231 - Aloittamisen vaikeus

Näiden pitkien taukojen jälkeen koen vaikeaksi sen uudelleen aloittamisen,

mikä itsessään jo työntää koko aloittamista vieläkin kauemmas. Viime viikolla taisin istua päivittäin koneen edessä ja vain tuijottaa tätä Bloggerin Luo teksti- saraketta, mutta en keksinyt mitä kirjoittaisin.

Lopulta päätin kirjoittaa juuri siitä, etten enää tahdo päästä alkuun.

Vaikeutta lisää myös tuo loputon lista lukemieni blogien uusia tekstejä, jotka ovat myös jääneet roikkumaan ja niitähän on tässä kuukauden aikana julkaistu monen monta.

Arkemme oli aika hektistä pari viikkoa, sillä L suostui nukkumaan pelkät 40 minuutin pituiset päiväunet päivässä ja itsestä tuntui, että vedin ne unet itse aina tukka putkella tiski- ja pyykkikoneen väliä. Illathan olen melkein koko pojan ajan pyhittänyt tietokonettomiksi ja en tästä säännöstäni halunnut millään poiketa, joten illallakaan en koneen äären osannut rauhoittua.
Kyllä minua väsytti ja tuntui, että oma aika on niin kaukainen käsite etten taida siihen enää ikinä päästä takaisin, mutta pikkuhiljaa poika alkoi taas nukkua pidempiä pätkiä ja äitikin sai pari päivää rentoutua sohvannurkassa suklaalevy seuranaan.

Sitten palasi tämä kirjoituskutina ja aloittamisen vaikeus.

Jotenkin aasinsiltana aloin ajattelemaan tämän kaiken aikana sitä, millainen arkeni olisi ilman tuota poikaa. Missä olisin tällä hetkellä, mitä tekisin ja olisinko enää edes mieheni kanssa yhdessä?

Teksinkö töitä vai opiskelisinko, 

asuisinko kenties vielä Espoossa vai Helsingissä, 

vai asuisinko mieheni kanssa.

Olisin luultavimmin jatkanut opintojani. Ja voisin kuvitella, että opiskelijaelämäni myötä olisin saattanut ajautua erilleen miehestäni - en ehkä olisi koskaan edes muuttanut hänen luokseen. Viettäisin varmaankin huoletonta opiskelijaelämää ja aina, kun ajattelen tätä tunnen pienen pistoksen sydämessäni. En kutsu sitä katumukseksi vaan salaiseksi kaipaukseksi. 

Koen olevani nuori äiti 24-vuotiaana lähinnä siksi, ettei lähipiiriini kuulu moniakaan ystäviä, joilla itsellään olisi jo lapsi. Itseasiassa kaikkia äitiytyneet ystäväni olen melkeinpä joutunut etsimään oman lapseni synnyttyä ja oloni on ollut usein yksinäinen. Vaikka päivääkään en lapseni kanssa vaihtaisi pois, voin silti myöntää että välillä kaipaan vanhaa elämääni ja sitä huolettomuutta.
Ehkä en ollut vielä valmis äidiksi, mutta koen kasvaneeni äitiyteen tavalla, joten en uskaltanut edes kuvitella. 

Tällä hetkellä maailmani keskipiste tosiaankin on tuo yksivuotiaani, 

pieni pääskyni. 

Mutta pääskyni lisäksi haluaisin myös muutakin,

haluaisin pienen palan vanhaa elämääni takaisin. Minusta tuntuu, että kadotin raskauteni aikana niin paljon ystäviäni, etten tiedä mistä aloittaisin takaisin haalinnan - ja ketä edes haluaisin haalia takaisin. 

 Vai haluanko ketään.

224 - Niin monta jo.

Vuosi synnytyksestä ja kehoni alkaa taas palaamaan lähtokuoppiinsa.

Paino alkaa vihdoinkin halutulla nelosella ja pari päivää sitten jouduin ostamaan uudet farkutkin- vihdoinkin vanhaa kokoa, 34:sta.

