Perjantai

Aamumme alkoi tänään poikkeuksellisesti sähkökatkon merkeissä.
Minari herätteli minut jo hieman ennen kuutta, mutta nukahti lopulta uusiksi. Minä tosin olin taas kerran siinä vaiheessa jo aivan hereillä, joten itse kapusin alakertaan.
Jo huoneen ulkopuolella huomasin ettei pieni yövalo rappusissa pala ja olohuoneessa oleva digitaalinen kelloradio on pimeänä. 

Keittiöstä löysin vielä miehen jättämän lapun, että sähköt olivat menneet hieman ennen hänen töihin lähtöään.

Siinä sitten hetken aikaa pohdiskelin vaihtoehtoja aamupuurolle, mutta onneksi sähköt palasivat ennen puolta kahdeksaa ja hieman ennen, kun L uudemman kerran heräsi.

Meillähän sähkökatkos tarkoittaa sitä ihananuutta, että edes vettä emme saa kaivosta ja lämmityskin toimii pelkästään puulla. 

Pari talvea sitten, niiden pitkien sähkökatkosten aikana, mies joutui ottamaan töistä vapaata pitääkseen lämpökattilassa lämpöä yllä, jotteivat putket vain jäätyisi.

Mutta tosissaan, siitä pienimmästä.

Parin viime päivän aikana tuolle minimiehelle on avautunut kokonaan uusi maailma lattiatasoa korkeammalla, sillä poju on nimittäin oppinut kiipeilemään ja nojaamaan tukea vasten polvillaan (välillä myös jalat suorana). 

Parhaimmat paikat, joita vasten poika tykkää nousta ovat sitteri, säkkituoli sekä olohuoneen pöydän alataso ja sen korkeammalle ei ihan vielä päästä. 

Tosin sohvanreunan ja televisiotason korkeutta mittaillaan jo kovasti katseella sekä kädellä kurkotetaan.

Ihaninta tässä kiipeilyssä on aina se moksahtava alastulo varsinkin nyt, kun en tämän kipeän olkapääni kanssa kunnolla pysty poikaa ylös nostamaan ja tietysti nyt, kun kuolhuja tulee nonstoppina pitäisi syliin päästä vähän väliä.

 

Eilen otettiin jo pariin otteeseen ensimmäisiä konttausaskelia, mutta konttauksen ideaa ei tuo pikkuinen tuntunut ihan vielä ymmärtävän, sillä ryömiminen on vielä ykköskeino liikkua.

Istuminen on seuraavanlaista:

Syöttötuolissa istutaan jo selkä suorana sekä silloin, jos pojan istumaan laittaa aikuisen toimesta. Itekseen hän kampeaa itsensä tuollaiseen asentoon ja ottaa tukea toisella kädellä ja puuhastele näin aikansa, kunnes taas kääntyy mahalleen ja jatkaa matkaansa.

Nyt alkaa minustakin välillä tuntua siltä, että silmät selässä eivät olisi mikään huonompi lisävaruste...