Tänään,
voi luoja tänään,
meillä on kiukuteltu.
Eipä mulla muuta,
tarttee hieman hengähtää.
kuva *täältä*
Näytetään tekstit, joissa on tunniste itkuisuus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste itkuisuus. Näytä kaikki tekstit
maanantai 25. helmikuuta 2013
tiistai 15. tammikuuta 2013
Kitinäkonserttia
Voi että, kunpa vaan olisin tiennyt aamulla, millainen päivä tästä kehittyykään.
Aamulla vielä niin iloisesti ja viattomasti hymyilevä L muuttui ensimmäisiltä päiväuniltaan herätessään pieneksi kitinämonsteriksi, jolle ei tuntunut kelpaavan mikään.
Hetken oli kiva kölliä selällään,
hetken raas mahallaan.
Hetken oli hauskaa sylissä,
toisen hetken hauskaa potkia äitiä.
Äidin sylissä oli hauskaa,
kunhan vaan sai istua kuin iso poika jo.
Tutti viihdytti viitisen minuuttia,
äidin sormi harsoon kietaistuna toisen.
Huuto vain voimistui,
kun ruokaa yritti tarjota
siinä luonnollisimmassa muodossa.
Mutta ai että, kuinka kivaa
siitä tuttipullosta olikaan syödä.
Sitten ja vasta sitten,
jaksettiin hetki hymyillä.
Suuri huokaus.
Eli nälkä taisi olla.
L:n rauhoituttua päätin hieman hemmotella lasta ja kasasin yhden hänelle aikoja sitten kannetuista leluista. Suositus tosin on +6kk, mutta kyseistä muovihärpäkettä taottiin sellaisella omistautumisella, etten usko koko hököttimen selviävän ehjänä sinne asti.
Leikkien jälkeen päätin palkita itseni aamupalalla (köh11.00köh....)
ja nostin L:n siksi aikaa sitteriin seurakseni. Nykyisin L seuraa hirveästi syömisiämme ja tuijottaa tarkasti, vaikka kurkkuun päätyisikin vain lasillinen vettä. Joskus tekee ihan pahaa syödä, kun toinen tuijottaa niin intensiivisesti ja näyttää siltä, että maistiaista tekisi mieli.
Olenkin tässä nyt pari päivää leikitellyt ajatuksella, jospa sittenkin antaisin jo sosemaistiaisia. Yritän toppuutella itseäni odottelemaan edes seuraavaan neuvolakäyntiin, joka on tämän kuun lopussa. Silloin L olisi jo 5kk ja jotenkin uskon, että neuvolastakin aletaan jo rohkaisemaan kiinteisiin siinä vaiheessa. Mutta toisaalta, viidestä kuukaudesta on enää kuukausi siihen puoleen vuoteen.
Olen itse hiljalleen menettänyt innostukseni imettämiseen, pidän toki sen tarjoamasta läheisyydestä lapsen kanssa ja totta puhuen imettämisen "helppoudesta"(noh, ainakin joskus se sitä oli.) En vain ikinä ole kyennyt imettämään julkisilla paikoilla ja kauhistun ajatuksesta imettää anoppini läsnäollessa. Lisääntyvät rintaraivarit ja riittämättömyyden tunne vaikeuttavat herumista, joka puolestaan hermostuttaa lapsen pistämään vieläkin enemmän kapuloita rattaisiin. Huudon muodossa.
Aikoihin ei lapsi enää ole tyytynyt ruokailemaan vain yhdestä rinnasta ja suosii selvästi toista, josta ilmeisesti sitä ruokaa saa helpommin.
Taisin ensimmäisen kerran jo tuoda ilmi halukkuuttani lopettaa imetys pari kuukautta sitten. Siltikin, päätin taistella.
Luovutin vain illan osalta ja L sai yhden ruokailukertansa pullosta, kuten edelleenkin. Välillä on ollut helpompaa ja välillä on päiviä, jolloin lisäruokaa saa antaa imetyksen jälkeen joskus päivälläkin. Tämä päivä oli taas sellainen.
Olen ihmisenä hyvin itsepäinen, joka varmaankin luonteenpiirteenä edesauttaa sitä etten heittänyt hanskoja tiskiin jo kuukausia sitten. Myöskin tieto siitä, että kaikista ongelmista huolimatta L kasvaa hienosti.
Näiden tappeluntäytteisten imetyskuukausien jälkeen olen yhdestä asiasta hyvinkin varma,
tulevaisuudessa, aina isin ollessa kotona, siirtyy lapsemme ruokintavastuu hänen harteilleen.
Ainakin hetkeksi.
Tämä maitolaituri tarvitsee pienen hengähdystauon.
Aamulla vielä niin iloisesti ja viattomasti hymyilevä L muuttui ensimmäisiltä päiväuniltaan herätessään pieneksi kitinämonsteriksi, jolle ei tuntunut kelpaavan mikään.
Hetken oli kiva kölliä selällään,
hetken raas mahallaan.
Hetken oli hauskaa sylissä,
toisen hetken hauskaa potkia äitiä.
Äidin sylissä oli hauskaa,
kunhan vaan sai istua kuin iso poika jo.
