Yleensähän meillä nukutaan yhdeksästä kahteen, kahdesta viiteen ja viidestä kahdeksaan.
Muutenkin, 3-kuinen poikani, päätti romuttaa jo heti aamusta rytmin tynkämme nukkumalla puoli yhdeksään. Yhdeksältä uni tosin maittoi, kuten päivärytmi saneleekin, mutta unta jatkettiinkin pidempään kuin se normaali tunti. Joten yhdentoista päiväunet siirtyivät kello 12 päiväuniksi ja katsellaan, herätäänkö näiltä unilta tutusti ja turvallisesti kello kahdelta - vaiko myöhemmin.
Poika oli eilenkin tavallista unisempi (yö poislukien) joten en tiedä, meinaako tuo lapsi kursia itselleen metrin lisää pituutta.
Yhdestä asiasta olen todella iloinen.
Viimeisen viikon ajan ei iltoihimme ole kuulunut lainkaan itkua.
Pelkästään syömistä ja satunnaista syliin nukahtelua.
Toinen uusi asia, joka vauvantuoksuiseen kuplaamme on hiipinyt äidille hyvin läheiseksi ystäväksi, on väsymys. Eikä nyt kyse ole pelkästään viime yöstä, vaan ihan joka päiväisestä arjesta.
Hormonihuurut ovat ilmeisesti väistyneet piristävän vaikutuksensa kanssa ja tuoneet tilalle silmäpussit ja jatkuvan haukottelun.
Edes kahvikaan ei tunnu auttavan.
Äiti on väsynyt jatkuvasta heräilystä, isi väsynyt siitä, että herää töihin niin aikaisin. Yhteinen aikamme, joka alkaa yleensä kello yhdeksältä illalla kuluu lähinnä sohvalla makoillessa ja oman tyynyn haaveilemisesta. En yhtään enää ihmettele niitä tilastoja parisuhteista, jotka päättyvät eroon vauvan ollessa vielä alle vuoden ikäinen, sillä kyllä tässä täytyy tunnustaa, että parisuhde hieman kokoon kuivahtaa. Aina vain ei yksinkertaisesti jaksa.
Ennen lakanoita saatettiin vaihdella intohimoisten öiden jäljiltä, nykyään siksi, että L on iltasyötöllä päättänyt puklata puolet maidostaan vanhempien sänkyyn.
Ja jos meillä joku nykyään joku huutaa, on se todennäköisimmin tuo pienin tulokas.
Mutta ei tätä arkea poiskaan vaihtaisi.
--------
Edit: Eli juunääs, eipä meillä nukuttu edes puoli kahteen.
Mitähän tästä loppupäivästä taas tuleekaan?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Don't be shy.