246

Äitiys ja ystävyys on mielenkiintoinen asia. 

Tultuani äidiksi halusin haalia itselleni äitiystäviä ihan vain siksikin, että seuraa olisi aamupäivinä kun vanhemmat ystävät luonnollisesti opiskelevat tai käyvät töissä. Myöskin joku, jolle puhua välillä myös niistä vauvojen parhaimmista puolista oli tarpeen, sillä silloiset lapsettomat ystäväni tuskin olisivat samalla tavalla ymmärtäneet polviin asti roikkuvia silmäluomiani tai räjähtämispisteessä olevia rintoja. Ensisijaisesti halusin ystäviä samasta kunnasta, mutta autollisena olen usein ollut suostuvainen myös hieman ajelemaan sen seuran perässä. Ja tämän kunnankin sisällä sitä autoilua tulee harrastettua, joten pieni lenkki Espooseenkaan ei ole juuri mitään. 

Olen aina ollut hieman huono ystävyyssuhteissani, vaikka luonteeltani olenkin aikamoinen kaikkien kaveri, mutta siltikään minulla ei ole elämässäni kuin kourallinen ihmisiä, joita tosissani voin kutsua ystävikseni. 
Äitiys söi heistäkin osansa. 
Ystävyydessä kuin elämässä yleensäkin luontainen pessimistini nostaa herkästi päätään ja ystävyyssuhteiden solmimisesta tulee vaikeaa ja ne usein jäävät hyvänpäiväntuttu-asteelle, kun en minkään usko kestävän. Lähinnä siksi, että monta hyvää ystävää olen jo elämästäni saanut hyvästellä joko opinnoille tai uusille paikkakunnille. 

Ensimmäisen hyvän ystäväni kadotin jo osaksi yläasteella, mutta olihan ystävyyttä kestänytkin jo ala-asteelta asti. Lukion ensimmäisellä tutustuin ja ystävystyin paremmin uudestaan, mutta lukion toisena vuonna häntä kutsui toinen asuinpakkakunta. Loppuaika lukiossa menikin sitten pienessä kaveripiirissä hengaillessa, mutta kunnon ystävää ei sieltäkään noussut esiin. Eräs vanha kaverini yläasteelta palasi elämääni lukion loppupuolella ja hänestä muodostui minulle luottoihminen, mutta tämä ystävyys on sittemmin hautautunut äitiyden alle. Ammattikoulu ja uusi ihminen, lapseni kummitäti, joka kolmen vuoden kaveruuden jälkeen muutti kolmensadan kilometrin päähän opiskelemaan kolmeksi vuodeksi ja jonka kanssa näemme ehkä parin kuukauden välein. Äitiystävä, jonka kanssa kaikki natsasi ja lapsen kiukuttelutkaan eivät hävettäneet hänen seurassaan, taas uusi paikkakunta.

Välillä tekisi mieli niin heittää hanskat tiskiin tämän ystävyysshaissen kanssa ja hautautua vain sohvannurkkaan, mutta pakko se on ilmeisesti uudestaan yritettävä. Lapsuudessa ystävyyssuhteet olivat vielä niin helppoja, niihin ei tarvittu muuta kuin kiinnostus samoista leluista ja ystävyyteen uskalsi heittäytyä, näin vanhempana luonteidenkin pitää aivan eri tavalla natsata. Enää ei pitkälle pötkitä My Little Pony- innolla ja supattelulla siitä, kuinka komea se naapuriluokan Janne onkaan. Tai ainakaan itse en ole ainakaan onnistunut keräämään ympärilleni ystävyysjoukkoa, jonka kanssa hehkuttaisin pelkästä Johnny Deppistä päivät pitkät, johan mieskin voisi siitä nokkiinsa ottaa. 

Yläasteella ystävyyteen hiipii joku erilainen tekijä ja varsinkin teinitytöt osaavat olla toisilleen todella armottomia, mutta silti päin naamaa vain hymyillään. Ystävyydestä tulee melkein osa peliä, kun oot mun kaveri oot mun kaveri ja jotkut tytöt melkein pariutuvat siamilaisiksi kaksosiksi. Samaa ilmiötä olen valitettavasti huomannut myös äitien parissa, jossa omia kuppikuntia muodostuu herkästi, eikä niihin noin vaan päästäkään sisälle.
Kun oot mun kaveri, oot mun kaveri. 

231 - Aloittamisen vaikeus

Näiden pitkien taukojen jälkeen koen vaikeaksi sen uudelleen aloittamisen,

mikä itsessään jo työntää koko aloittamista vieläkin kauemmas. Viime viikolla taisin istua päivittäin koneen edessä ja vain tuijottaa tätä Bloggerin Luo teksti- saraketta, mutta en keksinyt mitä kirjoittaisin.

Lopulta päätin kirjoittaa juuri siitä, etten enää tahdo päästä alkuun.

Vaikeutta lisää myös tuo loputon lista lukemieni blogien uusia tekstejä, jotka ovat myös jääneet roikkumaan ja niitähän on tässä kuukauden aikana julkaistu monen monta.

Arkemme oli aika hektistä pari viikkoa, sillä L suostui nukkumaan pelkät 40 minuutin pituiset päiväunet päivässä ja itsestä tuntui, että vedin ne unet itse aina tukka putkella tiski- ja pyykkikoneen väliä. Illathan olen melkein koko pojan ajan pyhittänyt tietokonettomiksi ja en tästä säännöstäni halunnut millään poiketa, joten illallakaan en koneen äären osannut rauhoittua.
Kyllä minua väsytti ja tuntui, että oma aika on niin kaukainen käsite etten taida siihen enää ikinä päästä takaisin, mutta pikkuhiljaa poika alkoi taas nukkua pidempiä pätkiä ja äitikin sai pari päivää rentoutua sohvannurkassa suklaalevy seuranaan.

Sitten palasi tämä kirjoituskutina ja aloittamisen vaikeus.