Tutti viihdytti viitisen minuuttia,
äidin sormi harsoon kietaistuna toisen.
Huuto vain voimistui,
kun ruokaa yritti tarjota
siinä luonnollisimmassa muodossa.
Mutta ai että, kuinka kivaa
siitä tuttipullosta olikaan syödä.
Sitten ja vasta sitten,
jaksettiin hetki hymyillä.
Suuri huokaus.
Eli nälkä taisi olla.
L:n rauhoituttua päätin hieman hemmotella lasta ja kasasin yhden hänelle aikoja sitten kannetuista leluista. Suositus tosin on +6kk, mutta kyseistä muovihärpäkettä taottiin sellaisella omistautumisella, etten usko koko hököttimen selviävän ehjänä sinne asti.
Leikkien jälkeen päätin palkita itseni aamupalalla (köh11.00köh....)
ja nostin L:n siksi aikaa sitteriin seurakseni. Nykyisin L seuraa hirveästi syömisiämme ja tuijottaa tarkasti, vaikka kurkkuun päätyisikin vain lasillinen vettä. Joskus tekee ihan pahaa syödä, kun toinen tuijottaa niin intensiivisesti ja näyttää siltä, että maistiaista tekisi mieli.
Olenkin tässä nyt pari päivää leikitellyt ajatuksella, jospa sittenkin antaisin jo sosemaistiaisia. Yritän toppuutella itseäni odottelemaan edes seuraavaan neuvolakäyntiin, joka on tämän kuun lopussa. Silloin L olisi jo 5kk ja jotenkin uskon, että neuvolastakin aletaan jo rohkaisemaan kiinteisiin siinä vaiheessa. Mutta toisaalta, viidestä kuukaudesta on enää kuukausi siihen puoleen vuoteen.
Olen itse hiljalleen menettänyt innostukseni imettämiseen, pidän toki sen tarjoamasta läheisyydestä lapsen kanssa ja totta puhuen imettämisen "helppoudesta"(noh, ainakin joskus se sitä oli.) En vain ikinä ole kyennyt imettämään julkisilla paikoilla ja kauhistun ajatuksesta imettää anoppini läsnäollessa. Lisääntyvät rintaraivarit ja riittämättömyyden tunne vaikeuttavat herumista, joka puolestaan hermostuttaa lapsen pistämään vieläkin enemmän kapuloita rattaisiin. Huudon muodossa.
Aikoihin ei lapsi enää ole tyytynyt ruokailemaan vain yhdestä rinnasta ja suosii selvästi toista, josta ilmeisesti sitä ruokaa saa helpommin.
Taisin ensimmäisen kerran jo tuoda ilmi halukkuuttani lopettaa imetys pari kuukautta sitten. Siltikin, päätin taistella.
Luovutin vain illan osalta ja L sai yhden ruokailukertansa pullosta, kuten edelleenkin. Välillä on ollut helpompaa ja välillä on päiviä, jolloin lisäruokaa saa antaa imetyksen jälkeen joskus päivälläkin. Tämä päivä oli taas sellainen.
Olen ihmisenä hyvin itsepäinen, joka varmaankin luonteenpiirteenä edesauttaa sitä etten heittänyt hanskoja tiskiin jo kuukausia sitten. Myöskin tieto siitä, että kaikista ongelmista huolimatta L kasvaa hienosti.
Näiden tappeluntäytteisten imetyskuukausien jälkeen olen yhdestä asiasta hyvinkin varma,
tulevaisuudessa, aina isin ollessa kotona, siirtyy lapsemme ruokintavastuu hänen harteilleen.
Ainakin hetkeksi.
Tämä maitolaituri tarvitsee pienen hengähdystauon.
torstai 15. marraskuuta 2012
Koliikki?
Kyllä, taas yhden illan itkua kuunnelleena, alan jo kääntymään koliikin kannalle.
Ei tähän tunnu keksivän enää mitään järkevää syytä.
Suoraan sanottuna minua suututtaa.
Minua ei suututa se, että lapseni itkee.
Minua suututtaa se, etten tiedä miksi lapseni itkee.
Äitinä haen jatkuvasti syytä siihen, miksi päivisin niin hymyileväinen - hieman ehkä kitisevä poikamme tuntee tarvetta melkein joka ilta itkeä kaikki päivän itkunsa kerralla.
Huomaan myös itsekkäästi hakemalla hakevani syytä itkuun, ettei vika vain olisi minussa tai siinä, mitä syön. Välillä iltaisin tulee tunne siitä, että olisin huono äiti kun en saa lastani heti hiljentymään ja jos saisin syyn itkuun, voisin antaa itselleni armahduksen. Syömisiäni en ole muuttanut suuntaan enkä toiseen, mutta silti tämä mysteeri-itku meille löysi tiensä lapsen ollessa +1kk ikäinen. Sekin yksi syy, minkä vuoksi neuvola ei tue koliikkiepäilyjäni.
Tähän itkuun vaan ei tunnu enää löytyvän selitystä.
Välillä syytän itsekkäästi miestäni - voi että kun tuo nyt tekee noin, aivan varmasti tuon vuoksi itkee.
