231 - Aloittamisen vaikeus

Näiden pitkien taukojen jälkeen koen vaikeaksi sen uudelleen aloittamisen,

mikä itsessään jo työntää koko aloittamista vieläkin kauemmas. Viime viikolla taisin istua päivittäin koneen edessä ja vain tuijottaa tätä Bloggerin Luo teksti- saraketta, mutta en keksinyt mitä kirjoittaisin.

Lopulta päätin kirjoittaa juuri siitä, etten enää tahdo päästä alkuun.

Vaikeutta lisää myös tuo loputon lista lukemieni blogien uusia tekstejä, jotka ovat myös jääneet roikkumaan ja niitähän on tässä kuukauden aikana julkaistu monen monta.

Arkemme oli aika hektistä pari viikkoa, sillä L suostui nukkumaan pelkät 40 minuutin pituiset päiväunet päivässä ja itsestä tuntui, että vedin ne unet itse aina tukka putkella tiski- ja pyykkikoneen väliä. Illathan olen melkein koko pojan ajan pyhittänyt tietokonettomiksi ja en tästä säännöstäni halunnut millään poiketa, joten illallakaan en koneen äären osannut rauhoittua.
Kyllä minua väsytti ja tuntui, että oma aika on niin kaukainen käsite etten taida siihen enää ikinä päästä takaisin, mutta pikkuhiljaa poika alkoi taas nukkua pidempiä pätkiä ja äitikin sai pari päivää rentoutua sohvannurkassa suklaalevy seuranaan.

Sitten palasi tämä kirjoituskutina ja aloittamisen vaikeus.

Jotenkin aasinsiltana aloin ajattelemaan tämän kaiken aikana sitä, millainen arkeni olisi ilman tuota poikaa. Missä olisin tällä hetkellä, mitä tekisin ja olisinko enää edes mieheni kanssa yhdessä?

Teksinkö töitä vai opiskelisinko, 

asuisinko kenties vielä Espoossa vai Helsingissä, 

vai asuisinko mieheni kanssa.

Olisin luultavimmin jatkanut opintojani. Ja voisin kuvitella, että opiskelijaelämäni myötä olisin saattanut ajautua erilleen miehestäni - en ehkä olisi koskaan edes muuttanut hänen luokseen. Viettäisin varmaankin huoletonta opiskelijaelämää ja aina, kun ajattelen tätä tunnen pienen pistoksen sydämessäni. En kutsu sitä katumukseksi vaan salaiseksi kaipaukseksi. 

Koen olevani nuori äiti 24-vuotiaana lähinnä siksi, ettei lähipiiriini kuulu moniakaan ystäviä, joilla itsellään olisi jo lapsi. Itseasiassa kaikkia äitiytyneet ystäväni olen melkeinpä joutunut etsimään oman lapseni synnyttyä ja oloni on ollut usein yksinäinen. Vaikka päivääkään en lapseni kanssa vaihtaisi pois, voin silti myöntää että välillä kaipaan vanhaa elämääni ja sitä huolettomuutta.
Ehkä en ollut vielä valmis äidiksi, mutta koen kasvaneeni äitiyteen tavalla, joten en uskaltanut edes kuvitella. 

Tällä hetkellä maailmani keskipiste tosiaankin on tuo yksivuotiaani, 

pieni pääskyni. 

Mutta pääskyni lisäksi haluaisin myös muutakin,

haluaisin pienen palan vanhaa elämääni takaisin. Minusta tuntuu, että kadotin raskauteni aikana niin paljon ystäviäni, etten tiedä mistä aloittaisin takaisin haalinnan - ja ketä edes haluaisin haalia takaisin. 

 Vai haluanko ketään.