Jotenkin aasinsiltana aloin ajattelemaan tämän kaiken aikana sitä, millainen arkeni olisi ilman tuota poikaa. Missä olisin tällä hetkellä, mitä tekisin ja olisinko enää edes mieheni kanssa yhdessä?

Teksinkö töitä vai opiskelisinko, 

asuisinko kenties vielä Espoossa vai Helsingissä, 

vai asuisinko mieheni kanssa.

Olisin luultavimmin jatkanut opintojani. Ja voisin kuvitella, että opiskelijaelämäni myötä olisin saattanut ajautua erilleen miehestäni - en ehkä olisi koskaan edes muuttanut hänen luokseen. Viettäisin varmaankin huoletonta opiskelijaelämää ja aina, kun ajattelen tätä tunnen pienen pistoksen sydämessäni. En kutsu sitä katumukseksi vaan salaiseksi kaipaukseksi. 

Koen olevani nuori äiti 24-vuotiaana lähinnä siksi, ettei lähipiiriini kuulu moniakaan ystäviä, joilla itsellään olisi jo lapsi. Itseasiassa kaikkia äitiytyneet ystäväni olen melkeinpä joutunut etsimään oman lapseni synnyttyä ja oloni on ollut usein yksinäinen. Vaikka päivääkään en lapseni kanssa vaihtaisi pois, voin silti myöntää että välillä kaipaan vanhaa elämääni ja sitä huolettomuutta.
Ehkä en ollut vielä valmis äidiksi, mutta koen kasvaneeni äitiyteen tavalla, joten en uskaltanut edes kuvitella. 

Tällä hetkellä maailmani keskipiste tosiaankin on tuo yksivuotiaani, 

pieni pääskyni. 

Mutta pääskyni lisäksi haluaisin myös muutakin,

haluaisin pienen palan vanhaa elämääni takaisin. Minusta tuntuu, että kadotin raskauteni aikana niin paljon ystäviäni, etten tiedä mistä aloittaisin takaisin haalinnan - ja ketä edes haluaisin haalia takaisin. 

 Vai haluanko ketään.

225 - Talvivaatteet.

Ilmojen viilentyessä käänsin katseeni jo talvivaatteisiin ja uuden toppahaalarin ostoon. Itse en ole mitenkään merkkiuskollinen enkä näin ollen jaksa juosta Tickettien alennusmyynneissä tai huokailla muidenkaan merkkihaalareiden perään. 

Olen jo pidemmän aikaa katsellut KappAhlin KAXS:in toppahaalareita ja pähkäillyt oikean koon kanssa. Kävin viimeinkin tuossa perjantaina vanhan toppahaalarimme kanssa läheisessä liikkeessä vertailemassa kokoja toisiinsa ja lopulta ostinkin haalarin kaapin perukoille odottelemaan kovempia pakkasia.

kuva http://www.kappahl.fi/

 Alunperin iskin silmäni tummanvihreään, mutta kauppaan päästyäni huomasin ettei kyseistä väriä enää ollut jäljellä yhtäkään kappaletta.
Kotiin siis kulkeutui kuitenkin haalari - tosin hieman alkuperästä suunnitelmaa kirkkaampana.

Tuossa viime viikolla jo laittelin tilaukseen paksumpaa hattua ja kauluria, mutta vielä pitäisi kenkiä metsästää ja hanskojen kokoa pohtia. Onneksi aikaa silti vielä on tai ainakin tällä hetkellä tuo ulkona loistava aurinko antaa siihen viitteitä. 

_____________________

Mutta mitäpä muuta kuuluu tuolle kasvavalle pienellemme?

Hyvää itseasiassa, vaikkakin temperamentti tuntuu kovenevan päivä päivältä.

Meillä kävellään nyt kolmatta viikkoa, tosin ulkona vielä vaaditaan taaperokärry henkiseksi tueksi (kengät.....)

Olemme korvikkeistakin luopuneet pitkät ajat sitten ja siirtyneet tavalliseen maitoon ja ruokakin on melkein kokonaan oman keittiön antimista tarjoiltua. Varalla tosin löytyy keittiön kaapeista pari valmisruokapurkkia. Hampaita on edelleenkin vasta _neljä_ ja täytyy kyllä tunnustaa, että kovasti odotan jo uusia tuleviksi. Helpottaisi hieman tuo kotiruoan syöminenkin, kun suusta löytyisi vielä parit leegot lisää auttamaan lihan muussaamiseen. 

Yöt nukutaan hyvin ja L heräilee enää hyvin satunnaisesti ja jos herää, 

herää hän yleensä vain kerran yössä. 

Eilinen oli tälläinen yö jolloin herättiin ja jos totta puhun, en edes muista milloin edellinen kerta oli.  

Nyt aion mennä jatkamaan laiskaa oleiluani, sillä poju vetelee päiväuniaan ja tiedän keittiössä odottelevan erään suklaalevyn, joka jo kovasti (sohvan lisäksi) kutsuu nimeäni.

224 - Niin monta jo.

Vuosi synnytyksestä ja kehoni alkaa taas palaamaan lähtokuoppiinsa.

Paino alkaa vihdoinkin halutulla nelosella ja pari päivää sitten jouduin ostamaan uudet farkutkin- vihdoinkin vanhaa kokoa, 34:sta.

Tuijottelin tänään hetken aikaa mahaani peilistä kummastuneena,

sillä olen ollut onnekas. 

Nykyiseni ei paljoa poikkea vanhasta.

Napa tosin näyttää hassulta. 

Muuten tunnen oloni muuttuneeksi. 

Olen huomannut, kuinka nykyään saatan helposti lähteä ilman meikkiä ulos ja vaatteitakaan en yleensä jaksa sen kummemmin enää valita. 
Kunhan housut löytyvät jalasta ja paita päältä.

