259

Äitiys on palkitsevaa,

niin aina sanotaan. 

Ensin uhraat kehosi, muotosi, ihosi ja kannat lasta yhdeksän kuukautta kohdussasi. Synnytät suuren kivun kera ja imetät, taas kerran kipu seuranasi. 

Valvot yösi vauvan ensimmäiset elinkuukaudet, ruokkien, hoitaen, hyssytellen ja saat osaksesi itkua ja puklua. 

Sitten tulevat hampaat ja kätesi toimii puruleluna, imettäessä niitä rintoja unohtamatta.

Löytyy refluksia, koliikkia, allergioita viljasta aina maitoon ja mitä kummallisimpiin hedelmiin. On ummetusta, on oksennusta, on ripulia ja näppylää siellä täällä.

On huolta.

Äkkiä tekemäsi ruokakaan ei enää kelpaa. Ei näkkäri, ei leipä, ei puuro, ei banaani, ei edes herkullinen keksikään. Välipalarahka, jonka vaivalla teit lentää seinään tai vaihtoehtoisesti omaan otsaasi. 

Uhma.

Ulos ei mennä eikä kieltoja kuunnella. Sinua läpsitään, purraan, potkitaan ja huudetaan naama punaisena pitkät pätkät.

Mikä tässä on palkitsevaa?

Äitiys palkintoineen on kuin maraton ja hiljaa hyvä tulee-asennetta.

 Ja kaikkine muine tilanteeseen sopivine kliseineen. 

Palkinto on siinä, kun saat osaksesi sen ensimmäisen hymyn.

 Naurun.

Vitsin.

Vaikka ensimmäiset pissat sinne pottaan.

Kun sinua kerrankin monien toistojen jälkeen totellaan.

Palkinto on se, kun pitkän päivän jälkeen väsynyt taapero kömpii itse syliisi rauhoittumaan. Tai kun lohduttomasti itkevä vauva rauhoittuu syliisi.

Silloin kaiken tämän epäkiitollisuuden keskellä löydät sen suurimman kiitollisuuden.

Sen suurimman palkinnon.

Aidon rakkauden.