Ystävämme alkoholi

Raskauden aikana olen pohtinut omaa suhdettani suomalaisten rakastamaan ystävään, alkoholiin.

Olen itse ollut varhaisherännyt kyseiselle tuttavuudelle, en muista milloin ensimmäisen kerran maistoin alkoholia, mutta ensimmäisen kännini muistan.
Olin silloin 17-vuotias ja kyseessä entisen seurustelukumppanini ylioppilasjuhlat.
Myönnän, ennen tuota maagista tapahtumaa olin kyllä maistellut aiemmin, tuolloin vaan maistelu meni hieman pidemmälle.

täältä

En ole koskaan ollut alkoholin suurkuluttaja enkä tiedä johtuuko se pitkälti siitä, että tutustuin tapaan vasta melkein täysi-ikäisenä. Kaikki kerrat jolloin olen vahvasti humaltunut voidaan laskea yhden käden sormilla.
Mutta kyllä, baareissa on tullut käytyä ja monesti kuppilaan lähdettyä sille yhdelle.
Monen muun tavoin, olen pystynyt pitäytymään siinä yhdessä monesti.

Olen myös ollut baarissa usein selvinpäin, kuskina ja muuten. Useimmiten omat baarireissuni ovat sisältäneet maksimissaan 3-4 tuoppia, jonka jälkeen olen siirtynyt joko limuun tai veteen.
Siltikään raittiiksi henkilöksi minua ei ole voinut sanoa.

Minulle ei siis ole ollut kovinkaan vaikeaa siirtyä nollatoleranssiin raskauden myötä.
Ainoa kerta, kun olen toivonut että olisin voinut hieman juoda olivat omat valmistujaisjuhlani.
Ei minun edes erityisemmin tehnyt mieli juoda, mutta kaiken se aherruksen päätteeksi olisin halunnut ottaa edes sen yhden kaljan.
En tietenkään silloin juonut ja sovimme  ystävieni kannsa, että otamme juhlat uusiksi joskus myöhemmin, jolloin myös minä voisin hieman tutustua lähemmin alkoholinkäytön iloon.

Juhlimme silti ystäviemme kanssa sinä iltana, minä vesilinjalla ja muut omillaan.
Illan aikana kuulin kommenttia siitä, että miten mukavaa oli että siltikin tulin paikalle.
Ymmärsin vihjauksen liittyvän siihen, että tulin siltikin vaikken juoda voisi.

Täytyy todeta, että olen hieman yllättynyt tästä reaktiosta mitä raskaus on aiheuttanut sosiaaliseen elämääni. Kuten todettu, olen aiemminkin juhlinut ystävieni kesken selvinpäin, mutta sitä mukaa kun mahani kasvaa myös kutsut yhteisiin illanviettoihin vähentyvät.
En enää kelpaa edes kuskiksi.
Enkä itse enää viitsi yrittää tuppautua.

Meillä myös mies on osallistunut tähän tipattomaan aikaan.
Ja täytyy sanoa, että herran tipattomuutta se vasta onkin ollut mielenkiintoista seurata. Mies itse suhtautuu tipattomuuteensa hyvin ja vaikka ehdotus alunperin tulikin minulta, päätti mies ryhtyä siihen aivan itse.
Mutta miehen ystävät tuntuvat aina silti ymmärtävän, että minä olen se joka pitää korkin suuta kiinni.
Kun olimme juhlistamassa eräitä syntymäpäiviä, tuli juhlaporukasta vaimeita soraääniä mieheni limulinjalle ja lopulta minulta kyseltiin sitä, että kai minä nyt annan miehen pitää vähän hauskaa poikien kanssa.
Olin myös kuulemma pilannut hyvän alkoholistin.
En edes viitsinyt vastata kysymyksiin mitään, sillä loppujen lopuksi mies tekee päätöksensä itse, mutta soraääniä ei tahtonut hiljentää edes tieto siitä että olimme tulleet juhlapaikalle omalla autolla.
Ja yleisessä tiedossa on, että minähän en mieheni autoa aja.
Lopulta he luovuttivat, mutta minua vannotettiin ryhtymään kuskiksi elokuussa eräille toisille syntymäpäiville.
Jotta mies saisi hieman pitää hauskaa poikien kanssa.

Sori pojat, laskettu aikani on elokuussa enkä tosissani ajatellut viimeisilläni ryhtyä kännikuskiksi.

Olen ollut tietoinen siitä, kuinka paljon juomattomuuttaan joutuu puolustelemaan tässä yhteiskunnassa ja vaikka minulta se tällä hetkellä hyväksytään, tietää se siltikin ongelmia miehelleni.
En nimittäin haluaisi, että raskauteni romuttaisi myös mieheni sosiaalisen elämän.