Kaipaan omaa aikaa, mutta en sellaista kuin ennen.
Kaipaan aikaa, jolloin voin vain lukea kirjaa rauhassa tai tehdä ruokaa kiireettä. Joskus tosin haaveilen, että jaksaisin laittautua enemmän. 

Tai että hennot kesämekkoni, jotka on tuomittu vaatekaapin henkareihin, vielä joskus löytäisivät tiensä päälleni. 

Ilman, että ne olisivat hetken päästä aivan hiekassa.

En enää vaadi itseltäni niin paljon.
Kodin ei tarvitse näyttää aina viimeisen päälle siivotulta, vaikka kotona päivät olenkin. Neuvolastakin jo neuvottiin pitämään oma aika omana aikana ja että tekisin sitä, mitä haluaisin.

Meinasin palaa loppuun kaiken sen siivoamisen keskellä.

Ja niin talostamme muodostui koti.

Välillä sekaisa ja sotkuinen, mutta silti niin rakas koti.

Ja minä aloin viihtyä.

Eivätkä päivät enää tuntuneetkaan niin pitkiltä, eivätkä seinät enää kaatuneet päälleni. 

Joskus sitä vain unohtaa sen rentoutumisen tarpeen 

ja yrittää liikaa mahtua muottiin, joka puristaa jo varpaiden kohdalta.

Sydän

Kukkana hieman kärsinyt, mutta merkitys on se kaikkein tärkein.

Jälkijunassa haluan toivottaa hyvät äitienpäivät teille kaikille ihanaisille äideille!

<3

Tämä äitienpäivä oli minulle ensimmäinen laatuaan.
En saanut aamiaista vuoteeseen, mutta se ei haittaa sillä olemme ilmeisesti koko perhe huonoja syöjiä heti aamusta. 

Kukkakimpun sijaan sain ruukkuruusun x 2, jotka voin istuttaa pihalle.

Minua ei hemmoteltu pilalle ja minä olin myös se, joka sunnuntaina valmisti ruokamme. 
 Jopa vessankin pesin aivan itse.
 

Mutta siltikin ilman kaikkea turhaa hempeilyä ja hössöttämistä oli äitienpäiväni mitä mainioin.

Sainhan viettää sen parhaimmassa seurassa.

IhanaKamalaÄitiys

Olen mielettömän hyvä valittaja mitä elämään itseensä tulee. Löydän kaikesta aina ne negatiivisimmat puolet ja jaksan jauhaa niistä maailman tappiin asti, piirre joka ehkä on nähtävissä täälläkin.

Jotta kukaan ei minusta väärää kuvaa saa niin sanottakoon nyt;

 vaikka paljon tästä koko äitiydestä saatan marmattaa ja valittaa

en siltikään vaihtaisi tätä mistään hinnasta pois.

 Myönnän heti ensimmäisenä että ennen kaikki oli hirveän paljon helpompaa ja eläminen vapaampaa.
 

Helpompaa kyllä, 

mutta tämä nykyinen arki on suoraan sanottuna paljon mielekkäämpää.

Vaikka suustani päästänkin monet tuhannet ärräpäät kun tuo minari on TAAS kerran jonkun kielletyn asian kimpussa.

Vaikka joskus tuskastunkin tämän arjen samankaltaisuuteen.

Vaikka välillä itkettää ja ärsyttää enemmän kuin laki salliikaan.

Vaikka joinain päivinä huomaan odottavani kuin kuuta nousevaa sitä hetkeä, kun tuo rakkauteni ilmentymä painaa päänsä tyynyyn yöuniensa merkiksi ja itse saan käpertyä television ääreen omaan rauhaani.

Vaikka kaikkien näiden edellä mainittujen lisäksi löytyisi syitä lisää vielä miljoonia

 en siltikään tätä nykyisyyttäni vaihtaisi pois. 

Välillä mikään ei kelpaa vaikka nälkä onkin.

Tarjottu seura ei viihdytä, mutta heti kun jotain vähänkään aikaa vievää olet aloittanut tekemään liimautuu pieni ryömijä jalkoihin.

Välillä äiti on aivan kakka ja isikin sieltä ja syvältä.

Aina kun itse olet väsynyt löytyy toisesta virtaa vielä tunneiksi. 

Kun itse haluaisit sosialisoitua, katsoo lapsi parhaaksi aloittaa vierastamisen.

Kun aamulla itseä vielä väsyttäisi huhuilee joku muu jo hilpeänä. Sama toisinpäin.  

 

Kyllä se tästä,

 sillä myönnän vieläkin opettelevani ja löydän lapsestani uusia piirteitä päivittäin.
 
Sillä kaiken näiden päivien vastapainoksi on myös päiviä, jolloin
hymyillään heti herätessä,
naureskellaan hysteerisesti äidin tyhmille ilmeille,
ryömitään luo ja rauhoitutaan syliin,
leikitään nätisti,
syödään ilman suurempia sotkuja,
jokelletaan ennemmän kuin itketään,
tartutaan äitiä nenästäkorvastahiuksistamistävaan.
(minä itseasiassa pidän tästä viimeisestä)
  

Äidin oma rakas kiukkupylly <3

Kitinäkonserttia

Voi että, kunpa vaan olisin tiennyt aamulla, millainen päivä tästä kehittyykään.
Aamulla vielä niin iloisesti ja viattomasti hymyilevä L muuttui ensimmäisiltä päiväuniltaan herätessään pieneksi kitinämonsteriksi, jolle ei tuntunut kelpaavan mikään.

Hetken oli kiva kölliä selällään,
hetken raas mahallaan.
Hetken oli hauskaa sylissä,
toisen hetken hauskaa potkia äitiä.
Äidin sylissä oli hauskaa, 
kunhan vaan sai istua kuin iso poika jo.
Tutti viihdytti viitisen minuuttia,
äidin sormi harsoon kietaistuna toisen.
Huuto vain voimistui,
kun ruokaa yritti tarjota 
siinä luonnollisimmassa muodossa.