Tuijottelin tänään hetken aikaa mahaani peilistä kummastuneena,

sillä olen ollut onnekas. 

Nykyiseni ei paljoa poikkea vanhasta.

Napa tosin näyttää hassulta. 

Muuten tunnen oloni muuttuneeksi. 

Olen huomannut, kuinka nykyään saatan helposti lähteä ilman meikkiä ulos ja vaatteitakaan en yleensä jaksa sen kummemmin enää valita. 
Kunhan housut löytyvät jalasta ja paita päältä.

Kaipaan omaa aikaa, mutta en sellaista kuin ennen.
Kaipaan aikaa, jolloin voin vain lukea kirjaa rauhassa tai tehdä ruokaa kiireettä. Joskus tosin haaveilen, että jaksaisin laittautua enemmän. 

Tai että hennot kesämekkoni, jotka on tuomittu vaatekaapin henkareihin, vielä joskus löytäisivät tiensä päälleni. 

Ilman, että ne olisivat hetken päästä aivan hiekassa.

En enää vaadi itseltäni niin paljon.
Kodin ei tarvitse näyttää aina viimeisen päälle siivotulta, vaikka kotona päivät olenkin. Neuvolastakin jo neuvottiin pitämään oma aika omana aikana ja että tekisin sitä, mitä haluaisin.

Meinasin palaa loppuun kaiken sen siivoamisen keskellä.

Ja niin talostamme muodostui koti.

Välillä sekaisa ja sotkuinen, mutta silti niin rakas koti.

Ja minä aloin viihtyä.

Eivätkä päivät enää tuntuneetkaan niin pitkiltä, eivätkä seinät enää kaatuneet päälleni. 

Joskus sitä vain unohtaa sen rentoutumisen tarpeen 

ja yrittää liikaa mahtua muottiin, joka puristaa jo varpaiden kohdalta.

Ale tuhlailut.

Tuubihuivi, Indiska.

Kengät, Indiska.
Ostin nämä tosissaan viime viikolla ja nyt jo ne ovat nähneet hurjasti kilometrejä.
Rakastuin.

Kengät, Prisma.

kuva http://www.hm.com/

Tiitiäiselle neule talveksi sekä keltaiset chinot,

H&M.

Tämän kyseisen takin ostin itse asiassa jo aikoja sitten Karoliinan

blogihuutiksesta, mutten sitä koskaan muistanut esitellä. 

Tuntuu omanlaiselta, ehkä on aavistuksen väljä, mutta ainakin alle mahtuu sitten neule jos toinenkin talvipakkasilla.

T-paita, H&M.

Seiloriteemasydän. 

Housut, siksi koska en omista enää kuin pelkkiä sinisä farkkuja. 

mikä brittikoko toi kymppi muuten on? Alko ihmetyttämään, kun kaikissa muissa vilkkuu noi kutoset?

 

Tosin kyseiset housut toivat pettymyksen melkein samantien, kun parin päivän käytön jälkeen löysin jo yllä näkyvän pienen reiän niistä.
En viitsi reklamoida, koska en tosissanikaan tiedä onko reikä itse aiheutettu (mm. puuportaat mahdollisesti nirhaisseet) vai oliko reikä housuissa jo valmiina.

Mitä kaikkea te olette löytäneet alelaareista?

Bikinikuntoa kartuttamassa.

Olen saanut nauttia viikonlopun verran ihanista ja harvinaisista yöunista, jotka ovat jatkuneet kahdeksaan asti. Mutta tietenkin heti, kun uusi viikko sai alkunsa, palasimme nopeasti takaisin niihin aamuihin, jotka alkavat jo kello seitsemältä.

 Ihanaa.

Tänään päätin uhmata kohtaloa ja lähteä L:n ensimmäisten päiväunien ajaksi ulos vaunuilemaan, lumisateesta huolimatta. Alku sujuikin hyvin ja sain itseni sekä vaunut kolattua pihan läpi, auraamattomalle tielle. Aluksi pidin ajatuksesta sillä tälläkään kertaa tie ei olisi niin liukas... mutta raskasta se vaunujen työntäminen kyllä kieltämättä oli.