Ehkä jotenkin päässäni iskostan hänen läsnäolonsa itkuun, koska päivin meillä ei itketä.
Ehkä vaan itsepintaisesti haluan syyn siihen itkuun.
Ehkä vaan haluan syyttää välillä jotakuta muuta, kuin itseäni.
Tämä vihamielisyyteni miestä kohtaan ja L:n itkukin, valitettavasti alkaa jo pikkuhiljaa koettelemaan parisuhdettamme ja viimeiset kaksi iltaa olemme tiuskineet toisillemme ennennäkemättömällä tavalla.
Neuvola ei tunnu tarjoavan minulle apua, sillä jos olen ehdottanut mahdollisuutta koliikkiin, epäilyni tyrmätään, koska saamme pojan lopulta rauhoittumaan.
Paino sanalle, lopulta.
Minun käsittääkseni myös koliikkilapset rauhoittuvat aina lopulta.
Totta, meidän lapsemme ei itke kolmea tuntia eikä pitkälle aamuyöhön.
Meidän lapsemme itkee +/- tunnin, aina iltaisin ja rauhoittuu lopulta ennen yhtätoista.
Onneksi kohta ylitämme sen maagisen kolmen kuukauden rajan ja pikkuhiljaa alkaa tuntumaan siltä, että jos itkut sen jälkeenkin jatkuvat saattaa syy olla omassa syömisessäni.
Silloin, oi silloin, sen totean.
Rupean korvikeäidiksi.
Lynkatkaa, jos siltä tuntuu.
Ei tähän tunnu keksivän enää mitään järkevää syytä.
Suoraan sanottuna minua suututtaa.
Minua ei suututa se, että lapseni itkee.
Minua suututtaa se, etten tiedä miksi lapseni itkee.
Äitinä haen jatkuvasti syytä siihen, miksi päivisin niin hymyileväinen - hieman ehkä kitisevä poikamme tuntee tarvetta melkein joka ilta itkeä kaikki päivän itkunsa kerralla.
Huomaan myös itsekkäästi hakemalla hakevani syytä itkuun, ettei vika vain olisi minussa tai siinä, mitä syön. Välillä iltaisin tulee tunne siitä, että olisin huono äiti kun en saa lastani heti hiljentymään ja jos saisin syyn itkuun, voisin antaa itselleni armahduksen. Syömisiäni en ole muuttanut suuntaan enkä toiseen, mutta silti tämä mysteeri-itku meille löysi tiensä lapsen ollessa +1kk ikäinen. Sekin yksi syy, minkä vuoksi neuvola ei tue koliikkiepäilyjäni.
Tähän itkuun vaan ei tunnu enää löytyvän selitystä.
Välillä syytän itsekkäästi miestäni - voi että kun tuo nyt tekee noin, aivan varmasti tuon vuoksi itkee.
Ehkä jotenkin päässäni iskostan hänen läsnäolonsa itkuun, koska päivin meillä ei itketä.
Ehkä vaan itsepintaisesti haluan syyn siihen itkuun.
Ehkä vaan haluan syyttää välillä jotakuta muuta, kuin itseäni.
Tämä vihamielisyyteni miestä kohtaan ja L:n itkukin, valitettavasti alkaa jo pikkuhiljaa koettelemaan parisuhdettamme ja viimeiset kaksi iltaa olemme tiuskineet toisillemme ennennäkemättömällä tavalla.
Neuvola ei tunnu tarjoavan minulle apua, sillä jos olen ehdottanut mahdollisuutta koliikkiin, epäilyni tyrmätään, koska saamme pojan lopulta rauhoittumaan.
Paino sanalle, lopulta.
Minun käsittääkseni myös koliikkilapset rauhoittuvat aina lopulta.
Totta, meidän lapsemme ei itke kolmea tuntia eikä pitkälle aamuyöhön.
Meidän lapsemme itkee +/- tunnin, aina iltaisin ja rauhoittuu lopulta ennen yhtätoista.
Onneksi kohta ylitämme sen maagisen kolmen kuukauden rajan ja pikkuhiljaa alkaa tuntumaan siltä, että jos itkut sen jälkeenkin jatkuvat saattaa syy olla omassa syömisessäni.
Silloin, oi silloin, sen totean.
Rupean korvikeäidiksi.
Lynkatkaa, jos siltä tuntuu.
keskiviikko 7. marraskuuta 2012
Neuvoton
Alan olemaan jo hieman neuvoton noiden meidän iltojemme kanssa,
eivät ne katastrofaalisia ole sillä L kumminkin rauhoittuu,
mutta ihanaa se olisi saada lopultakin joku syy niihin raivareihin.
Eilen illallakin, yritin imettää ja imettää, toinen söi ja välillä itki.
Makoilimme yläkeran makuuhuoneessa ja L päästeli monet hyvät pierut siinä ilmoille,
kakkasikin oikein kunnolla. Sitten taas syötiin hieman ja yritettiin nukahtaa.
Kun unesta havahduttiin itkettiin taas.
Jos maha vaivaisi tai nälkä olisi, luulisi itkun laantuneen noiden maratonsyömisien ja kunnon kakkojen jälkeen?
