sunnuntai 2. syyskuuta 2012

Synnytys

Koko tarina sai alkunsa sunnuntaina 26.8 yhdentoista pintaan aamupäivällä kun heräsin. Ihmettelin pitkiä yöuniani, mutta varsinainen kysymysmerkki muodostui pääni päälle siinä vaiheessa kun alakertaan pääsin ja tajusin, että jotain märkää valui reisiä pitkin alaspäin.

Lapsivesi.

En aluksi uskonut tapahtunutta ja itseasiassa uskoin iltaan asti vain kuvittelevani, vaikka sitä lapsivettä todella tuli. Soitin synnytyssairaalaan ja sain ohjeeksi tulla käväisemään näytillä puoli yhdeksältä jos supistukset eivät ala ennen sitä.

No, eivät alkaneet ja koko päivä meni jännittäessä sekä epämukavasti vuotaessa ja lopulta lähdimme illalla näyttäytymään. Varmuuden vuoksi otin tavarani mukaan, vaikka minulle povailtiin että synnytys käynnistettäisiin vasta aamulla ja pääsisin vielä kotiin yöksi.

Sairaalassa kävi ilmi, että tulehdusarvoni olivat koholla ja minut otettiin sisään vuodeosastolle tarkkailuun, edelleen ajatuksena käynnistää synnytys vasta aamulla.  

Ennen kuin huomasinkaan, makasin sairaalavaatteissa pimeässä huoneessa ja mietin itsekseni, että mitähän tässäkin käy.

Onneksi supistukset lopulta alkoivat spontaanisti, melkeinpä tarkalleen 12h lapsiveden menosta.

Täytyy sanoa että siellä vuodeosastolla oloni oli todella kurja. Siellä minä kävelin, itku kurkussa yksinäni osaston käytäviä pitkin, hammasta purren joka supistuksella ja kaipasin kotiin käännytettyä miestäni. Se yksinään oleminen tuntui supistuksia pahemmalta.

Kahden aikoihin minulle annettiin pyynnöstäni kivunlievitystä (joku piikki pakaraan), josta ei lopulta ollut apua kuin 20min. Kolmelta valitin taas, uusi tutkimus ja olin jo 4cm auki. Siinä vaiheessa sain vihdoin soittaa miehen paikalle, kerätä kimpsuni ja kampsuni ja suunnata synnytysosastolle.

Synnytysosastolla minuun pumpattiin antibiootteja sekä sain kiireellisen epiduraalin ja mies ehti paikalle juuri siksi. Epiduraalin laitto ei ollut helppoa ja selkääni tunnuttiin tökkivän ikuisuus ja reikiä löytyy näin jälkeen päin katsottuna kolme. Mieskin meinasi jo siinä vaiheessa menettää hermonsa, kun anestesialääkäri kuiski hoono soomia selkäni takana esittäen samalla kysymyksiä, joita itse en edes kuullut.

Synnytystäni hoitivat aluksi vanhempi kätilö opiskelijan kanssa, jotka mm. onnistuivat kehumaan hyviä suoniani mutta tökkäsivät tippaneulan aluksi ilmeisesti jänteeseeni. Olen ikuisesti kiitollinen siitä, että vuoro ehti vaihtua ennen itse synnytystä ja sain siihen tuekseni mitä ihanimman kätilön.

Olin suunnitellut kokeilevani vehnätyynyä, ammetta ja ilokaasua kivunlievityksenä synnytykseni alussa, mutta kärvisteltyäni tarpeeksi pitkään vuodeosastolla menetin mahdollisuuteni niihin. Näin jälkeenpäin hieman harmittaa, mutta lopulta olen vain kiitollinen siitä että joku kivunlievitys auttoi lopulta, olkoon se sittenkin epiduraali.

Seitsemältä supistustuntemukset palasivat ja toivat mukanaan jatkuvan paineen tunteen ja sain lisää puudutetta. Vartti siitä tajusin jonkun olevan vialla, kun kätilö pyysi minua kääntyilemään kyljeltä toiselle. Vauvan sydänäänet heikkenivät supistusten tahdissa. Sain käteeni happimaskin, jota hengitellä ja sydänäänet korjaantuivat hetkellisesti, mutta hidastuivat taas synnytyksen edistyessä. Siinä vaiheessa mainittiin sana toimenpidesynnytys.

Ponnistamaan sain ryhtyä hieman yhdeksän jälkeen aamulla ja vartin ponnisteltuani, paikalle saapui synnytyslääkäri arvioimaan vauvan sydänäänimuutoksia. Myös omat supistukseni heikkenivät oksitosiinista huolimatta, enkä enää osannut arvioida yhtään missä vaiheessa ponnistaa. Olin myös todella väsynyt. Muistan vain rukoilleeni, että joku ottaisi vauvan jo ulos. Synnytyslääkäri tutki minua hetken, totesi häntäluuni olevan koukkumainen ja tiellä. Lopulta 09:58 lääkäri teki päätöksen imukupin käytöstä ja huoneeseen ilmestyi jostain toinenkin kätilö, joka asettui painamaan vatsani päältä lasta ulos, minun ponnistaessani ja lääkärin vetäessä kupilla.

Melkein vuorokausi lapsivedenmenosta, puolen tunnin turhauttavien ponnistelujen, kuuden vedon ja kolmesti irronneen kupin jälkeen, 27.08.2012 klo. 10:09 sylissäni lepäsi 9 pisteen pieni poikani ja en voi olla kuin kiitollinen siitä, että hänet syliini sain.


8 kommenttia:

  1. Hui,melkosen hurjalta kuulostaa.. Mutta tais olla palkinnon arvoinen :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oli kyllä, joskin ehkä ihan hetkeen en haluaisi ottaa uusiksi :)

      Poista
  2. Paljon vielä onnea pikkuisesta! Oon ite nyt raskausaikana niin herkillä että jokainen synnytystarina itkettää :`)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi kiitos :)

      Ja tiedän mitä tarkoitat, itsekin vielä hetki sitten vetistelin kaikelle joka vain sivusi aihetta synnytys. Vauvan tarina ja Sydänääniä olivat aivan pahimmat :D

      Poista
  3. Oi voi, kuulostaa hurjalta (ja vähän kurjalta) synnytykseltä. Eniten harmittaa sun puolesta toi yksin jääminen. Pidin itse synnyttämään lähtiessä kaikkein tärkeimpänä nimenomaan sitä, että mies on siinä vierellä alusta loppuun. En voi oikein kuvitellakaan, kuinka paljon kurjempi olo olisi ollut, jos olisin joutunut yksin tuskailemaan niitä supistuksia. Mutta sä selvisit siitä ja siitä hurjasta synnytyksestä muutenkin. Onnea ja onnittelut vielä kerran pikkuisesta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sama oli itsellä, halusin että mies on mukana kaikessa. Siksi tuo yksinolo oli karmeinta kaikessa ja kyllä mieskin aika harmistuneena kotiin lähti. Mutta, enää sille ei valitettavasti voi mitään ja ensi kerralla soitan kyllä paikalle, vaikka joutuisimme sitten jossain käytävällä kahden istuskelemaan. :)

      Ja kiitokset vielä kerran onnitteluista ja myötätuntoharmituksista :>

      Poista
    2. Ensi kerta on siis kuitenkin tulossa..:)
      Jätin sulle muuten pienen tunnustuksen omassa blogissani.

      Poista
    3. Kyyyllä varmaan jossain vaiheessa, kunhan tuo ensimmäinen nyt edes vähän kasvaa :)

      Ui kiitosta, täytyykin ruveta tuota täyttelemään! :)

      Poista

Don't be shy.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...