224 - Niin monta jo.

Vuosi synnytyksestä ja kehoni alkaa taas palaamaan lähtokuoppiinsa.

Paino alkaa vihdoinkin halutulla nelosella ja pari päivää sitten jouduin ostamaan uudet farkutkin- vihdoinkin vanhaa kokoa, 34:sta.

Tuijottelin tänään hetken aikaa mahaani peilistä kummastuneena,

sillä olen ollut onnekas. 

Nykyiseni ei paljoa poikkea vanhasta.

Napa tosin näyttää hassulta. 

Muuten tunnen oloni muuttuneeksi. 

Olen huomannut, kuinka nykyään saatan helposti lähteä ilman meikkiä ulos ja vaatteitakaan en yleensä jaksa sen kummemmin enää valita. 
Kunhan housut löytyvät jalasta ja paita päältä.

Kaipaan omaa aikaa, mutta en sellaista kuin ennen.
Kaipaan aikaa, jolloin voin vain lukea kirjaa rauhassa tai tehdä ruokaa kiireettä. Joskus tosin haaveilen, että jaksaisin laittautua enemmän. 

Tai että hennot kesämekkoni, jotka on tuomittu vaatekaapin henkareihin, vielä joskus löytäisivät tiensä päälleni. 

Ilman, että ne olisivat hetken päästä aivan hiekassa.

En enää vaadi itseltäni niin paljon.
Kodin ei tarvitse näyttää aina viimeisen päälle siivotulta, vaikka kotona päivät olenkin. Neuvolastakin jo neuvottiin pitämään oma aika omana aikana ja että tekisin sitä, mitä haluaisin.

Meinasin palaa loppuun kaiken sen siivoamisen keskellä.

Ja niin talostamme muodostui koti.

Välillä sekaisa ja sotkuinen, mutta silti niin rakas koti.

Ja minä aloin viihtyä.

Eivätkä päivät enää tuntuneetkaan niin pitkiltä, eivätkä seinät enää kaatuneet päälleni. 

Joskus sitä vain unohtaa sen rentoutumisen tarpeen 

ja yrittää liikaa mahtua muottiin, joka puristaa jo varpaiden kohdalta.