Voiko se olla, että noinkin pientä yksinkertaisesti vain ottaa päähän ja kovaa? ( :D )
Neuvolassa tosin sanottiin, että illat ovat usein niitä kaikkein vaikeimpia, mutta...
Ei tämä vaikealta tunnu, tämä tuntuu neuvottomalta.
Meidän iltarutiinimme tuntuvat lähinnä koostuvan siitä, että L itkee ja me yritämme häntä lohduttaa. Ei kirjojen lukemisista tai mobilen soittamisista tule yhtään mitään, kun toista vaan suututtaa.
Naureskellen jopa mietin välillä, että milloinkohan saamme jonkunlaista rutiinia iltoihimme, vaikka edes rauhallisen iltakylvyn?
Tuntuu, etten nykyään osaa muusta kirjoittaakaan, kun valittaa vain siitä miten iltamme ovat yhä samanlaisia.
Ja olenko minä tosissaan ainoa, jonka lasta itkettää? Tuntuu, että kun luen muiden uusien äitien blogeja ovat heidän lapsensa aina niin ihania ja kilttejä. Onko meidän piltti tosissaan ainoa joka itkee? Vai eivätkö muut vain viitsi siitä itkusta valittaa?
eivät ne katastrofaalisia ole sillä L kumminkin rauhoittuu,
mutta ihanaa se olisi saada lopultakin joku syy niihin raivareihin.
Eilen illallakin, yritin imettää ja imettää, toinen söi ja välillä itki.
Makoilimme yläkeran makuuhuoneessa ja L päästeli monet hyvät pierut siinä ilmoille,
kakkasikin oikein kunnolla. Sitten taas syötiin hieman ja yritettiin nukahtaa.
Kun unesta havahduttiin itkettiin taas.
Jos maha vaivaisi tai nälkä olisi, luulisi itkun laantuneen noiden maratonsyömisien ja kunnon kakkojen jälkeen?
Voiko se olla, että noinkin pientä yksinkertaisesti vain ottaa päähän ja kovaa? ( :D )
Neuvolassa tosin sanottiin, että illat ovat usein niitä kaikkein vaikeimpia, mutta...
Ei tämä vaikealta tunnu, tämä tuntuu neuvottomalta.
Meidän iltarutiinimme tuntuvat lähinnä koostuvan siitä, että L itkee ja me yritämme häntä lohduttaa. Ei kirjojen lukemisista tai mobilen soittamisista tule yhtään mitään, kun toista vaan suututtaa.
Naureskellen jopa mietin välillä, että milloinkohan saamme jonkunlaista rutiinia iltoihimme, vaikka edes rauhallisen iltakylvyn?
Tuntuu, etten nykyään osaa muusta kirjoittaakaan, kun valittaa vain siitä miten iltamme ovat yhä samanlaisia.
Ja olenko minä tosissaan ainoa, jonka lasta itkettää? Tuntuu, että kun luen muiden uusien äitien blogeja ovat heidän lapsensa aina niin ihania ja kilttejä. Onko meidän piltti tosissaan ainoa joka itkee? Vai eivätkö muut vain viitsi siitä itkusta valittaa?
perjantai 2. marraskuuta 2012
Namnam
Ja pitihän se heti hehkuttaa:
.jpg)
Naurakaa vaan, mutta tää asia on jotain niin parasta, kun et ole omassa kodissasi pystynyt tekemään uunilla ruokaa varmaan vuoteen <3
--------
Mutta, eilinen päiväkin oli mitä ihanin!
L oli todella hyväntuulinen koko päivän ja sain hänet jopa nukkumaan kunnon päiväunet! Ensin nukuttiin kolme tuntia, oltiin puolitoista tuntia hereillä ja sen jälkeen vedettiin vielä puolitoista tuntia zetaa nokkaan!
.png)
AHH, näiden päiväunien voimilla jaksettiinkin sitten olla puolikahdeksaan asti niin nauravaisella fiiliksillä että äitikin ehti jo unohtaa kaikki mahdollisuudet kiukkuamiseen....
...mutta, puolikahdeksalta sitä kiukkua sitten taas puskettiin pintaan. L rauhoittui taas kerran syliin, mutta kun yritin laskea toista pinnasänkyyn sai kiukku uutta pontta. Laitoin mobilen päälle ja itsepintaisesti pidin poikaa sängyssään - ja katsos, kiukku alkoi laantumaan. Yritin imettää, muttei siitäkään tullut mitään. Mies otti tässä vaiheessa ohjakset ja jäi ajoittain kiukkuavan pojan kanssa tuijottelemaan mobilea. Vartin päästä tarjosimme korviketta pullosta, joka upposikin ilman suurempia huutoja (?) Puolikymmeneltä poika taas nukkui.
Vaikka L kiukkusikin eilen, oli kiukku paljon pienempää verrattuna aikaisempaan. Jospa tuota vieläkin voisi laittaa sen rokotteen piikkiin - ja odotella iloisesti sitä valoisampaa aikaa.
torstai 1. marraskuuta 2012
Rotarokotehelvetti.
Meillä ei tosissaankaan vältytty mahanpuruilta tämän rokotteen jälkimainingeissa, sillä eilen illalla ennen nukahtamistaan L huusi kuin pieni pistetty sika.
