The first day Alone.

Tänään tämä meidän arki vasta tositeolla lähtikin rullaamaan, sillä mies palasi töihin.
Neljän viikon ajan olen heräillyt aikaisin aamulla poikamme ähkimisiin, tänä aamuna heräsin pitkästä aikaa miehen herätyskelloon.
Ja pojan ähkimiseen.

Suunnittelin saavani tänään paljon aikaiseksi ja laitoin itselleni herätyskellon soimaan kahdeksaksi.
Lopulta heräsin puolikymmeneltä väsyneenä ja kun alakertaan asti pääsin heräsi tuo pieni seuralaisenikin. Siitä asti olemmekin yrittäneet päästä takaisin nukkumaan, mutta siinä vielä onnistumatta.

Poika vain pälyilee ympärilleen, haukottelee kuin mikä, mutta ei nukahda.
Tutin pullauttaa ulos suustaan juuri siinä kriittisellä hetkellä, kun saattaisi nukahtaa.
Olin jo siinä pisteessä, että mieleni teki täräyttää pojalle parikymmentä milliä Tuttelia naamariin, sillä ei tuosta imettämisestäkään tuntunut toinen tulevan millään kylläiseksi.
Olin epätoivoinen, minun oli tarkoitus siivota tänään.

Lopulta tajusin etten voi suunnitella juurikaan sitä, mitä nykyään teen.
Viimeiset neljä viikkoa pystyin, sillä jos poika heräsi oli meitä kotona kaksi pientä partiolaista häntä tyynnyttelemässä, nykyään olen vain minä.

Kun poika lopulta nukahtaa äiti ampaisee tämän teoksen pariin.
Hitot siitä siivoamisesta.

Eikä tuo ihana otukseni paljoakaan välitä, onko hänen äitinsä juuri silloin kiillottamassa pöytähopeitaan vai suoristamassa tukkaansa, kun hätä iskee niin hätä iskee ja silloin itketään.
                                                                   <3