Kotiinpäästessä olo oli, kuin olisin viettänyt monen tunnin saunamaratonin.

 Let's be honest, en ole täydellinen äiti tuon ulkoilun suhteen.  

Ja täydellistähän minusta ei saa juuri minkään asian kanssa.

Pidän ideasta paperilla, pitkiä vaunulenkkejä pari kertaa päivässä ja hetken päästä ollaankin taas rantakunnossa jo seuraavaa bikinikautta varten.
Meillä vaan tuo ei käytännössä toimi.
En pidä toteutuksesta, sillä kunnon vaunulenkin halutessani minun tulisi pakata itseni, lapseni, vaunut, sekä kaikki ylimääräinen tilpehööri pieneen Peugeottiini ja huristaa jonnekin, josta löytyy kävelytie. 

Jos arvion heitän, löydän tuollaisen paikan kyllä helposti, jopa kymmenen minuutin ajomatkan päästä.
Mutta, jos haluan päästä vaunuilemaan kohteeseen, jossa on mahdollisuus esimerkiksi kesken kaiken vaikkakin vaihtaa vaippa, tarkoittaa se lähemmäs 12 kilometrin ajomatkaa. Vain päästäkseni tekemään kunnon vaunulenkin.

Jotenkin minua ei päivittäin huvita tuollainen ruljanssi. 
Tyydyn siis satunnaisesti tuohon pikkutiehen ja vartin turhauttavaan työntelyyn, jonka aikana lapsi ei kunnolla edes nukahda ja äiti meinaa mennä nassulleen niin monia kertoja, ettei kädessäkään riitä siihen sormia kertomaan sitä määrää.

Minä en siis varmaankaan tule olemaan minkään muotoisessa rantakunnossa ensi kesänä, mutta
en kyllä ole kyseistä meriittiä napannut ikinä aiemminkaan.

5kk Neuvola

"Reipas ja iloinen vauva.
Kääntyy vatsalleen, pyörii navan ympäri. Tarttuu leluun ja vie suuhun.
Iho hieno. Hyvä kontakti!"

Pituus 65,2 (62,5)

Paino 7270 (7000)

Pipo 42,3   (40,8)

Tänään heräsin pitkästä aikaa puhelimeni herätyskelloon ja valitettavasti siihen samaan herätykseen heräsi myös eräs toinen, hieman pienempi ihminen. Valitettavaa vain, että herätyskello soi kuudelta ja olin laskelmoinut aamuni niin hienosti, että saisimme mieheni kanssa itsemme valmiiksi siihen mennessä, kun L:n oli tarkoitus herätä. 

Menihän se aamu noinkin, mutta valitettavasti väsymys iski tälle perheemme pienimmällä juuri neuvolassa rokotusten aikaan, eikä itku meinannut enää millään laantua muuksi, kuin kitinäksi. Onneksi pääsimmekin rokotusten jälkeen lähtemään ja kitinä loppui siihen, kun mies starttasi auton käyntiin. 
Siitä pari minuuttia eteenpäin unikin jo maittasi.

Olimme tosiaan hieman etuajassa aamulla, sillä otimme kelivarauksen eilisen lumisateen jälkeen. Tiet oli onneksi aurattu hyvin, joten pääsimme perille ongelmitta ja odottelimme terveydenhoitajaa lopulta vain vartin verran.

Aluksi terveydenhoitaja kyseli kuulumisia, onhan siitä nyt kaksi kuukautta kun hänen luonaan olemme viimeksi käyneet. (niille, jotka eivät mahdollisesti muista: viime kerralla kävimme sijaisella) L taas esitteli sitä parhainta itseään hymyilemällä enemmän kuin laki sallii ja jopa jokeltelemalla omia vastauksiaan.  