Mikään asento ei ollut hyvä, isän syli ei kelvannut ja äidinkin syliin rauhottui vain samalla kikalla, kuin eilen aamulla.
Peittoon kietaistuna ja tutti suussa.
Taas sain aimoannoksen sitä omaa aikaa illalla ja katselin telkkaria tunnin verran poju sylissä, enkä laskenut häntä alas, ennen kuin olin varma että hän todella nukkuu.
Inhottavinta tässä kaikessa on se, ettei sille toisen itkulle voi tehdä mitään.
Se on aivan kamalaa katsella vain vierestä, kun toista tuntuu sattuvan.
Varsinkin, kun L vielä itse tuijottaa sinua silmiin sen huutonsa keskellä.
Se kyllä vihlaisee ja kovaa.
Kaikki tämä mielipaha yhdestä rokotteesta, joka annetaan monelle lapselle vuosittain.
Eikö sitä helvetti osata tehdä hieman vatsaystävällisemmäksi?
Toivotaan, etteivät samat itkut ole edessä joka ikisellä rokotekerralla, sillä ensikuussa meitä odottavat jo ne piikit, joista arvatenkin täällä meillä nousee se hemmetin kuumekin.
Minua jo hieman naurattaa.
Ja vaikka neuvolassa tiedetään meidän pienistä mahaongelmista,
ei siellä kukaan vihjaissutkaan ensikertalaiselle ummikolle, että tuota rokotetta voisi myös siirtää myöhemmäksi.
*Huokaus*
Jos jotain hyvää haluan hakea tuosta rokotteesta, nukkui L huutonsa päätteeksi sentään viisi ja puolituntia putkeen heräämättä.
Ja tänään on ollut hyvä päivä tähän asti,
lukuunottamatta hermoromahdustani muiden autoilijoiden toimiin Länsiväylällä.
Mikään asento ei ollut hyvä, isän syli ei kelvannut ja äidinkin syliin rauhottui vain samalla kikalla, kuin eilen aamulla.
Peittoon kietaistuna ja tutti suussa.
Taas sain aimoannoksen sitä omaa aikaa illalla ja katselin telkkaria tunnin verran poju sylissä, enkä laskenut häntä alas, ennen kuin olin varma että hän todella nukkuu.
Inhottavinta tässä kaikessa on se, ettei sille toisen itkulle voi tehdä mitään.
Se on aivan kamalaa katsella vain vierestä, kun toista tuntuu sattuvan.
Varsinkin, kun L vielä itse tuijottaa sinua silmiin sen huutonsa keskellä.
Se kyllä vihlaisee ja kovaa.
Kaikki tämä mielipaha yhdestä rokotteesta, joka annetaan monelle lapselle vuosittain.
Eikö sitä helvetti osata tehdä hieman vatsaystävällisemmäksi?
Toivotaan, etteivät samat itkut ole edessä joka ikisellä rokotekerralla, sillä ensikuussa meitä odottavat jo ne piikit, joista arvatenkin täällä meillä nousee se hemmetin kuumekin.
Minua jo hieman naurattaa.
Ja vaikka neuvolassa tiedetään meidän pienistä mahaongelmista,
ei siellä kukaan vihjaissutkaan ensikertalaiselle ummikolle, että tuota rokotetta voisi myös siirtää myöhemmäksi.
*Huokaus*
Jos jotain hyvää haluan hakea tuosta rokotteesta, nukkui L huutonsa päätteeksi sentään viisi ja puolituntia putkeen heräämättä.
Ja tänään on ollut hyvä päivä tähän asti,
lukuunottamatta hermoromahdustani muiden autoilijoiden toimiin Länsiväylällä.
keskiviikko 31. lokakuuta 2012
24h Baby-style part 2
14:00 Sammutan lopulta koneen ja käväisen katsomassa yläkerrassa nukkuvaa L:ää. Palaan alakertaan ja nostan viimein kaappiin ne koneessa oleilleet puhtaat tiskit. Samalla muistan syömättömyyteni ja teen itselleni voileipiä, joiden syönnin ohessa soitan vielä päivän juorut tädilleni. Juttelemme vartin verran, jonka jälkeen kipaisen hakemassa postit postilaatikolta.
14:30 Kurkkaan poikaa, yhä unessa.
14:45 L herää.
15:00 Imetän ja heitän pojalle cuplatonit nassuun. Sylittelemme hetken ja juttelemme päivän kuulumisia, ilmeisesti poju on nähnyt hyviä unia.
15:15 Ryhdyn perunateatterin asiakkaaksi, L seuranani. Poju istuskelee iloisesti sitterissään ja tuijottelee tiskikoneen luukkuun teippaamaani hymynaamaa. Välillä myös äidin tyhmille jutuille hymyillään, sekä hieman komennetaan. Joskus jutut menevät jo itkunkin puolelle. Ihmettelemme yhdessä perunoita ja siitä, kuinka niistä kuoret lähteekään.
15:30 L vaikuttaa taas väsähtäneeltä, joten vien hänet torkkumaan. Tuleva illallisemme, makkarakeitto pääsee myös porisemaan hellalle. Suhaan keittiön ja olohuoneen väliä yrittäen pitää keiton syömiskelpoisena ja pojan tyytyväisenä.
