Aamulla vielä niin iloisesti ja viattomasti hymyilevä L muuttui ensimmäisiltä päiväuniltaan herätessään pieneksi kitinämonsteriksi, jolle ei tuntunut kelpaavan mikään.
Hetken oli kiva kölliä selällään,
hetken raas mahallaan.
Hetken oli hauskaa sylissä,
toisen hetken hauskaa potkia äitiä.
Äidin sylissä oli hauskaa,
kunhan vaan sai istua kuin iso poika jo.
Tutti viihdytti viitisen minuuttia,
äidin sormi harsoon kietaistuna toisen.
Huuto vain voimistui,
kun ruokaa yritti tarjota
siinä luonnollisimmassa muodossa.
Mutta ai että, kuinka kivaa
siitä tuttipullosta olikaan syödä.
Sitten ja vasta sitten,
jaksettiin hetki hymyillä.
Suuri huokaus.
Eli nälkä taisi olla.
L:n rauhoituttua päätin hieman hemmotella lasta ja kasasin yhden hänelle aikoja sitten kannetuista leluista. Suositus tosin on +6kk, mutta kyseistä muovihärpäkettä taottiin sellaisella omistautumisella, etten usko koko hököttimen selviävän ehjänä sinne asti.
Leikkien jälkeen päätin palkita itseni aamupalalla (köh11.00köh....)
ja nostin L:n siksi aikaa sitteriin seurakseni. Nykyisin L seuraa hirveästi syömisiämme ja tuijottaa tarkasti, vaikka kurkkuun päätyisikin vain lasillinen vettä. Joskus tekee ihan pahaa syödä, kun toinen tuijottaa niin intensiivisesti ja näyttää siltä, että maistiaista tekisi mieli.
Olenkin tässä nyt pari päivää leikitellyt ajatuksella, jospa sittenkin antaisin jo sosemaistiaisia. Yritän toppuutella itseäni odottelemaan edes seuraavaan neuvolakäyntiin, joka on tämän kuun lopussa. Silloin L olisi jo 5kk ja jotenkin uskon, että neuvolastakin aletaan jo rohkaisemaan kiinteisiin siinä vaiheessa. Mutta toisaalta, viidestä kuukaudesta on enää kuukausi siihen puoleen vuoteen.
Olen itse hiljalleen menettänyt innostukseni imettämiseen, pidän toki sen tarjoamasta läheisyydestä lapsen kanssa ja totta puhuen imettämisen "helppoudesta"(noh, ainakin joskus se sitä oli.) En vain ikinä ole kyennyt imettämään julkisilla paikoilla ja kauhistun ajatuksesta imettää anoppini läsnäollessa. Lisääntyvät rintaraivarit ja riittämättömyyden tunne vaikeuttavat herumista, joka puolestaan hermostuttaa lapsen pistämään vieläkin enemmän kapuloita rattaisiin. Huudon muodossa.
Aikoihin ei lapsi enää ole tyytynyt ruokailemaan vain yhdestä rinnasta ja suosii selvästi toista, josta ilmeisesti sitä ruokaa saa helpommin.
Taisin ensimmäisen kerran jo tuoda ilmi halukkuuttani lopettaa imetys pari kuukautta sitten. Siltikin, päätin taistella.
Luovutin vain illan osalta ja L sai yhden ruokailukertansa pullosta, kuten edelleenkin. Välillä on ollut helpompaa ja välillä on päiviä, jolloin lisäruokaa saa antaa imetyksen jälkeen joskus päivälläkin. Tämä päivä oli taas sellainen.
Olen ihmisenä hyvin itsepäinen, joka varmaankin luonteenpiirteenä edesauttaa sitä etten heittänyt hanskoja tiskiin jo kuukausia sitten. Myöskin tieto siitä, että kaikista ongelmista huolimatta L kasvaa hienosti.
Näiden tappeluntäytteisten imetyskuukausien jälkeen olen yhdestä asiasta hyvinkin varma,
tulevaisuudessa, aina isin ollessa kotona, siirtyy lapsemme ruokintavastuu hänen harteilleen.
Ainakin hetkeksi.
Tämä maitolaituri tarvitsee pienen hengähdystauon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Don't be shy.