Mutta ai että, kuinka kivaa
siitä tuttipullosta olikaan syödä.
Sitten ja vasta sitten,
jaksettiin hetki hymyillä.

Suuri huokaus.
Eli nälkä taisi olla.

L:n rauhoituttua päätin hieman hemmotella lasta ja kasasin yhden hänelle aikoja sitten kannetuista leluista. Suositus tosin on +6kk, mutta kyseistä muovihärpäkettä taottiin sellaisella omistautumisella, etten usko koko hököttimen selviävän ehjänä sinne asti. 

Leikkien jälkeen päätin palkita itseni aamupalalla (köh11.00köh....)
ja nostin L:n siksi aikaa sitteriin seurakseni. Nykyisin L seuraa hirveästi syömisiämme ja tuijottaa tarkasti, vaikka kurkkuun päätyisikin vain lasillinen vettä. Joskus tekee ihan pahaa syödä, kun toinen tuijottaa niin intensiivisesti ja näyttää siltä, että maistiaista tekisi mieli.

Olenkin tässä nyt pari päivää leikitellyt ajatuksella, jospa sittenkin antaisin jo sosemaistiaisia. Yritän toppuutella itseäni odottelemaan edes seuraavaan neuvolakäyntiin, joka on tämän kuun lopussa. Silloin L olisi jo 5kk ja jotenkin uskon, että neuvolastakin aletaan jo rohkaisemaan kiinteisiin siinä vaiheessa. Mutta toisaalta, viidestä kuukaudesta on enää kuukausi siihen puoleen vuoteen.

Olen itse hiljalleen menettänyt innostukseni imettämiseen, pidän toki sen tarjoamasta läheisyydestä lapsen kanssa ja totta puhuen imettämisen "helppoudesta"(noh, ainakin joskus se sitä oli.) En vain ikinä ole kyennyt imettämään julkisilla paikoilla ja kauhistun ajatuksesta imettää anoppini läsnäollessa. Lisääntyvät rintaraivarit ja riittämättömyyden tunne vaikeuttavat herumista, joka puolestaan hermostuttaa lapsen pistämään vieläkin enemmän kapuloita rattaisiin. Huudon muodossa.
Aikoihin ei lapsi enää ole tyytynyt ruokailemaan vain yhdestä rinnasta ja suosii selvästi toista, josta ilmeisesti sitä ruokaa saa helpommin.

Taisin ensimmäisen kerran jo tuoda ilmi halukkuuttani lopettaa imetys pari kuukautta sitten. Siltikin, päätin taistella. 
Luovutin vain illan osalta ja L sai yhden ruokailukertansa pullosta, kuten edelleenkin. Välillä on ollut helpompaa ja välillä on päiviä, jolloin lisäruokaa saa antaa imetyksen jälkeen joskus päivälläkin. Tämä päivä oli taas sellainen.

Olen ihmisenä hyvin itsepäinen, joka varmaankin luonteenpiirteenä edesauttaa sitä etten heittänyt hanskoja tiskiin jo kuukausia sitten. Myöskin tieto siitä, että kaikista ongelmista huolimatta L kasvaa hienosti. 

Näiden tappeluntäytteisten imetyskuukausien jälkeen olen yhdestä asiasta hyvinkin varma,
tulevaisuudessa, aina isin ollessa kotona, siirtyy lapsemme ruokintavastuu hänen harteilleen. 
Ainakin hetkeksi.

Tämä maitolaituri tarvitsee pienen hengähdystauon.

Erilainen aamu

Tänä aamuna yhteinen päivämme alkoi poikkeuksellisesti jo kello seitsemältä aamulla ja hyvin epäsäännöllisen säännöllisenä se aamusta on jatkunutkin. 
Meillä on kiukuteltu, oltu nälkäisiä, oltu iloisia, hymyilty, huudettu, syöty ja heitelty leluja. Ja kaikki tämä lähinnä L:n toimesta, itse olen vain ihmeissäni seurannut vierestä. 

L tuntuu olevan siitä harvinaislaatuinen vauva, että hän viihtyy todella hyvin itsekseenkin, kunhan vain on jotain mielenkiintoista katseltavaa. En siis joudu jatkuvasti häntä viihdyttämään, mutta lähellä yritän koko ajan olla. 

Myös yksi harvinaisuus L:ssä on se, ettei se poika kyllä sylissä viihdy pitkiä aikoja. Koko ajan pitää olla menossa, tarkoitti meneminen tässä tapauksessa vaikka vain lattialla makoilua. 
Häntä ei siis millään muotoa voi kutsua sylivauvaksi.
Tavallaan harmittaa, kyllä minäkin pitäisin siitä että lapseni nukahtaisi rintani päälle, mutta ei.
Meillä ei lapsi ole syliin nukahtanut enää aikoihin.

Tutti on meidän huushollissamme hyvinkin tärkeä kapistus, sillä tuolla lapsella tuntuu olevan aivan järkyttävän suuri tarve imemiselle. Niinkin suuri, että kaikesta tutteilusta huolimatta tuntuu L oppineen peukalon imemisen. Tiedän että monet lapset imevät ihan kaikkea ja kaikki menee suuhun, mutta tämä meidän pojan imuntarve on siltikin yllättänyt, eikä aina sillä positiivisimmalla tavalla. 

Ylpeänä kannoin pari päivää mitä ihastutavinta pientä mustelmaa kädessäni, kiitos rakkaan lapseni joka koki kesken ruokailun äidin käden maistuvan paljon paremmalta, kuin tarjolla ollut rinta. 

Viikonloppu häämöttää taas aivan horisontissa, mikä merkitsee meidän pienelle perheellemme mitä ihastuttavimpia aikoja kolmisin. 
Ja aikaa koko päivä. 
Itseasiassa kaksi kokonaista päivää aamusta iltaan laatuaikaa kolmisin.