Terkkari lähinnä kyseli rytmistämme miten/milloin/mitä, öistämme nukkuuko/syökö/mitenkä pitkiä unipätkiä, päiväunista sekä ruokailusta jatkuuko imetys/korviketta/olenko jo antanut soseita. Vastailin totuudenmukaisesti ja saimmekin hyvän keskustelun aikaiseksi juuri noista soseista ja siitä, mitenkä usein ja millaisia uusia makuja minun kannattaisi L:lle tarjota. Puuroa terkkari ehdotetti kokeiltavaksi sekä lihoja pikkuhiljaa, vaikka tosissaan emme kiinteitä ole syöneet vielä viikkoakaan. Nähtävästi tahti on nopeampaa, mitä myöhemmin ne kiinteät aloittaa. Myös leluun tarttumista yritettiin testata, mutta terveydenhoitajan tekemänä ei siitä tullut mitään. L vain ihmeissään tuijotteli vieraita kasvoja ja hymyili, eikä keskittynyt leluun lainkaan. Lopulta otin tarjottavan omaan käteeni ja minulta lelu vietiin ongelmitta, ihan päässäni kuulin mantran;   

 minunminunminunÄITIMINÄTAHDONSEEEN.

Painon kehitys oli hieman notkahtanut, mutta en sitä ihmettele ollenkaan. Poika on nimittäin alkanut valvomaan pidempiä pätkiä sekä kuluttamaan energiaansa ihan eri tavalla, kuin aiemmin. Terveydenhoitaja kehui L:ää enemmän sopusuhtaisen kuin nälkiintyneen(:D) näköiseksi, joten painoon hän ei vielä ottanut sen suuremmin kantaa.

Lopulta oli rokotusten vuoro, joita väsynyt sankarimme ei oikein ottanut tälläkään kertaa kovin hyvin vastaan, kuten ylhäällä jo tuli todettua.
 
Nähtäväksi jää, saammeko tällä kertaa nauttia jälkioireista, sillä viime rokotuksissa pääsimme nimittäin helpolla.
 
Seuraava neuvola onkin sitten jo puolivuotiskäynti! 
Nopeasti tämä aika menee, sillä olemme jo hieman keskustelleet päivähoitopaikan hakemisesta. 
Ajankohtaiseksi tämä hoitopaikka tosin tulee vasta vuoden päästä, mutta siltikin siitä keskusteleminen alkaa jo kuulostamaan omiin korviin niin kovin haikealta.
Ja varsinkaan, kun en tiedä mitä sen jälkeen tapahtuu.
Haluammeko toisen lapsen, haluanko minä harjoittaa tätä ammattia, johon koulutuksen olen hankkinut. Vai haluanko minä opiskella kokonaan uuden.

Suurin haaveeni olisi omistaa urani kotiäitiyteen ja lasten kasvatukseen, mutta nykymaailmassa se ei ole realistista, jollei puolisolla ole moninumeroinen palkkakuitti. Välillä ajattelen, että olen syntynyt aivan väärälle vuosisadalle, mutta toisaalta, vuosikymmeniä sitten ja oman synnytykseni jälkeen en ehkä olisi ollut enää paikalla nauttimassa siitä kasvatuksesta.

Salaa mieleeni on hiipinyt ajatus opiskelemaan paluusta.
Alalle, joka ei liity millään tavalla sosiaali- ja terveyspuolelle.
Alalle, joka on miesvoittoinen.
 
Haaveilen autokorinkorjaajan tai ajoneuvoasentajan koulutuksesta, josta jatkaisin vielä automaalaajaksi.
Itseasiassa haave ei ole täysin uusi, mielessäni nimittäin salaa lämmittelin jo sitä aiemmin, kun lähihoitajaksi lopulta päädyin.  

Ehkä lapsen jälkeen, olisi aika juuri sille, mitä salaa olen haaveillut.

...and that's who I am.

*kuvat http://andthatswhoiam.tumblr.com/*


Minua ei tähän haastettu,
mutta halusin tämän silti tehdä.
Enjoy,
and do it yourself too!

 

 

                                                   oon jäänyt totaalisesti koukkuun.
          

                                                                          and the final