16:00 Pitäisi osaa isompi kattila, sillä keitto muistuttaa lähinnä muhennosta. Sitä ihmetellessäni herää L tutittomuuteen ja korjaan tämän erehdyksen. Otan itselleni ison lautasellisen keittomuhennostani ja ihmettelen samalla naapurin puuhia. Toinen kysymys, joka päähäni nousee, on missä se mies oikein kuppaa? Keiton lomassa pohdin huomisia syömisiämme ja haaveilen siitä, koska saamme uuden hellan kytkettyä. (edit: torstaina!) Mieskin lopulta ilmestyy kotiin.
16:30 L herää hyväntuulisena ja masu pulputtelee, joten jumppailemme hieman. Äidillisesti laulan pojalleni "Pierua mä metsästän".
17:00 Vaippa, mission accomplished.
17:15 Taas orastavaa nälkäitkua, kokeilen imettää mutta saan palkinnoksi lisää itkua. Poju ei ilmeisesti itsekään tiedä, imisikö vai eikö vaan hienosti vaihtelee mielipidettään. Lopulta kuitenkin nukahtaa taas viereeni. Katson ruokinnan päättyneeksi.
17:30 Hieman harmistuttaa pojun torkku tähän ajankohtaan, sillä olemme lähdössä kauppaan. Mies pukee pojalle ulkovaatteet ja laittaa tämän turvakaukaloon. Siihen onkin sitten hyvä taas torkahtaa.
19:30 Tulemme kaupasta takaisin kotiin, L nukkui molemmat automatkat kauppaan ja kotiin. Kaupassa jaksoi ihmetellä hieman kirkkaita valoja ja hyllyillä olevia tavaroita. Lopussa alkoi jo väsähtämään. Puran ostoksemme, mies pojan. Vaihdamme vaipan ja laitamme toiselle yökkärin päälle.
20:00 Kokeilen imetystä, kun poika tuntuu olevan rauhaton. Taas saan huutoja ja tyhmä äiti tuntuu taas olevan liikkeellä. Otan hieman pesäeroa pikkuiseeni ja karkaan suihkuun, mies leikkii ja köllöttelee sohvalla poikamme kanssa sen ajan. Suihkusta tullessani katselen, miten L yrittää syödä tuttiaan, joten päätän yrittää uudelleen imetystä. Parikymmentä minuuttia ensimmäisestä yrityksestä syö L nätisti ja ilman ongelmia (mitä sanoinkaan siitä sekunttipelistä?)
20:30 L ylös omaan sänkyynsä, hyvänyön suukot ja mobile pyörimään.
20:50 Hikka ja kakka, äidin ilme: -__________________- Kaikki siis uusiksi alusta ja vaikeimman kautta, sillä väsynyt L aloittaa itkunsa heti tutin tippuessa.
21:20 Löydän taas vuoden mutsi- hetkeni ja luovutan. Taas nimittäin kakka yllättää ja klo 05:00 herännyt mies tahtoisi päästä nukkumaan. Jaksan kyllä valvoa pojan kanssa, mutta en siinä tilanteessa jos toinen nukkuu samassa huoneessa. Silloin, voin tunnustaa, kasvaa se kuuluisa nuppi kyllä otsaan. En edes yritä jäädä nukuttamaan poikaa sänkyynsä, vaan palaan alakertaan ja siihen hemmetin vaunukoppaan. Vaihdan tietysti vaipan ennen tätä. Ottaa päähän ja jo toisen kerran päiväni aikana haaveilen tupakasta.
10 minuuttia myöhemmin....
....L nukkuu. Just my luck? Katselen suutuspäissäni NCIS:sää ja päätän kumminkin jäädä itse sohvalle täksi yöksi. Jostain syystä, tekisi mieli heittää miestä kakkavaipalla?
21:40 Poika havahtuu hetkeksi tutin tippumiseen, mutta jatkaa uniaan heti.
22:00 Austin Powers katsastaa psykedeelisen kissimirriklubin. Ihmettelen Mike Meyersin nuorta ulkonäköä, kunnes tarkistan leffan valmistusvuoden. 1997, yli 10v sitten. Olenko tosissaan ollut noin nuori, kun tämäkin raina on tullut alunperin? Syön parit sipsit ja päätän painua pehkuihin kun Dr Evil päättää posauttaa itsensä avaruuteen,
22:20 Tutti tippuu, mutta nyt nukutaan ilman sitä, JES! Taas pärräytellään parit hyvät, mutta en tiedä pitäisikö tästä kiittää rota-rokotetta vaiko tuota Cuplatonia?
___________
Yleensä päivämme ovat tätä hiukan helpompia, eikä L juuri itkeskele. Tuon vuorokauden itkuisuus voisi selittyä tuolla rokotteella ja siitä johtuvista vatsavaivoista. Myöskin päiväunille nukahtaminen on yleensä mennyt helpommin. Loppuun lisään vielä kuluneen yön ja aamun fiilikset, vaikka tällä tuo 24h ylitetäänkin.
