246

Äitiys ja ystävyys on mielenkiintoinen asia. 

Tultuani äidiksi halusin haalia itselleni äitiystäviä ihan vain siksikin, että seuraa olisi aamupäivinä kun vanhemmat ystävät luonnollisesti opiskelevat tai käyvät töissä. Myöskin joku, jolle puhua välillä myös niistä vauvojen parhaimmista puolista oli tarpeen, sillä silloiset lapsettomat ystäväni tuskin olisivat samalla tavalla ymmärtäneet polviin asti roikkuvia silmäluomiani tai räjähtämispisteessä olevia rintoja. Ensisijaisesti halusin ystäviä samasta kunnasta, mutta autollisena olen usein ollut suostuvainen myös hieman ajelemaan sen seuran perässä. Ja tämän kunnankin sisällä sitä autoilua tulee harrastettua, joten pieni lenkki Espooseenkaan ei ole juuri mitään. 

Olen aina ollut hieman huono ystävyyssuhteissani, vaikka luonteeltani olenkin aikamoinen kaikkien kaveri, mutta siltikään minulla ei ole elämässäni kuin kourallinen ihmisiä, joita tosissani voin kutsua ystävikseni. 
Äitiys söi heistäkin osansa. 
Ystävyydessä kuin elämässä yleensäkin luontainen pessimistini nostaa herkästi päätään ja ystävyyssuhteiden solmimisesta tulee vaikeaa ja ne usein jäävät hyvänpäiväntuttu-asteelle, kun en minkään usko kestävän. Lähinnä siksi, että monta hyvää ystävää olen jo elämästäni saanut hyvästellä joko opinnoille tai uusille paikkakunnille. 

Ensimmäisen hyvän ystäväni kadotin jo osaksi yläasteella, mutta olihan ystävyyttä kestänytkin jo ala-asteelta asti. Lukion ensimmäisellä tutustuin ja ystävystyin paremmin uudestaan, mutta lukion toisena vuonna häntä kutsui toinen asuinpakkakunta. Loppuaika lukiossa menikin sitten pienessä kaveripiirissä hengaillessa, mutta kunnon ystävää ei sieltäkään noussut esiin. Eräs vanha kaverini yläasteelta palasi elämääni lukion loppupuolella ja hänestä muodostui minulle luottoihminen, mutta tämä ystävyys on sittemmin hautautunut äitiyden alle. Ammattikoulu ja uusi ihminen, lapseni kummitäti, joka kolmen vuoden kaveruuden jälkeen muutti kolmensadan kilometrin päähän opiskelemaan kolmeksi vuodeksi ja jonka kanssa näemme ehkä parin kuukauden välein. Äitiystävä, jonka kanssa kaikki natsasi ja lapsen kiukuttelutkaan eivät hävettäneet hänen seurassaan, taas uusi paikkakunta.

Välillä tekisi mieli niin heittää hanskat tiskiin tämän ystävyysshaissen kanssa ja hautautua vain sohvannurkkaan, mutta pakko se on ilmeisesti uudestaan yritettävä. Lapsuudessa ystävyyssuhteet olivat vielä niin helppoja, niihin ei tarvittu muuta kuin kiinnostus samoista leluista ja ystävyyteen uskalsi heittäytyä, näin vanhempana luonteidenkin pitää aivan eri tavalla natsata. Enää ei pitkälle pötkitä My Little Pony- innolla ja supattelulla siitä, kuinka komea se naapuriluokan Janne onkaan. Tai ainakaan itse en ole ainakaan onnistunut keräämään ympärilleni ystävyysjoukkoa, jonka kanssa hehkuttaisin pelkästä Johnny Deppistä päivät pitkät, johan mieskin voisi siitä nokkiinsa ottaa. 

Yläasteella ystävyyteen hiipii joku erilainen tekijä ja varsinkin teinitytöt osaavat olla toisilleen todella armottomia, mutta silti päin naamaa vain hymyillään. Ystävyydestä tulee melkein osa peliä, kun oot mun kaveri oot mun kaveri ja jotkut tytöt melkein pariutuvat siamilaisiksi kaksosiksi. Samaa ilmiötä olen valitettavasti huomannut myös äitien parissa, jossa omia kuppikuntia muodostuu herkästi, eikä niihin noin vaan päästäkään sisälle.
Kun oot mun kaveri, oot mun kaveri.