Maanantai, pitkästä aikaa.

Päivät tuntuvat valuvan hukkaan, 

aivan kuin hiekka tiimalasissa.

Huomasin pohtivani tuossa eräänä päivänä sitä, mihin kummaan aika tuntuu nykyään katoavan. Tai no, eiköhän se ole selvää mihin se aika minulta nykyään katoaa.
 Useasti huomaan ihmetteleväni sitä, ettei vuorokaudessa tunnu enää olevan tarpeeksi tunteja. Kieltosanat viuhtovat ilmassa useasti ja kun selkänsä kääntää ja hetkeksi mielenkiintonsa kohdistaa muualla valtaa se ikävä hiljaisuus talon.

Paljastava hiljaisuus.

Taas tehdään jotain kieltämisen arvoista.

Lukeudun näihin bloggareihin, jotka ovat nauttineet näistä poikkeuksellisen ihanista hellepäivistä olemalla ulkona. Joskaan auringonotto on ollut milteinpä mahdotonta tuon tuhatjalkaisen kanssa, olemme kuitenkin yrittäneet loikoilla viltillä varjossa. Minun ei tarvitse kuin pääni kääntää ja eikös silloin ole jo voikukka menossa vauhdilla suuta kohti.

Kielto ja itku.

Välillä ei auta edes huomion kiinnittäminen muualle. Taas jos selkäni käännän, muistaa tuo minimies hyvin vahvasti sen mitä olikaan tekemässä ennen kuin äiti kävi keskeyttämässä.

Crocsini ovat kohta kuin koiran syömät ja jokaisen hapsumaton hapsut mystisesti kadonneet jonnekin. 

Äiti on aivan mustelmilla ja isin partakin on harventunut huolestuttavasti. 

Emme juuri ole reissailleet, 

sillä tuon isimiehen lomakin häämöttää vasta jossain kesän lopun tienoilla. Itse olen pohtinut reissuun lähtemistä pojan kanssa kaksin ensi viikolla, mutta vain pariksi päiväksi. Sitäkin reissua varten pitäisi tosin matkasänky ja matkamuutakin ostella ensin. 

Ensiksi edessä ovat vielä ne hautajaiset sekä kauan odotettu lempiartistin keikka, molemmat vielä samana päivänä. 

Vakavoiduin ja kysäisin tuolta miekkoselta, että haluaako tämä joskus kanssani naimisiin. Hän ei kuulemma ollut edes ajatellut koko asiaa.

Tiedän hänen olleen kihloissakin aikoinaan, mutta minun kanssani, ei edes lapsen jälkeenkään, hän ei ole edes ajatellut asiaa.

No, ei se ainakaan suora kieltäytyminen ollut.

 Välillä tuntuu, että nämä minun murheeni ovat pieniä ja siltikin saavat maailmani romahtamaan. 

Jatkuuko pesänrakennusvietti vielä synnytyksenkin 

jälkeen ja kuinka pitkälle?