03:00 L herää nälissään ja nukahtaa samantien syönnin jälkeen.
07:00 Sama homma kuin ylempänä
10:00 Nousemme ylös lopulta ja klo
11:40, kun tämän kirjoitan loppuun, nukkuu L jo päiväuniaan yläkerrassa ja minäkin sain juoda kahvini ennen klo 11.
Tänään on hyvä päivä.
14:30 Kurkkaan poikaa, yhä unessa.
14:45 L herää.
15:00 Imetän ja heitän pojalle cuplatonit nassuun. Sylittelemme hetken ja juttelemme päivän kuulumisia, ilmeisesti poju on nähnyt hyviä unia.
15:15 Ryhdyn perunateatterin asiakkaaksi, L seuranani. Poju istuskelee iloisesti sitterissään ja tuijottelee tiskikoneen luukkuun teippaamaani hymynaamaa. Välillä myös äidin tyhmille jutuille hymyillään, sekä hieman komennetaan. Joskus jutut menevät jo itkunkin puolelle. Ihmettelemme yhdessä perunoita ja siitä, kuinka niistä kuoret lähteekään.
15:30 L vaikuttaa taas väsähtäneeltä, joten vien hänet torkkumaan. Tuleva illallisemme, makkarakeitto pääsee myös porisemaan hellalle. Suhaan keittiön ja olohuoneen väliä yrittäen pitää keiton syömiskelpoisena ja pojan tyytyväisenä.
16:00 Pitäisi osaa isompi kattila, sillä keitto muistuttaa lähinnä muhennosta. Sitä ihmetellessäni herää L tutittomuuteen ja korjaan tämän erehdyksen. Otan itselleni ison lautasellisen keittomuhennostani ja ihmettelen samalla naapurin puuhia. Toinen kysymys, joka päähäni nousee, on missä se mies oikein kuppaa? Keiton lomassa pohdin huomisia syömisiämme ja haaveilen siitä, koska saamme uuden hellan kytkettyä. (edit: torstaina!) Mieskin lopulta ilmestyy kotiin.
16:30 L herää hyväntuulisena ja masu pulputtelee, joten jumppailemme hieman. Äidillisesti laulan pojalleni "Pierua mä metsästän".
17:00 Vaippa, mission accomplished.
17:15 Taas orastavaa nälkäitkua, kokeilen imettää mutta saan palkinnoksi lisää itkua. Poju ei ilmeisesti itsekään tiedä, imisikö vai eikö vaan hienosti vaihtelee mielipidettään. Lopulta kuitenkin nukahtaa taas viereeni. Katson ruokinnan päättyneeksi.
17:30 Hieman harmistuttaa pojun torkku tähän ajankohtaan, sillä olemme lähdössä kauppaan. Mies pukee pojalle ulkovaatteet ja laittaa tämän turvakaukaloon. Siihen onkin sitten hyvä taas torkahtaa.
19:30 Tulemme kaupasta takaisin kotiin, L nukkui molemmat automatkat kauppaan ja kotiin. Kaupassa jaksoi ihmetellä hieman kirkkaita valoja ja hyllyillä olevia tavaroita. Lopussa alkoi jo väsähtämään. Puran ostoksemme, mies pojan. Vaihdamme vaipan ja laitamme toiselle yökkärin päälle.
20:00 Kokeilen imetystä, kun poika tuntuu olevan rauhaton. Taas saan huutoja ja tyhmä äiti tuntuu taas olevan liikkeellä. Otan hieman pesäeroa pikkuiseeni ja karkaan suihkuun, mies leikkii ja köllöttelee sohvalla poikamme kanssa sen ajan. Suihkusta tullessani katselen, miten L yrittää syödä tuttiaan, joten päätän yrittää uudelleen imetystä. Parikymmentä minuuttia ensimmäisestä yrityksestä syö L nätisti ja ilman ongelmia (mitä sanoinkaan siitä sekunttipelistä?)
20:30 L ylös omaan sänkyynsä, hyvänyön suukot ja mobile pyörimään.
20:50 Hikka ja kakka, äidin ilme: -__________________- Kaikki siis uusiksi alusta ja vaikeimman kautta, sillä väsynyt L aloittaa itkunsa heti tutin tippuessa.
21:20 Löydän taas vuoden mutsi- hetkeni ja luovutan. Taas nimittäin kakka yllättää ja klo 05:00 herännyt mies tahtoisi päästä nukkumaan. Jaksan kyllä valvoa pojan kanssa, mutta en siinä tilanteessa jos toinen nukkuu samassa huoneessa. Silloin, voin tunnustaa, kasvaa se kuuluisa nuppi kyllä otsaan. En edes yritä jäädä nukuttamaan poikaa sänkyynsä, vaan palaan alakertaan ja siihen hemmetin vaunukoppaan. Vaihdan tietysti vaipan ennen tätä. Ottaa päähän ja jo toisen kerran päiväni aikana haaveilen tupakasta.
10 minuuttia myöhemmin....
....L nukkuu. Just my luck? Katselen suutuspäissäni NCIS:sää ja päätän kumminkin jäädä itse sohvalle täksi yöksi. Jostain syystä, tekisi mieli heittää miestä kakkavaipalla?
