Avautumista

Seuraava teksti on paikkapaikoin hyvinkin järjetön ja huonosti jäsennetty, lähinnä siksi, että kyseinen asia koskettaa minua vieläkin. Mietin pitkään, kirjoitanko tästä yhtään mitään, mutta päätin kuitenkin jakaa ajatuksiani teillekin. 

Omistan huonon ihon, sitä ei käy kieltäminen. 

Perintönä vanhemmalta saatu, mutta todellakaan ei rakkaudella annettu.

Vuosien varrella olen kuullut useasti kommentteja ulkonäöstäni ja lähinnä siinä negatiivisessa mielessä.
Täytyy tunnustaa, ne kyllä kirpaisevat.

Ihoni lähti huononemaan jo ala-asteella, hormonaalisista syistä lähinnä. Valitettavasti akneni on ilmeisesti hormonaalista, joten mikään ihmevesi ei sille tunnu mitään tekevän, oikeat tuotteet ehkä hieman helpottavat tilannetta. 

Ja pahimmillaanhan ihoni on aina ennen kuukautisia, vieläkin.

Vaikka ihoni ei vielä tulloin mikään kamala ollutkaan, ehdin siltikin parin viimeisen ala-astevuoden aikana keräämään kunnioitettavan listan lempinimiä ja fiksuja lohkaisuja, joista parhaiten mieleeni ja itsetuntooni on jäänyt erään pojan kysyvä kommentti, 

etkö käytä Clearasilia?  

Ja voi, kyllähän minä käytin. Noihin aikoihin hoidin ihoani jo kuin ammattilainen, tai ainakin siihen ikäluokkaan nähden. 
Eikä kasvoissani finnejä vielä juuri ollut, yksi silloin tällöin, mutta siltikin siitä kuulin. 

Pitsanaama. 

Sitä mukaan kun kehoni hormonitoiminta kasvoi, lisääntyi myös finnien määrä kasvoissani. Pahimmillaan akneni raivosi yläasteella, ikäkautena jolloin se omakuva on jo muutenkin kaikista herkimmillään. Yläasteella koin lähinnä hiljaista kiusaamista, erästä rinnakkaisluokkalaista ja muita tuntemattomia lukuunottamatta. Harva sanoi mitään, mutta tunnistin ne katseet kuitenkin ja jäin helposti ulkopuoliseksi.

 Vihasin niitä,

 jotka valittivat yhdestä finnistä kasvoissaan. 

 Ja juuri yläasteellahan niitä "omg oon niin järjettömän kamala, mulla on yksi mustapää nenässä" - tyyppejä löytyy monia.

Itsetuntoni romahti ja huono-olo kasvoi ja välillä oli päiviä, jolloin en koko kouluun olisi halunnut edes mennä. Mutta menin.
Kerran välitunnilla minua vuoden vanhempi, täysin tuntematon poika, vitsaili minun syöneen jo tarpeeksi suklaata, kun hänen edessään Twix-patukan avasin.
Heitin suklaapatukan roskiin, kun hänen silmänsä vältti ja taas tunsin alemmuudentunnetta omasta itsestäni.Pakenin musiikkiin ja kuuntelin iltaisin yksikseni Eminemin raivoa maailmaa kohtaan. Kirosin geenejäni, kouluani, kaikkea ja usein itkin itseni uneen, asian vuoksi, joka jonkun toisen mielestä voi tuntua mitättömältä. Mutta noina aikoina, olin kuullut ulkonäöstäni pilkkaavia kommentteja jo vuosia.

Yhdeksännen luokan alkuun mennessä olin syönyt ensimmäisen lääkekuurini akneen, Tetrasylia. Tetrasylin perään seurasi Roaccutan sivuvaikutuksineen, vaikkakin ensimmäinen lääkekuuri tepsikin hyvin. Mutta ei minun, hieman ehkä vääristyneen omakuvan omaavan teinin silmiin ei tarpeeksi hyvin. Kasvoissani oli vielä finni. Roaccutania söin ensimmäisen kerran kuukausia ja ihoni pysyi hyvänä, puoli vuotta kuurin jälkeen kuitenkin otti hormonitoimintani taas vallan. Mutta ihoni parani silti siitä, mitä se aiemmin oli.  

Toinen kuuri tuli eteen lukiossa.

