaa vaikka nälkä onkin.

Tarjottu seura ei viihdytä, mutta heti kun jotain vähänkään aikaa vievää olet aloittanut tekemään liimautuu pieni ryömijä jalkoihin.

Välillä äiti on aivan kakka ja isikin sieltä ja syvältä.

Aina kun itse olet väsynyt löytyy toisesta virtaa vielä tunneiksi. 

Kun itse haluaisit sosialisoitua, katsoo lapsi parhaaksi aloittaa vierastamisen.

Kun aamulla itseä vielä väsyttäisi huhuilee joku muu jo hilpeänä. Sama toisinpäin.  

 

Kyllä se tästä,

 sillä myönnän vieläkin opettelevani ja löydän lapsestani uusia piirteitä päivittäin.
 
Sillä kaiken näiden päivien vastapainoksi on myös päiviä, jolloin
hymyillään heti herätessä,
naureskellaan hysteerisesti äidin tyhmille ilmeille,
ryömitään luo ja rauhoitutaan syliin,
leikitään nätisti,
syödään ilman suurempia sotkuja,
jokelletaan ennemmän kuin itketään,
tartutaan äitiä nenästäkorvastahiuksistamistävaan.
(minä itseasiassa pidän tästä viimeisestä)
  

Äidin oma rakas kiukkupylly <3

8 kk Neuvola

Aamumme oli aivan kamala. 

Pyysin miestäni herättämään (katsomaan että myös MINÄ herään) aamulla töihin lähtiessään, jotta selviydyn pojan kanssa hyvissä ajoin itsekin neuvolaan. No, eipä olisi tarvinnut huolehtia, sillä luonnollisesti tuo pieni herätyskelloni herätti minut ensimmäistä kertaa viideltä. 

Kyllä, viideltä.

(monena aamuna meillä on nukuttu jo seiskaan/puoli kahdeksaan sen kuuden sijaan)

Mutta ei, ei tänä aamuna.

En pahemmin siitä enää itse nukkunut vaan pyörin sängyssäni puoli kuuteen, jolloin päätin varovasti nousta itse.
Alhaalla keittelin itselleni kahvit ja moikkasin myös töihin lähtevän miehen ja kun kuudelta pääsin kuppeineni olohuoneen sohvalle pärähti itkuhälytin päälle. Puolisen tuntia vielä yritin poikaa nukuttaa, kunnes luovutin ja otin hänet seurakseni alakertaan. 

Kyseisen aamusekoilun jälkeen onnistuin vielä väsyneenä kastelemaan läpimäräksi täysin puhtaan bodyn hihan (vaihtoon meni) sekä syöttämään aamupuurot lähinnä minimiehen housuille, jotka myös menivät vaihtoon. 

Vaihdoin myös kahdet vaippakatastrofit ennen lähtöä, viimeisin ihanasti kymmenen minuuttia ennen auton starttaamista.

Vaippakatastrofien epätoivoisuuden selittäköön seuraava lause: 

tällä hetkellä meille tulee lämmintä vettä vain hellan kautta.

Voi luoja, 

että väsytti.

 Neuvolassa meitä oli vastassa lääkäri sekä terveydenhoitaja ja hieman pelkäsin miten käynti sujuisi tuolta vierastamaan oppineelta JA VÄSYNEELTÄ minimieheltämme. Poika tosin todisti epäilykseni vääriksi hymyilemällä lääkärisedälle koko suunsa mitalla ja papattamalla viimeistä päivää.

Ei se vaan minulle ikinä noin väsyneenä... 

Lääkäri kehui terveeksi ja iloiseksi pojaksi, 

pituutta löytyi 72,5 cm 

painoa 8575g 

pipo 44.6

Terkkari rohkaisi antamaan ruokaa niin paljon kuin napa vaan vetää ja painottamaan soseruokiin maidon sijaan. Mutta poika kuulemma kasvaa tasaisesti, vaikka painoa ehkä hieman vähäisesti onkin. 

Loppuun haluan pyytää anteeksi, jos teksti on jotenkin kangerteleva. Yöunien pidennettyä ovat minin päiväunet lyhentyneet nysiksi, joten useimmiten pojan nukkuessa heittelen kiireessä pyykit koneeseen/tiskaan ja saatan juoda kahvia kupin. Nytkin tuntuu, että yritän kursia tätä tekstiä kasaan hirveällä hulinalla ja samalla mietin vain kaikkea, mitä pitäisi ehtiä vielä tekemään.  

Ja nyt meillä näemmä herättiinkin, eli nekin asiat taitavat jäädä tältä kerralta tekemättä.

Jes. 

Ööääh

Tällä viikolla minusta kehkeytyi oikein innokas ulkoilija.

Niin innokas,

etten pahemmin ole tämän blogin pariin malttanut rauhoittua millään.

