Meillä ei tosissaankaan vältytty mahanpuruilta tämän rokotteen jälkimainingeissa, sillä eilen illalla ennen nukahtamistaan L huusi kuin pieni pistetty sika.
Mikään asento ei ollut hyvä, isän syli ei kelvannut ja äidinkin syliin rauhottui vain samalla kikalla, kuin eilen aamulla.
Peittoon kietaistuna ja tutti suussa.
Taas sain aimoannoksen sitä omaa aikaa illalla ja katselin telkkaria tunnin verran poju sylissä, enkä laskenut häntä alas, ennen kuin olin varma että hän todella nukkuu.
Inhottavinta tässä kaikessa on se, ettei sille toisen itkulle voi tehdä mitään.
Se on aivan kamalaa katsella vain vierestä, kun toista tuntuu sattuvan.
Varsinkin, kun L vielä itse tuijottaa sinua silmiin sen huutonsa keskellä.
Se kyllä vihlaisee ja kovaa.
Kaikki tämä mielipaha yhdestä rokotteesta, joka annetaan monelle lapselle vuosittain.
Eikö sitä helvetti osata tehdä hieman vatsaystävällisemmäksi?
Toivotaan, etteivät samat itkut ole edessä joka ikisellä rokotekerralla, sillä ensikuussa meitä odottavat jo ne piikit, joista arvatenkin täällä meillä nousee se hemmetin kuumekin.
Minua jo hieman naurattaa.
Ja vaikka neuvolassa tiedetään meidän pienistä mahaongelmista,
ei siellä kukaan vihjaissutkaan ensikertalaiselle ummikolle, että tuota rokotetta voisi myös siirtää myöhemmäksi.
*Huokaus*
Jos jotain hyvää haluan hakea tuosta rokotteesta, nukkui L huutonsa päätteeksi sentään viisi ja puolituntia putkeen heräämättä.
Ja tänään on ollut hyvä päivä tähän asti,
lukuunottamatta hermoromahdustani muiden autoilijoiden toimiin Länsiväylällä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Don't be shy.