Rakastan viikonloppuja, enkä tästä syystä liiemmin vietä aikaa koneella. 
En edes aukaise koko konetta useampina viikonloppuina tai pyhävapaina, koska olen sen luvannut itselleni aikoinaan. Vapaa-aika on aikaa perheelle, ei koneelle. Siksi hiljenen hyvin useasti viikonloppujen ajaksi ja varsinkin nyt joulun alla myönnän olleeni luokattoman hiljainen, mutta kaikki johtui vain siitä että saimme olla rauhassa ja kotona. Kolmisin.

Syy siihen miksi tämän kerroin, on se että haluan jakaa tämän tiedon myös niille, jotka joskus saattavat ihmetellä miksi päivitän silloin tällöin harvemmin.

Pyhitän vain sen vapaa-ajan, jonka saan, sille tärkeimmälle. 
Perheelleni.

ps. Uusi banneri!

24h Baby-style, part 1.

Ajattelin hieman maalailla peruskuvaa siitä, miten yleensä päivämme kuluvat 2 kk vanhan jälkeläisemme kanssa. Päätin siis tehdä postauksen siitä, mitä oikeasti teemme 24h aikana tätä elämäämme. Aloitan vuorokautemme maanantai illasta ja jottei tekstistä tulisi kilometrin pituinen, julkaisen tämän kahdessa osassa.
Tässä teille siis osa 1.

20:00 Aloitamme vaivihkaa nukuttamaan pojua, vaihdamme vaipat ja yöpuvun, minä imetän ja sylittelemme. Mies yleensä makoilee L:n kanssa sohvalla, L peiton alla ja yleensä tutti suussa, koska muuten suututtaa.

20:00-22:00 Monta nukahtamisyritystä, yleensä L havahtuu siihen, kun tutti tippuu suusta. Siirrämme pojan loikoilemaan vaunukoppaansa, koska siinä on vähemmän tilaa pojalla heilua itseään hereille. Yleensä L nukahtaa ennen kello kymmentä, jolloin siirrymme yläkertaan kaikki unille. Tällä kertaa päätämme kantaa pojan vaunukopassa pinnasänkyynsä, sillä nukuttaminen oli taistelua. Hyvinä iltoina nukutamme pojan suoraan sänkyynsä. Matkalla L havahtuu sen verran, että tajuaa siirtyneensä muualle, mutta nukahtaa samantien
Poikkeuksia tuohon kello 22 on ollut pari, lähinnä näiden pojan mahavaivojen vuoksi. Meidän onneksemme, emme ole koskaan joutuneet kuitenkaan puoltayötä pidemmälle valvomaan.

22:00-01:30 Unta.  L herää nälissään lopulta. Itse herään siihen, kun L öhisee ja tuhisee pinnasängyssään.

n.02:00-06:30 Unta. Kahden maissa poju on taas unessa, öisin hän nimittäin nukahtaa aina syömisen jälkeen eikä ole vielä kertaakaan halunnut pahemmin seurustella aamuöisin.

06:30-07:30 Torkkumista ja poju alkaa pikkuhiljaa heräilemään. Saan itselleni vielä pienet torkut varastettua, kun laitan pojalle vielä hetkeksi tutin suuhun. Succes.

07:30 Imetän ja vaihdan vaipan 

08:00-09:35 Hymyjä ja kyyneleitä. Aluksi L hymyilee hirmuisesti, naureskelee ja seurustellaan pitkään. Yhdeksän jälkeen rupeaa uni viemään voittoa ja vähän kiukuttaa. Otan pojan syliini sekä sujautan tutin suuhun ja poika lopulta rauhoittuu ja silmät alkavat sulkeutua.
Siirrän pojan vaunukoppaan.
Kaksikerroksisessa talossa olemme kokeneet tämän helpommaksi, kuin sen että joutuisimme jatkuvasti juoksemaan yläkerrassa.

09:35-10:00 L nukkuu, itse kerään tiskit tiskikoneeseen ja laitan sen päälle. Vien myös puhtaat pyykit kaappiin, sekä kirjoitan hetken tätä.

10:00 L herää. Vaihdan vaipan ja päivävaatteet päälle. Vartin yli laitan pojan sitteriinsä ja harkitsen itsekin vaatteiden vaihtoa. Se ajatus keskeytyy, sillä L  yrittää hieman itkeskellä ja kokeilen lopulta onko pojalla nälkä. Hirveä virhe. Siitä seuraavan vartin poika kiljuu kurkku suorana, kun tyhmä äiti kuvitteli poikansa olevan nälkäinen.

10:30 Poika syliin, tutti suuhun ja sohvalle. L rauhoittuu siihen lopulta ja nukahtaa puoleksi tunniksi syliini. Päätän varasta tässä sitä kuuluisaa omaa aikaa ja katselen telkkarista huonoa saippuasarjaa, poika sylissäni.

11:00 Nostan pojan sylistäni pois vaunukoppaan ja saan viimein vaihdettua vaatteeni. Ryhdyn siivoamaan marsujen häkkiä ja leikkaan marsujen kynnet. Puoli tuntia myöhemmin, kun olen häkin saanut juuri siistiksi, herää L juuri parhaaksi ja ilmoittaa olevansa nälkäinen.
Tämä ruokahommelikin tuntuu välillä olevan sekunttipeliä.
Puolelta laitan pojan takaisin nukkumaan.
Kymmenen minuuttia myöhemmin päättää L vääntää kakat, joten se siitä nukahtamisesta.
How bad is my luck? No, onneksi se kumminkin ulos tuli. Haaveilen kahvista.

12:00 Kokeilen onneamme ulkona, kun ilmakin on suht siedettävä. Nähtävästi, kun tarpeeksi hiljaa kävelee, saa tuohon pikkuiseen tienpätkään uhrattua puolituntia vaunuttelua. L nukkuu vartin verran ja äiti haaveilee siitä, milloin isi päättää pitää isyyslomansa viimein.
Ja jos totta puhutaan, haaveilen myös tupakasta vaikka pitkään olen ollut polttamatta.