Minimies on päiväunensa nyt poikkeuksellisesti nukkunut lähinnä vaunuissaan ja meidän autotallissamme, sillä samaan aikaan tämä äiti on haravoinut ja pistänyt pihalta puskan jos toisenkin matalaksi. Kova kutina olisi sännätä tuon kasvittoman kukkapenkin kimppuun, mutta kyseinen teko vaatisi ensimmäisenä käynnin Plantagenissa tai muussa vastaavassa ja olen laiskuuttani tuota käyntiä siirtänyt koko ajan tuonnemmaksi.  

Harmillista.

Tänään jäimme sisälle, sillä tuo ikkunoista paistava harmaus ei liiemmin innostanut iskemään kuokkaa maahan tai yhtään mitään muutakaan. Tyydyimme pojun kanssa ihmettelemään yhtä äidin aarteista, vanhaa Muumi-kirjaa, jota minun tätini on minulle aikoinaan lukenut. Minimiestä tosin tuntui kaikki muu kiinnostavan ja suurimman osan ajasta onnistuin ikuistamaan ukkelin varpaat, jotka kuvasta aina poistuvat. 

Jep.

Hei, käsi ylös ja tunnustakaa. 

Ketkä kaikki lähtevät sinne Lapsimessuille?

Olenko ainoa joka ajatteli jäädä kotiin?

ps. Minimies huomenna 8kk.
Kääk!

Niitä päiviä

Tämä on taas sellainen päivä, jolloin kaikki tuntuu olevan pielessä. Itkettää ja suututtaa.
Aikaa ei tunnu olevan mihinkään ja siltikin ehtii tehdä kaikenlaista, mutta ei sitä mitä haluaisi. Lohtupullat kärähtivät uunissa ja mieskään ei kerkeä muuhun kuin ovella kääntymään. Lapsi ei nuku ja on huonolla tuulella.

Siltikin ne harvat hymyt, joita tuo kiukkupylly on tänään suonut äidilleen, ovat juuri niitä jotka vievät eteenpäin tälläisinä päivinä. Vaikka se kiukkuava lapsi olisikin se suurimman ärsytyksen aiheuttaja.

Tuossa se nytkin, kiukuteltuaan ensin tovin, ryömi jalkoihin ja ilmeisesti syliin pitäisi päästä.
Ihana pieneni.
Toivottavasti ei vedä heti hiuksista.

Tiistai, näin keskiviikkona.

Eilisen aamun olisi varmaankin voinut iloisemmissakin tunnelmissa aloittaa.

Minimies tosin aloitti sen jo aamulla kello kuusi ja jatkoi päiväänsä aamupuuron jälkeen kiukuttelemalla.  

 

Puoli yhdeksältä kokeiltiin nukkumista, joka hiljensikin talon neljäksikymmeneksi minuutiksi. Kiukkua jatkui heti myös tämän heräämisen jälkeen yhteentoista, jolloin äidillä paloi lopulta hermo ja lähdettiin kokeilemaan nukkumista uudemman kerran. Tällä kertaa unta maittoikin jo puolentoista tunnin verran ja vihdoinkin herättiin hyvällä tuulella. Siitä eteenpäin oli päivämme huomattavasti mukavampi ja kaikista kivointa tuon miniukkelin mielestä taisi olla se, kun isi tuli töistä kotiin. Totta puhuen niin myös minunkin mielestäni, sillä enää sen jälkeen en joutunut yksinäni kuuntelemaan tuon suloisen pienen ihmiseni raivoa. 

Illalla tein herkkuruokaani, jonka reseptin olen bongannut vuosia sitten Hellapoliisin sivuilta. 

" Tomaatti-pestobroileria
4 annosta

400-500 g broilerin fileetä
tilkka öljyä
1 iso sipuli silppuna
2 valkosipulinkynttä hienonnettuna
Santa Maria Pasta basilico -mausteseosta myllystä
1/2 dl vihreää pestokastiketta
1 dl kermaa tai kanalientä
200 g Philadelphia tomaatti & pesto tuorejuustoa
200 g miniluumutomaatteja
1/2-3/4 dl pinjansiemeniä
1 ruukku basilikaa
(suolaa)

Leikkaa broilerin fileet sopiviksi suupaloiksi.
Kuumenna öljy wokissa. Paista broileripalat, lisää sipulisilppu, valkosipuli ja Pasta basilico. Lisää  joukkoon myös vihreä pestokastike. Kaada joukkoon kerma ja tuorejuusto. Lisää vielä miniluumutomaatit ja pinjansiemenet.
Anna kiehua muutaman minuutin ajan. Tarkista maku. Lisää tarvittaessa suolaa.
Silppua pinnalle tuore basilika. "

Näiden vuosien varrella olen huomannut, että tuon kyseisen Philadelphian tuorejuuston löytyminen kaupasta on aivan hirveää arpapeliä. Olen siis löytänyt itseni korvaamassa sen hyvinkin usein Valio Violan Auringonkuivattu tomaatti tuorejuustolla. Myös pinjansiemenet olen aina jättänyt pois, ennakkoluuloinen kun olen. Mutta todella hyvää ruoasta on näinkin tullut! Suosittelen muutenkin lämpimästi noita Hellapoliisin sivuja, itse olen sieltä löytänyt monta luottoreseptiä.

