239- Joulusillisalaatti

Sairastelun sijaan päälleni on kaatunut kamala joulustressi. Stressi siitä, kenen luona juhlitaan, miten juhlitaan, mitä lahjoja ostetaan, miten kotia koristellaan, mitä leivotaan... Eli stressiä lähes kaikesta, mitä jouluun voisi kuvitella liittyvän. Pitäisi siivota, pitäisi järjestellä, pitäisi remontoida, pitäisi olla perheenä, pitäisi tavata sukulaisia...pitäisi kaikkea. 

Milloin lemppari juhlapyhästäni oikeasti on tullut näin kamalan ahdistava? Milloin joulusta tuli ylisuorittamisen juhla, sen itsensä ähkyyn syömisen sijaan?

Kyllä, arvatenkin tuon lapsen ja innokkaiden isovanhempien myötä. Kuten eräät saattavat muistaa, tämä samainen ongelmamme nousi esiin myös viime jouluna ja tulee nousemaan lähes joka joulu; missä vietämme minkäkin päivän. Minun ja mieheni vanhemmat ovat molemmat omilla tahoillaan eronneet ja minun isovanhempani ovat vielä elossa, eli kyläilypaikkoja ja kyläilykutsuja meille satelee kahden kodin sijaan viidestä paikasta. Ja jotenkin se meidän oma aikamme pitäisi jakaa toisia loukkaamatta. Ja neljän eri paikkakunnankin kesken. 

(Helsinki, Kirkkonummi, Varkaus, Lahti)  

Viime jouluna  kyläilimme vain minun äitini sekä mieheni äidin sekä veljen luona, mutta en usko että monta vuotta voimme jatkaa samaa linjaa ennen soraääniä. Jos saisin aivan diktaattorimaisesti tehdä päätökseni meidän perheemme pysyisi kotona ja vain kotona; missään emme kyläilisi. 

Kaiken lisäksi mieheni ei ole jouluihmisiä, ei millään muotoa. Oma äitini ja minä taas pidämme joulusta ja joulu on aina ollut meille perhejuhla, joten yritän tällä verukkeella aina karata omalle äidilleni, mutta sitten tiedän mieheni suvun pettyvän. Sillä vaikka mieheni ei joulusta pidä on hän silti perso hyvällä ruoalle ja siksi onkin joka aatto käynyt äitinsä luona syömässä ennen niitä menneisyydessä vietettyjä kapakka-aattoja, yes you heard me...

Ja kaiken lisäksi oma lukunsa tässä joulussa ovat ne lahjat. Olemme pyytäneet ettei pojalle ostettaisi juurikaan vaatteita tai leluja vaan olemme toivoneet kirjoja, mutta voin varmuudella väittää että pyyntömme menevät kuuroille korville. Vaatteiden suhteen myönnän olevani aivan kamala, mutta yhden vuoden melkein pelkästään sitä sinistä väriä ja vaihtuvia örkkimörkkejä tuijotelleena en tahdo kokea samaa enää ensi vuonna. Oma vaatemakuni lapseni suhteen on aivan jotain muuta, eikä kukaan anoppiappi tunnu sitä millään ymmärtävän. Rakastan värikkäitä vaatteita! Kiitos ensimmäisen vuoden (lahja)vaatehankintojen olen ruvennut täysin anti-siniseksi enkä halua mitään sinistä enää koskaan! En tiedä miten osaisin tämän selittää kuulostamatta aivan täydellisen kiittämättömältä, mutta tässä asiassa kyllä myönnän olevani aivan totaalinen ämmä, jos niin saan asian ilmaista.

Vaikka joulun pitäisi olla antamisen ja ilon juhlaa minussa se silti tuntuu tuovan vain pahimmat piirteeni esille. Mutta kinkkua, sitä minä odotan.