12:30 Kannan unisen L:n ylös pinnasänkyyn, jos se olisi mieluisa paikka jatkaa unia ja sen jälkeen, kyllä, KEITÄN KAHVIA.

13:00 Jatkan tätä postausta ja juon kahvia, itkuhälytin menee päälle pariin otteeseen, mutta L tuntuu vain tuhisevan omiaan. Käväisen uteliasuuttani katsomassa poikaa, joka unissaan vääntää tyytyväisenä pieruja.  En henno herättää, kun viimeinkin tuntuu nukkuvan.
Päätän samalla tilata vihdoin ja viimein netistä sen Hepe-kissaverkon noihin vaunuihin, jotta saan yrittää nukuttaa poikaa tuonne uloskin.

13:30 Surffailen netissä ja tilaan samalla miehelle kuvamukin isänpäiväksi. Poika vetelee sikeitä. Unohdan itseni facebookin maailmoihin ja seurailen mielenkiinnolla keskusteluja erinäisissä mammaryhmissä. Unohdan myös kokonaan puhtaat tiskit, jotka odottavat koneessa.
Vuoden mutsi taas väläyttelee.

Tiedät tulleesi äidiksi, kun...

... kenenkään toisen ihmisen suolen toiminnat eivät olleet ikinä kiinnostaneet niin paljoa.

... ennen ei keskusteluissa miehesi kanssa vilahdellut niin paljon sanoja pissa, kakka, pieru tai puklu.

... kukkanne elivät vielä pari kuukautta sitten

... sinäkin näytit suht elävältä vielä pari kuukautta sitten

... unohtelet asioita, joita et aiemmin olisi unohtanut. Esimerkkinä, tuttipulloa keittäessäsi unohdat
    sen olemassaolon siihen asti, kunnes savu toimii muistinvirkistimenä.

... et ole nukkunut öitäsi putkeen pariin kuukauteen

... muistelet joskus sitä, kuinka ihanaa oli vain loikoilla sängyssä

... mihin tahansa menetkään, etsin ensimmäisenä lastenhoitohuoneen. Tai mahdollisimman syrjäisen
    paikan imettämiselle

... seksi tuntuu, ainakin hetken aikaa, kuuluneen aivan toiseen elämään

... aina kun pääset vaateostoksille, suuntaat ensimmäisenä vauvaosastolle

... sinusta tuntuu, että kaikkialla minne menetkään, on vain äitejä lapsineen

... ne asiat, mitä ennen harjoitettiin auton takapenkillä ovat vaihtuneet tyystin toisiin

... myöskään, miehesi ei enää ole se ainoa kenen pitäisi oppia pitämään kätensä kurissa

... kotisi valtaa äärimmäinen kaaos

... kaikki ne asiat, jotka ennen tuntuivat tärkeiltä, menettävät merkityksensä

... sinusta on tullut mestari tekemään montaa asiaa kerralla.

kuva lainattu täältä

rv 28+0

Tänään iski pieni pakokauhu, kun tajusin kuinka vähän tätä aikaa enää tuntuu olevan.
Enää 10 viikkoa ja se maaginen 38 raskausviikkoa tulisi täyteen.
Aika tuntuu loppuvan kesken.

Välillä tuntuu että olen hieman yksinäni tämän valmistautumisen kanssa.
Miehen ajatukset pyörivät pelkissä tekemättömissä töissä, jotka täytyy hoitaa kuntoon.
Minun ajatukseni pyörivät ostoksissa, joita vauvaa varten tarvitsisi tehdä.
Mies stressaa kylppäriremontin valmistumista, jotta voisi aloittaa keittiön kanssa.
Minä stressaan vauvan huonetta, josta seinä täytyisi vielä kokonaan hioa ja maalata.

Välillä toivoisin, että mies haluaisi tehdä myös niitä asioita, jotka minusta tuntuvat tärkeiltä.
Vauvalle hankitut tavarat tuntuvat lojuvan siellä täällä muovipusseissa, eikä niille tunnu löytyvän mitään paikkaa.
Myös minun tavarani lojuvat vieläkin pahvilaatikoissa eikä niillekään tahdo löytyä tilaa.
Haluaisin, että mies tekisi tilaa tavaroilleni.
Tai että tekisimme sen yhdessä. 
Haluaisin että tekisimme edes jotain yhdessä.

En yksinäni viitsisi käydä miehen tavaroita läpi ja pohtia mitä pitäisi heittää pois ja mitä ei.

Ehkä hän ei vain ymmärrä sitä, kuinka valtava tämä pesänrakennusviettini on.
Ja kuinka paljon haluaisin hänen apuaan tässä kaikessa.

Mutta, itse raskaus.
Nyytti potkii ja mönkii kuin viimeistä päivää ja aina eri aikavyöhykkeellä minun kanssani.
Parhainta temmellysaikaa tuntuu olevan juuri yö, tarkalleen klo. 01:30 alkaen ja sen seurauksena omat yöuneni ovat jääneet lyhyiksi ja huonoiksi.
Myös pinnani on huomattavasti kireämmällä.

Kivut ja kolotukset eivät myöskään ole jääneet vieraiksi, niistä saan nauttia lähes päivittäin.

Kaikki vaan tuntuu tällä hetkellä niin keskeneräiseltä ja sen vuoksi tästä raskaudestakin on vaikea iloita ja nauttia.

Tuntuuko muistakin joskus siltä, että kaikki vaan on niin kesken?
Vai olenko ihan yksin tämän tunteen kanssa?
------------------------------


Today it hit me, the feeling that the time is running out with this pregnancy.
Only 10 more weeks and the magical 38 weeks will be full.
 