21:40 Poika havahtuu hetkeksi tutin tippumiseen, mutta jatkaa uniaan heti.
22:00 Austin Powers katsastaa psykedeelisen kissimirriklubin. Ihmettelen Mike Meyersin nuorta ulkonäköä, kunnes tarkistan leffan valmistusvuoden. 1997, yli 10v sitten. Olenko tosissaan ollut noin nuori, kun tämäkin raina on tullut alunperin? Syön parit sipsit ja päätän painua pehkuihin kun Dr Evil päättää posauttaa itsensä avaruuteen,
22:20 Tutti tippuu, mutta nyt nukutaan ilman sitä, JES! Taas pärräytellään parit hyvät, mutta en tiedä pitäisikö tästä kiittää rota-rokotetta vaiko tuota Cuplatonia?
___________
Yleensä päivämme ovat tätä hiukan helpompia, eikä L juuri itkeskele. Tuon vuorokauden itkuisuus voisi selittyä tuolla rokotteella ja siitä johtuvista vatsavaivoista. Myöskin päiväunille nukahtaminen on yleensä mennyt helpommin. Loppuun lisään vielä kuluneen yön ja aamun fiilikset, vaikka tällä tuo 24h ylitetäänkin.
03:00 L herää nälissään ja nukahtaa samantien syönnin jälkeen.
07:00 Sama homma kuin ylempänä
10:00 Nousemme ylös lopulta ja klo
11:40, kun tämän kirjoitan loppuun, nukkuu L jo päiväuniaan yläkerrassa ja minäkin sain juoda kahvini ennen klo 11.
Tänään on hyvä päivä.
keskiviikko 24. lokakuuta 2012
Ärtyneisyyttä ilmassa?
Syypää ovat ilmeisesti ne,
juuri ne.
Vauvaperheiden kauhistus, apu ja inhotus.
D-tipat.
 |
| www.apteekkituotteet.fi |
Jo siellä ihmettelin Lucan huonotuulisuutta, mutta itsepäisesti pidin häntä
puoli-istuvassa asennossa ja makuutin sylissäni tutti suussa.
 |
| http://www.verkkosivuapteekki.fi |
Tutti lopulta tuntui tuovan sitä henkistä mielihyvää, joten miekkonen rauhoittui kuin rauhoittuikin syliini ja kohtahan sieltä vaipan kätköistä kuuluikin pieni prööt.
Itkuisuus helpottui,
hetkeksi.
Lähdimme kotiin hyvinkin nopeasti, sillä tunnustan,
olin toivonut hieman kahdenkeskeistä aikaa sen toisen perheemme miespuoleisen jäsenen kanssa.
Suunnitelma näytti toimivan hyvin, poika nukahti pitkästä aikaa omaan sänkyynsä vaunukopan sijaan ilman turhia itkeskelyjä, pääsimme jopa testaamaan itkuhälytintämme ensimmäistä kertaa.
Mutta juuri kun olo sohvalla alkoi olla lokoisa, havahtui rakkautemme hedelmä sängyssään.
Ja siitä se lähti.
Kolmisen tuntia taas pientä iltaäreyttä, tosin tällä kertaa se äreys ei ollut vain pientä kitinää johon tutti toi avun, se oli suoraa huutoa. Kestän lapseni ihastuttavat itkut hyvin, kun tiedän ettei hänellä pahemmin mitään muuta hätää ole kuin nälkä, mutta viime iltainen itku oli jotain aivan muuta.
Kuin veitsellä olisi viilletty.
Mies yritti hetken aikaa rauhoitella poikaa suihkuni ajan, sen jälkeen olikin minun vuoroni. Kävelytimme toista ja heijasimme, hyppyytimme kuin viimeistä päivää, mutta aina kun liike loppui jatkoi poika itkeskelyä. Kokeilin imettää lisää ja kun itku vain jatkui, kokeilin antaa korviketta kuvitellen pojalla olevan vain hirveä nälkä. Tissillä poika vain huusi, tuttipullo suussaan söi hetken ajan rauhallisesti. Mutta kun sylistä pois pääsi muisti hän ilmeisesti vatsavaivansa. Ja kyllä, nyt sanon suoraan että vatsanväänteet, koska itku helpotti melkein joka kerta, kun vaipan sisällä taas pörähti.
Ja se maha, se tosisaan pulputti kuin pieni vene ulapalla.
Minusta kyllä tuntuu, että tämän esikkomme kanssa menemme perse edellä puuhun vielä useasti, sillä olen kuvitellut ilta äreisyyden johtuvan nälästä.
Kahden vaipanvaihdon, useiden ilmapäästöjen jälkeen pienemme nukahti lopulta ennen klo. 23 illalla, taas vaunukoppaansa. Luoja että odotan sitä päivää, kun saamme pojan taas omaan sänkyynsä.
Nyt menevät meillä d-tipat pienelle tauolle ja katsellaan, muuttuuko poikakin säyseämmäksi iltaisin muutoksen mukana.
Ja ei, emme enää niiden itkutuntien jälkeen saaneet oloamme lokoisaksi siinä sohvalla.
 |
| www.apteekkituotteet.fi |
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