PS. ENSIMMÄINEN HAMMAS ON PUHJENNUT!

...

Tälläiset aamut ne vaan hajottaa.

Plus vielä hammasta puskeva vauveli.

Hiljaisuus raukeaa

Olen ollut väsynyt, sanotaan se nyt suoraan.

Ja syy väsymykseeni melkeinpä jo pilkistää minimiehen suussa.

Jep, ensimmäinen hammas.

Viimeiset kolme, neljä, kenties viisi? päivää olen ollut keskellä valitusta ja vinkunaa. Ihania naururemahduksia on jaettu liian harvoin ja kaikki muu aika on ollut yhtä jollottamista. Ensimmäinen päivä oli vielä hauska, mutta kolmannen jälkeen aloin haaveilemaan hiljaisuudesta. Ensiksi kuvittelin pojuun iskeneen parantamaton puheripuli tai joku muu outo tarve tehdä itseään kuulluksi tuolla sanallisella joikaamisellaan mutta tänään katsoessani junnun suuhun todellinen syy paljastui. Unet ovat toistaiseksi maittaneen thank god ja niiden aikana olenkin saanut tyhjennettyä päätäni vain makoilemalla sohvalla. Okei, useasti olen tuijottanut televisiota tai tehnyt jotain muuta kotirouvan arvolle sopivaa.

Mutta tunnustan, blogi on ollut viimeisenä mielessä.

_______________________

 

Kuluneen hiljaisuuden aikana on tapahtunut paljon - ja ei yhtikäs mitään. Olen viettänyt ihanan päivän ystäväni seurassa shoppaillen. Mies juhli pyöreät vuotensa ja hauskuutti olemuksellaan sinä kuuluisana dagen efterinä. Kyseisissä juhlissa myös ihana Aussien 3 Minute Miracle Colour Deep Treatment (sanahirviö) koki mystisen ja karmaisevan kohtalonsa ja löysin puolet purkin sisällöstä seuraavan aamuna vanhan löylykipon sisuksista. Junnu on pieniksi hetkiksi kerrallaan oppinut jo suorassa istumisen jalon taidon. Kiinnostus ympäristöstä on myös lisääntynyt aivan sanoinkuvaamattoman paljon äidin iloksi ja välillä tuntuu, että ne selkään liitettävät silmät eivät olisi yhtään pahitteeksi. Ryömimällä edelleen edetään, mutta kova yritys konttaamiseen on päällä. Sitä odotellessa. Kokeilimme myös sormiruokailua avokadolla, mutta ilmeisesti kyseinen tikku oli hauskempi muussata kuin syödä. Lopulta kun siitä yksi pala saatin järsittyä irti meinasi äiti saada palan ja kaverit kanssa palautuksena ruokapöydälle. Nam. 

Olen kaivannut aivottomuutta. Tuntuu, että kirjan lukemisestakin on vuosia. Ostin mm. Sofi Oksasen uusimman jo ajat sitten ja en vieläkään ole päässyt ensisivuja edemmäs.

 

Siltikin, 

on tämä nykyinenkin arki aivan ihanaa omalla tyylillään.

Minimiehen lemppppparit!

Hapsut.

Näitä järsitään, vedellään ja hiplaillaan. 

Ihan vain äidin kiusaksi.

Olen tässä miettinyt, että jospa joskus unohtaisin miehen nuoruudestaan säilyttämän aivan kamalan nahkatakin lattialle. Siinä kun noita tuhottavia hapsuja olisi molempien hihojen mitalla...

Tämä vekotin kuten tuo alempikin saavat pienen ryömijämme ryömimään aivan ennätysnopeuksia.

 

Muovikorkki tuttipullosta. Tämäkin sellainen harvinaisuus, jonka perässä voidaan ryömiä koko olohuoneen mitalla.

Ai mitenkä niin lapsi ei paljoa leluja tarvitse...

Varmaankin siksi, että ne kaikista mielenkiintoisimmat löytyvät jo melkein joka kodista valmiina.

Näiden lisäksi jätin vielä kuvaamatta mm. sohvan alustan, jonne on aina niin kiva peruuttaa sekä olohuoneessa majailevan pöytämme alatason, joka on juuri sopivalla korkeudella pikkujannun suuhun nähden.

Jep,

sitä on kiva jyrsiä.