Sometimes it feels that I'm alone with everything, my toughts are wery far from those my bf thinks.
He's more stressed about renovations and I'm about all the things we should still buy for the baby.
Our wants and needs don't really click at this point.

I would really want to do somehting with him,
not just me alone.

Does anybody feel like this at some point,
or am I alone with this feeling?

Raskausoireet

En ollut itse niitä naisia, jotka tietävät raskaudestaan salamana pahenevan pahoinvoinnin myötä.
Itse aavistin mahdollisuuden raskauteen vasta siitä varmimmasta merkistä, tai pikemminkin kun siitä maagisesta hetkestä mentiin viikolla yli ja mitään ei kuulunut.

Lapsi oli oma joululahjani, kun plussanneen testin tein joulunpyhien jälkeen.
Tai, no totuuden nimissä, tein kolme plussatestiä kunnes uskoin.
Epäuskoa lisäsi se, että olin juuri viettänyt kuukauden Englannissa ja nauroin todennäköisyyttä siihen, että raskaus oikeasti saisi alkunsa heti Suomeen saavuttuani.
Näemmä näin kävi ja kyllä, tuo todennäköisyys huvituttaa itseäni edelleen.

Olen ollut onnekas omalla tavallani ja alkuraskauteni oli suht helppo.
En voinut pahoin, en itseasiassa ollenkaan. Kerran muistan tunteneeni kuvotusta jostain hajusta, mutta siihen se jäikin eikä takaisin ole tullut. Pahin oire, josta olen kärsinyt on ollut väsymys ja toisaalta, sitä onkin riittänyt. Pahimmillaan väsymystä esiintyi ensimmäisellä kolmanneksella, juuri opintojeni viimeisinä kuukausina.
Juuri silloin, kun minun piti suorittaa viimeistä näyttöäni viimeisessä työharjoittelupaikassani.
Juuri silloin, kun jouduin tekemään yövuoroja.
Kunniakkaasti läpi mentiin, mutta täytyy todeta että kyllä hieman päähän otti tuo ylimääräinen väsymys juuri niissä hiljaisissa yövuoroissa.

*

Väsymys hellitti lopulta ja olo normalisoitui. Toisen kolmanneksen olin voimissani ja virtaa tuntui riittävän vaikka mihinkä enkä tahtonut ymmärtää tiettyä rajallisuutta, jota toimissani tulisi olla. Hormonit myös hieman heittelivät ja olin hyvinkin itkuherkkä mitä pienemmistäkin vastoinkäymisistä. Myös ärsyynnyin herkästi.

*

Nyt tässä loppuajassa läheiseksi ystäväkseni tuntuu nousevan selkä- sekä lantionalueen kipu, mutta niitä osasinkin odottaa. Öisin on vaikea saada unta mm. vauvan iloisen liikkumisen vuoksi, joten väsymys alkaa taas hiljalleen lisääntymään, mutta nyt minulla on onneksi mahdollisuus päiväuniin. Heräilen myös jatkuvasti aamuyöstä, mutta siihen en ole keksinyt vielä järkevää syytä, ehkä uneni on vain herkempää nykyään.
Hengästyn myös helpommin ja liikkuessani muistutan enemmän ankkaa kuin ihmistä.
Hieman mietityttää kyllä jo itseä se, missä jaksamisissa olen kymmenen viikon kuluttua, kun maaginen 38 raskausviikko alkaa.

Vaikka raskausaika ihanaa omalla laillaan onkin, olisin jo itse valmis synnytykseen. Pelkään selkäni vuoksi, sillä se tuntuu herkistyneen rasitukselle pari vuotta sitten tapahtuneen kaatumiseni johdosta.
Sen jäljestä olen välillä kärsinyt oudoista selkäkivuista ja mietin, miten selkä jaksaa kantaa kasvavaa mahaani.

Muuten olen terve ihminen, mutta jos selkäni sanoo itsensä lopullisesti irti tämän raskauden aikana, en voi koskaan harjoittaa ammattia, johon juuri valmistuin.
Tieto siitä, lisää jännitystä tulevaisuuteen.

Me a mother?

Vaikka olenkin ollut raskaana jo kohta puoli vuotta huomaan vieläkin ihmetteleväni joskus sitä tosiasiaa,
että minusta on oikeasti tulossa äiti. Koko ajatus äitiydestä ei tahdo vieläkään jämähtää ajatuksiini ja välillä jopa yllätyn pienen potkuista.

täältä

Viisi vuotta sitten en tiennyt edes haluavani lapsia. En itse asiassa juurikaan välittänyt lasten seurasta ja vauvoja pidin tylsimpinä kaikista, sillä vauvojen kanssa en kokenut pystyväni edes kommunikoimaan millään muotoa. Lapset ja niiden hankkiminen eivät millään muotoa olleet ajankohtaisia silloin elämässäni, koin itseni vielä liian nuoreksi ja kaiken lisäksi olin suhteessa naisen kanssa.

Viimeisten vuosien aikana mielipiteeni sekä parisuhteeni kokivat suuria muutoksia ja lapsista tuli lopulta ajankohtaisia mieheni myötä. Tiesin hänen haluavan lapsia ja lopulta myös omassa päässäni napsahti,
eikä mahdollisuus yhteiseen lapseen enää tuntunutkaan niin kaukaiselta tai mahdottomalta.

Pikku hiljaa aloin jopa itse haluamaan lasta.
Haaveilin lapsesta ja meistä yhdessä,
tilaisuudesta olla oikea perhe.

Huomasin tarkkailevani miestäni tuttaviemme lasten kanssa ja lopulta rakastuin mahdollisuuteen siitä, millainen isä hänestä voisi tulla meidän lapsellemme.
En malta odottaa sitä hetkeä, kun näen hänet ensi kertaa isänä.
Hassua, mutta taidan odottaa sitä ehkä eniten.

täältä

Nyt olemme siinä pisteessä, että laskettu aika kolkuttelee jo kolmen kuukauden päässä.
Ensimmäistä kertaa myös ajattelen sitä, kuinka lyhyt tuleva kesä tuleekaan olemaan.
Taloomme on huomaamatta kerääntynyt kaikenlaista tavaraa vauvaa varten ja yhä useammin ajattelemme sekä keskustelemme asioista, jotka jotenkin liittyvät tulevaan nyyttiimme.
Lopultakin myös minun kaikki tavarani ovat löytäneet tiensä kattomme alle.

