Vapaus

Perjantai-iltani tosissaan oli pitkästä aikaa tosiaan hyvinkin erilainen, ravintolassa syömisen ja baarissa käynnin muodossa. 

Myöskään en Helsingin keskustassa ollut käynyt aikoihin.

Heti junasta poistuessani koin jo hienoista erilaisuuden tunnetta. Itsehän varustauduin iltaan mielessäni se öinen kotiinmeno; mahdollinen kylmyys, joten päässäni oli totutusti pipo ja kaulassa kaulaliina. Sittenpä sattui, että ensimmäisenä silmiini Rautatieasemalla sattui oikein kaunis nainen, ei siis sillä, mutta... vaatteinaan hänellä oli aivan pikkuriikkinen pitsimekko, jalassaan ohuet sukkahousut ja korkokengät. Täytyy tunnustaa, että itselleni tuli vilu pelkästään katsoessani, mutta onneksi kyseisen naisen takki oli hieman paksummasta materiaalista. 

Kävin ensimmäistä kertaa elämässäni Amarillossa ahah, tiedän.. ja siellä tuntui olevan meidän lisäksemme myös puoli kaupunkia. Saimme pöydän ja ruoatkin nopeasti eteemme, mutta myös tiedon siitä että ruoka tulisi syödä nopeasti; illalla esiintyvän Redraman lavaa aloitettaisiin pian laittamaan kuntoon ja meidän pöytämmehän tietysti oli juuri siellä, jossa kyseinen herra esiintyisi.

Amarillon jälkeen jatkoimme iltaamme läheisessä On the Rocksissa, josta lopulta poistuimme ystäväni kanssa turvallisesti kumpikin omaan suuntaamme. Sängyssä makoilin jo kauniisti puoli kahdelta, joten tavattoman myöhään emme ulkona riekkuneet. 

Tuollaiset pienet irtiotot kyllä auttamat jaksamaan aivan hirmuisesti. Myös se ikävän tunne on välillä ihana tuntea ja tiedostaa ihan oikeasti välittävänsä, vaikka välillä tuntuisikin siltä että seinät kaatuvat päälle. Plussaa myös siitä, että mies sai pitkästä aikaa olla poikansa kanssa aivan kahden. Tiedän hänen arvostavan sitä aikaa, vaikka vitsaileekin heidän syöneen nakkeja ja lihapiirakoita koko illan. 

Lauantain vain olimme ja touhusimme tuttuja touhujamme, ulkoilimme ja leikimme minimiehen kanssa. Tämä sunnuntai tuntuu noudattavan samaa kaavaa minun ja junnun myötä, mies taas on aamusta asti touhunnut autonsa parissa. 

Illalla herkuttelemme kotitekoisen pyttipannulla, 

mutta nyt tämä äiti palaa lempiartistinsa biisien pariin.

 

 

rv. 33+0

Tänään hyppäsin kymmenen aikoihin koslani kyytiin ja karautin keskustaan tapaamaan yhtä parhaimmista ystävistäni. Emme ole nähneet kuukauteen, sillä kaverini tekee ihan hulluja päiviä kesätöissään ja tämäkin päivä oli hänen ainoa vapaapäivänsä koko viikolla.

Oli piristävää nähdä pitkästä aikaa, eikä ajankulua edes tahtonut huomata. Myös se, että itse pääsi pois täältä peltojen keskeltä hetkeksi oli sanoin kuvaamattoman mukavaa.
En ollut edes tajunnut itse sitä, miten ihminen voi kaivata pieniä asioita, kuten sitä että voi kävellä jonnekin. Tietysti keskustaan päästäkseni minun tuli ajaa sinne, mutta itse siellä pääsimme kaikkialle jalkojemme turvin.

Istuskelimme ensin parisen tuntia ystäväni luona, kävimme läpi kuulumisia kahvin äärellä ja tuijotimme hetken aikaa elokuvaa televisiosta. Muistelimme ilolla menneitä, kuten mm. sitä kuukautta jonka vietimme Englannissa ja ensimmäistä kouluvuottamme, josta tuntuu olevan niin vähän aikaa. Kauhistelimme molemmat sitä, kuinka nopeasti aika todella on mennyt eteenpäin ja ystävältäni melkein loksahti leuka maahan, kun mainitsin että eihän minunkaan laskettuun aikaani ole enää kuin 7 viikkoa.

Kun sää selkeni hieman, karautimme kaupoille ja kiertelimme vanhoja tuttuja paikkoja. Kappahlista löysin itselleni vilpoisat shortsit, jotka vielä kaiken lisäksi mahtuivat päälleni! Eivätkä ole edes mitään mamma-merkkiä joten kyllä voin todeta hymyn levinneen aika isoksi siinä vaiheessa, kun tajusin shortsien mahtuvan. Eivät nämä nyt silmiä hivele, mutta kotona ja tuossa omalla pihalla menevät vallan mainiosti.

Omani tosin ovat vihreät.

Kuva: kappahl.fi

Lopulta päädyimme syöpöttelemään läheiseen Rossoon, jonka jäljestä erkanimme omille teillemme.
Pitää kyllä ottaa pian uusiksi, kunhan ystäväni taas malttaa viettää ansaittuja vapaapäiviään.