Ja niin hän nauroi pahvilaatikolle.

Poikamme ei juuri ole nauravaista sorttia, mutta hymyjä hän jakelee senkin edestä tutuille ja tuntemattomillekin. Ensinaurun on isi saanut kunniakseen kokea, hulluttelemalla pojan kanssa eräs ilta vaippaa vaihtaessaan.

Mitä isi edeltä, sitä äiti perästä, mutta minulla se ei vain toimi.
Ilmeisesti olen saanut tämän paha-poliisi roolin päälleni lapsen ollessa jo alle puolivuotias.

Äiti vaan ei ole hassu, näemmä. Äiti on ruokapankki, jolta kelpaa vaatia.

Eilen illalla oppi L uuden taidon, ei suoranaisesti ryömimistä, mutta jonkun asteisen muodon liikkua. Hän kääntää itseään käsiensä avulla mahallaan makoillessaan ja ilmeisesti on oppinut pääsemään sillä muotoa myös eteenpäin. 

Ensin L makoili puuhamatollaan ja käänsi itsensä mahalleen ja pyöri kokonaisia ympyröitä päivällä. Illalla uutta taitoa testattiin taas urakalla ja lopulta oli L  vetänyt itsensä televisiopöydän viereen ja makoili siinä, nassu kiinni kelan äitiyspakkauspahvilaatikossa, joka oleilee vieläkin kyseisen pöydän alla. 

Ja hän nauroi.
Hän hymyili ja nauroi.

Se riemu uuden oppimisesta oli ihanaa seurattavaa, mutta täytyy tunnustaa että hieman erilaisetkin tunteet nousivat mieleen. 

Sen vielä kestän, että isi on minua hauskempi.
Mutta hitto, siihen en suostu,

että PAHVILAATIKKOKIN.