Kuinka pitkään teillä on kestänyt sisäistää ajatus äitiydestä,

vai onko se vieläkin kateissa?

Tai jos olisit raskaana, uskoisitko tottuvasi ajatukseen nopeasti?

täältä

----------------------------

I've been pregnant now for about 6 months and still some times I can't get my head around it. Is this real?
Am I really going to be a mother?
It sometimes feels impossible to get used to the idea of me being a mom, because only 5 years ago things were really diffrent.


Then, I really didn't want any children.
I didn't like babies, because I felt that I couldn't really communicate with them.
And I was in a relationship with a woman at that time.

When I met my bf the idea of having children started slowly creaping into my mind.

Now my due date is only 3 months away and for the first time I'm thinking to my self how short the summer really is.

How long did it take for you to get used to the idea of becoming a mother?
Or if you would be pregnant, would you think you could get used to the idea quickly?

Äitiyspakkaus

Edistystä on tapahtunut hieman, sillä minulle on myönnetty äitiysavustus joka tässä tapauksessa on äitiyspakkaus. Päätin siis tutustua kyseiseen pakettiin tarkemmin.


Kaikki kuvat ovat peräisin Kelan sivuilta.

Yleisilmeestä en osaa kyllä muuta sanoa kuin väritöntä. Pari pientä värinpilkahdusta pistää silmään, ilmeisesti vihreän kestovaipan ja punaisten housujen muodossa.
Haalari on ihan söpö.

Ulkohaalari, 68-74 cm
Ja onhan se haalari ainakin tämän mamman mielestä söpö, väri tosin voisi olla pirteämpi, mutta eiköhän tälle käyttöä löydy.

Kivana plussana pipo, rukkaset ja töppöset.

Peitemakuupussi
Jaahas.
No, söpöjä nalleja ainakin tiedossa.
Hyvä lisä ainakin vaunuihin, katsotaan mitä muuta käyttötarkoitusta tälle voisimme keksiä.

Kevyt vanuhaalari, 70 cm

Öömmh.
Kirahveja?
Ensimmäinen reaktio on kyllä ihmetys kyseiseen kuvioon, mutta...
Menettelee kyllä omaan makuun, muta eiköhän tämäkin kuitenkin löydä tiensä meidän pilttimme päälle jossain vaiheessa.

Ei sitä turhia viitsi nirsoilla.

Villahaalari, 70 cm

Perus, mitä muuta tästä voi sanoa.
Käypää tavaraa.

                                                           Myssyjä, myssyjä, myssyjä...
                                                   Meneväthän nuo, ihan näppäriä kaikki.

                                                                     Sukat ja lapaset

                                        Nyt täytyy kyllä ensimmäistä kertaa sanoa etten pidä jostain.
                                                      Ja se on kyllä noiden lapasten kuosi. 

 









         




              Bodyja, 50-70cm

Jostain syystä tuo venekuvio ei vaan sytytä.

Body ja potkuhousut sekä potkuhousut, 60cm/50cm

Noihin omppupotkuhousuihin ihastuin!


Myös raitapöksyt tuovat hieman
väriä tähän pakettiin

Potkupuvut,
60cm ja 70 cm


90-luku etsii kyllä nyt kadonnutta potkupukuaan. --->

 

                                                                    Potkupuku, 50cm


                                                   

                                                              Potkuhousuja, 50-60cm.
                                                       Arkivaatteita, käyttöön kyllä menevät.

                                            



Puolipotkuhousuja 60cm ja 70cm

                                                               Puolipotkuhousut 2kpl
                                                                      60cm ja 50cm

Pökätkin ovat ihan arkivaatteita, tuo siniharmaa väri tosin hieman pistää itsellä silmään huonolla tavalla, mutta ovathan nämä kaikki käyttökelpoisia.

Oloasu, 70cm

Pirtsakka ja väritykseltään kyllä huutaa poikaa.
Hassua ettei yhtään vaaleanpunaista vaatetta ole vielä sattunut silmään?

Vaahtomuovipatja
Suoja-alusta
Aluslakana
Pussilakana
Peite

Kooltaan laatikkoon sopivat.
Ehkä näille löytyy käyttöä.

Hupullinen pyyheliina
Pesulappu
Kynsisakset
Hiusharja
Hammasharja
Kylpylämpömittari
Perusvoide

Kaikki muut  kyllä toivotan tervetulleeksi tähän talouteen, paitsi tuon Erisanin perusvoiteen.
 
Tai jos se käyttöön menee, ei äiti siihen koske kyllä sormellakaan.

On nimittäin epäiltynä viime kesän yllätyksestä, pienestä allergisesta reaktiosta.

Ruokalappu


Juuei. 

All-in-one-kestovaippasetti
Taskuvaippa
Sideharsovaipat
Kestoliivinsuojat
Kondomit, 6kpl

No mitä kestovaippoihin tulee, en ole vielä päättänyt omaa kantaani.

Katsotaan ajan kanssa päätyvätkö käyttöön.



  

Ensilelu lapselle
viilentävä purulelu















Kuvakirja


















Asiallinenhan tuo paketin sisältö tuntuu olevan, vaikkeivat kaikki kuosit omaan silmään sovikaan. 
Mutta eiköhän äitiyspakkauksen sisältö yritetä pitää mahdollisemman neutraalina, jotta useimmat siitä hyötyisivät.

Nyt sitten odotellaan pariviikkoa että kyseinen lähetys postiin kolahtaa.