Lukioaikana minua ei enää kiusattu ja tunsin uudenlaista kuuluvaisuutta vuosikurssini muiden opiskelijoiden kanssa. Meillä oli sitä ME-henkeä. Reipastuin ja tulin enemmän ulos kuorestani, mutta ihon huononeminen sai minut taas ottamaan hieman takapakkia. Lukiossa tuli niitä päiviä, jolloin koin olevani liian ruma lähtemään ulos. Hassua, että juuri siellä minua ei enää kiusattu, mutta silti pääni sisällä kiusaaminen kasvoi. Soimasin itseäni, olin ruma, eikä minusta kukaan voisi enää pitää. Välillä taas itketti. Väistämättä yläaste palasi mieleeni. Olen edelleen katkerana siitä, että suurinpiirtein yksi ainoa kiusaaja yläasteella pystyi pilaamaan koko sen kolmevuotisen opiskeluni. Vai kuinka kivalta kuulostaa, kun eräs poika pyöräilee perässäsi sinua seuraten ja huutaa perässäsi "pitsanaama, pitsanaama odota!"

Lukion myötä tuli myös parisuhde, ensimmäinen laatuaan.
Itsetuntoni nousi pilviin ja ensimmäistä kertaa sain ulkonäöstäni kehuja haukkujen sijasta. Mutta siltikin, se pieni ääni pääni sisällä sanoi vastaan. Joskus oli niitä päiviä, etten edes seurustelukumppanilleni kehdannut näyttäytyä meikittä, vaikka hän olikin varmaan jo pahimman nähnyt.
Eräänä huonona päivänä muistan itkeneeni ja kieltäneeni häntä edes katsomasta minua, koska olin omasta mielestäni niin ruma. 

Kolmannen ja tähän asti viimeisen kuurini söin lukion jälkeen. Elin parisuhteessa neljä vuotta tuolloin ja välillä tunsin oloni hyväksi, välillä en. Muistan kertoja, jolloin olen valehdellut olevani kipeä, jotta välttyisin lähtemästä hänen ja hänen ystäviensä kanssa jonnekin, vain siksi että oloni on ollut huono omasta ulkonäöstäni. Välillä peruin tapaamisia tyhmillä tekosyillä samasta syystä, eikä käytöksessäni aina ollut järkeä. Baareissa meikkasin itseäni jokaisella vessakäynnillä ja tarkistelin ulkonäköäni peilistä, koska halusin näyttää hyvältä seurustelukumppanini vuoksi. En halunnut, että hän joutuisi kuulemaan olevansa yhdessä sen ruman tytön kanssa.

Ihoni on lähtenyt rauhoittumaan vuosien myötä ja myös sisäiset tunteeni ovat parantuneet. Akneani ei enää oikein akneksi voi kutsua, joinain päivinä minulla on pari finniä, joinain enemmän. Talvella ihoni on huonompi, kesällä parempi. Enää ei ole päiviä, jolloin peiliin katsoessani purskahdan itkuun. On päiviä, jolloin saatan toivoa että voi luoja, kumpa tuo näppylä katoaisi.

Siinä kaikki.  

Tarinan opetus ei ole lähellekkään se, että kaikkien vääryyksien jälkeen jota koin, minusta tuli kuuluisa malli, joka nauraa kiusaajilleen. 

Ei, minusta tuli tavallinen minä, sain miehen ja lopulta sain lapsen.   

 Syy, miksi tämä asia on palautunut mieleeni löytyy tällä hetkellä pinnasängystä, jossa hän tuhisee uniaan. 

Jos yhden toiveen saisin esittää, toivoisin että lapseni ei perisi geenejäni ihonsa suhteen. Välillä olen miettinyt jopa, etten hankkisi lapsia. 

Suurin pelkoni on se, että tuo suloinen tuhinapalleroni tulisi joskus kokemaan tämän kaiken saman ja kantamaan sitä sisällään pitkään. 

Toivon, 

että tämä maailma ei olisi niin ulkonäkökeskeinen.
Että vanhemmat opettaisivat lapsistaan suvaitsevaisia.
Että kiusata ei saa.
Olin tyhmä, en koskaan kertonut kiusaamisestani kellekään. 

Joskus mietin, olisinko henkisesti vahvempi ihminen, jos olisin kertonut ja kiusaamiseen olisi puututtu. 

Ehkä.

Mutta on tässä jotenkin silti eteenpäin selvitty. 

miten tuo julkaise-napin painaminen tuntuukaan niin vaikealta?